Ravintola Assiette

Nyt se tapahtui. Lopullinen kyllästyminen fine dining ravintoloihin. Kymmenkunta miniannosta, joissa yksi raaka-aine on tarjottu kolmella eri tapaa viiden eri lisukkeen kanssa vartavasten mätsättyjen viinien kanssa ei vaan enää nappaa.

Aina näin ei ollut. Ensimmäinen varsinainen fine dining ravintola missä kävin, oli yhden michelin tähden Joe's niminen ravintola Los Angelesissa vuonna 2008. Silloin se tuntui joltain todella hienolta ja juhlalliselta. Ruuat olivat tarkoin harkittuja ja palvelu oli täsmällistä ja juuri sopivan ystävällistä. Ruokalajien välissä tuli aina joku kampaamaan leivänmurut pöydältä pois.

Tämän jälkeen syötyjä ravintoloiden tähtiä on kertynyt kolmatta kymmentä mutta viime aikoina jotenkin kaikki ovat alkaneet tuntumaan enemmän tai vähemmän samalta.

Se mikä suurinta osaa käymiäni huippuravintoloita vaivaa on sieluttomuus. Fine dining pömpöösit ovat lopulta kuin ylemmän keskiluokan McDonalseja. Kun menet niihin, tiedät täsmälleen mitä saat rahojesi vastineeksi. Yllätysmenussa ei lopulta ole mitään yllätävää.

Postres ja Chez Dominique ovat Helsingissä mielestäni hyviä esimerkkejä täysin sieluttomista ravintoloista. Ruoka, palvelu ja viinit ovat kaikki moitteettomia. Jälkikäteen kaikilla on hyvä mieli mutta tarkemmin miettiessä on vähän vaikea muistaa mitä tulikaan syötyä kun kaikki noudatti enemmän tai vähemmän samaa kaavaa. Toisaalta taas Luomo ja Olo ovat Helsingissä paikkoja, joissa on enemmän luonnetta koska niissä oma linja näkyy selkeämmin ja siellä uskalletaan ottaa riskejäkin.

Miksi nyt sitten avaudun aiheesta? Viime viikolla suurena kulinarismin ystävinä tunnettu tuttavapariskunta suomesta oli häämatkalla eteläisellä pallonpuoliskolla ja vietti myöskin pari päivää Sydneyssä, joten olimme sopineet etukäteen, että kun he ovat täällä käymme jossain hyvässä paikallisessa ravintolassa syömässä. Lupasin itse etsiä ravintolan, joka onnistuisi tyydyttämään meidän kaikkien vaativan maun.

Kuten jo aiemmin olin maininnut tunnettu rengasfirma ei ole käynyt Australiaan tutustumassa joten hyviä ravintoloita joutui etsimään jotain muuta kautta. Australian Good Food Guiden Chef's Hat Awardsit ovat vaikuttaneet asiantuntevimmalta. Ykkössijaa pitää Marque niminen ravintola ja kakkossijaa Quay, joka löytyy myös Perrierin listalta sijalta 26. Nämä olivat hintatasoltaan kuitenkin sen verran huikeita, että jäivät tällä kertaa väliin mutta sijalta 10 löytyi Assiette niminen ravintola jossa tuntui hinta ja laatu kohtaavan.

Koska tähänastiset kokemukset Aussien ravintolaskenestä ovat olleet pääsääntöisesti korkealaatuisen positiivisia oli odotukset Assiettelle myös kovat. Tyylillisesti Assiette oli listattu ranskalais australialaiseksi, eli käytännössä klassista fine diningia australialaisin raaka-ainein oli tiedossa.

Otimme 8 ruokalajin maistelumenun, joka muodostui muodostui neljästä kalaruuasta, kahdesta liharuuasta ja kahdesta jälkiruuasta. Viinit halusimme valita listalta valmiiden viinisuositusten ollen hiukan liian keskittyneitä vanhaan mantereeseen.

Viiriäisen muna, ankkaconsommea, sieniä ja rapeaa siankorvaa.

Tonnikalaa, osteri beignet, mustaseesami- ja dashihyytelöä.

Viiriäisballotine, proscuittoa, palsternakka-, saksanpähkinä- ja taatelipyreetä

Parhaimmaksi annoksista nousi ensimmäinen lämmin liharuoka ja jälkiruoka. Liharuuassa viiriäisen, kanan ja proscuitton yhdistelmä oli kekseliäs ja maut tukivat hienosti tosiaan. Jälkiruoka taas oli annoksista tietyllä tapaa yksinkertaisin muodostuen vain marjoista, jugurttisorbetista ja "donitseista", mutta myös rohkein ja siinä pääsivät hyvälaatuiset raaka-aineet tyylikkäästi esille.

Mansikka-vadelmasalaattia jugurttisorbetin, vaniljadonitsin ja minttuemulsion kanssa.

Muutkin ruuat olivat hyviä, mutta osittain niitä vaivasi pieni suolan puutos. Australiassa suolan käyttö on välillä melko säästeliästä muutenkin. Toisaalta näin maut pääsevät puhtaammin esille, mutta itse kaipaan ruokaani pientä suolan kosketusta. Terveisin Klaus ja korkea verenpaine...

Palvelu oli osittain hiukan ontuvaa kun paikalla oli vain kaksi tarjoilijaa ja joilla oli vaikeuksia pitää koko salia hallussa. Esimerkiksi punaviinin saimme vasta siinä vaiheessa kun viiriäisballotine oli jo pöydässä ja olimme jo aloittaneet sen jäähtymisen pelossa. Muutenkin joutui aina välillä kuikuilemaan, että sai tarjoilijan huomion.

Viinilista oli ajatuksella kasaan pantu ja varsin kattava ja juomamme viinit olivat moitteettomia. Varsinkin punaviini 2007 Greenstone Monastrell Heathcote Victoriasta oli loistava. Samoin alkudrinkiksi nautittu Tasmanialainen kuohuviini 2004 Greglinger 'Vintage Brut' Pipers Brook.

Loppulasku neljältä oli $654 ja siihen hintaan sai kyllä hyvää ruokaa, viiniä ja ihan ok palvelua. Mitään erikoista tai mitään mitä en olisi ennen nähnyt sillä ei saanut. Sama kyllästynyt tuttuuden tunne toistui, mikä tuli jo viime kesänä Postresissä ja toistui syksyllä Olossa.

Mitä sitten olisin kaivannut? Tarjoilijoita jotka ovat liian tuttavallisia ja istuvat pöytään ottamaan tilausta, hyvän viinilistan sijaan hyvän olutlistan, kitchistä meksikolaista sisustusta, viiksekkäitä tatuoituja kokkeja. Nämä silläkin riskillä, että viinilista on täynnä keskinkertaisia lattarimaiden viinejä tai taustamusiikki on ihan liian kovalla volyymilla soitettua indieulinaa. Sielua, ideoita, riskejä, tunnetta, näkemystä. Jotain, mitä McDonalds ei pysty tarjoamaan.