tiistai 28. helmikuuta 2012

Perunasalaatti avokaadolla ja fetalla


Yksi Australian parhaita puolia on puistoissa sijaitsevat julkishallinnon tarjoamat grillauspömpelit. Nämä ovat kolikoilla tai joskus ilmaiseksi toimivia sähkölevyjä, joihin voi heittää köntsät kärisemään.


Eiväthän nämä tietenkään vedä vertoja kunnon kaasugrillille puhumattakaan perinteisestä pallogrillistä, mutta aina kun tekee mieli paeta kasvissyöjähippien ylivaltaa on lähipuisto loistava siihen tarkoitukseen. Aiemmin olen grillannut puistossa makkaraa ja pekoniin käärittyjä sieniä, mutta nyt halusin tehdä kengurufileitä maustevoilla. Lisukkeeksi tein perunasalaattia. Ruokajuomana oli olutta. Kokonainen siksari kun siihen kerrankin on varaa!


En ole aiemmin välittänyt suuremmin perunasalaateista, mutta tämä ei niin perinteinen perunasalaatti on mahtava. Parasta tässä on erilaiset suutuntumat mikä fetajuustosta, keitetyistä perunoista ja avokaadoista muodostuu ja tämä yhdistettynä limettien happamuuteen ja korianteriin on silkkaa parhuutta. Tähän voisi ehkä laittaa vielä chiliä lisäksi, mutta se jääköön myöhemmille kokeiluille.

Perunasalaatti avokaadolla ja fetalla

4 perunaa
200 g fetajuustoa
2 avokaadoa
2 limetin mehu
pieni kourallinen korianterisilppua
suolaa ja pippuria

Kuori perunat ja leikkaa ne muutamaan pienempään osaan. Keitä perunat kypsiksi vedessä, johon on lisätty noin 1 rkl suolaa. Kun perunat ovat täysin kypsiä nosta ne pois vedestä ja laita lautaselle jääkaappiin jäähtymään.

Kun perunat ovat jäähtyneet pilko ne noin sormenpään kokoisiksi kuutioiksi. Pilko feta ja avokaado myös kuutioiksi ja sekoita keskenään perunoiden kanssa. Mausta perunasalaatti limetin mehulla, korianterisilpulla ja suolalla ja pippurilla.

Tarkista maku ja säilytä kylmässä tarjoiluun asti.

Ravintola Bodega


Viime viikon lopulla minulle tarjottiin töitä. Katsoin tarjouksen ollen kohtuullinen ja otin paikan vastaan. Kolme kuukautta on ollut varsin mukava aika lomailla, mutta ensi viikon tiistaista lähtien olen taas menettänyt vapauteni korporaatioiden sielun ja elämän uskon musertaviin hammasrattaisiin.

Onneksi sentään kompensaatiot orjuudesta ovat täällä Suomea inhimillisemmät ja verotuskin on varsin maltillinen, joten näillä näkymin köyhistely saa loppua. Kuitenkin rajoitetummalla budjetilla eläminen on ollut varsin opettavaista. Ensiksi siinä mielessä, että rahaa tuli aiemmin haaskattua yllättävän paljon turhan takia. Jokainen kurkusta alas kaadettu samppanjapullo ja syöty hummeri olivat sen arvoisia, mutta kaikki se minkä heitin pilaantuneena roskikseen ei ollut. Ja tätä tuli lopulta todella paljon kun ei miettinyt jokaista ateriaa sen mukaan, mitä jääkaapissa tällä hetkellä jo on. Lopulta kaksi ihmistä syö täällä varsin hyvää itsetehtyä ruokaa $10 päivässä kunhan vaan vähän miettii ostoksiaan.

Toinen asia minkä opin köyhistelystä oli se, että se on lopulta aika perseestä. Sori afrikan lapset ja muut köyhien maiden "onnelliset", raha tuo lisää onnea. Onnellisuuden ja rahan suhde vaan ei ole lineaarinen vaan logaritminen, joten köyhän haaveilijan on helppo kuvitella jotain päinvastaista.

Mutta pidemmittä puheitta asiaan. Koska sain töitä, halusin vaimoni kanssa juhlistaa sitä menemällä hyvään ravintolaan. Michelin guide ei ole Australiassa kerennyt käymään mutta Australian Good Food & Travel Guide näytti tarjoavan vastaavanlaisen palvelun. Sydneystä löytyykin monenmoista modernin kikkailevaa ravintolaa, mutta jotenkin olen alkanut kyllästymään Fine Dining pömpöösien maistelumenuihin ja kaipasin jotain vähän tuhdimpaa ja perinteisempää. Rockpool Bar & Grill näytti olevan varsin hyvä pihvi ja mereneläväravintola ja näin ollen ensimmäinen valintani, mutta koska en saanut sinne pöytää päätimme mennä lähistöllä sijaitsevaan Bodega Tapas Bar nimiseen ravintolaan.

Ensiksi oli huomattava, että vaikka Bodega nimeään myöten kuulostaa espanjalaiselta tapasravintolalta oli ruoka lopulta modernia australialaista. Ainoa mikä teki näistä ruuista tapaksia oli, että niitä oli tarkoitus tilata useita ja jakamaan pöydän kesken. Raaka-aineet olivat taas tiukan Australialaisia ja valmistusmenetelmät ranskalaisen kansainvälisiä.

Sisustukseltaan ja yleisilmeeltään ravintola oli supertrendikäs. Ravintola ei ota vastaan varauksia, vaan paikasta saa pöydän jos on hyvä mäihä. Tarjoilijat olivat ylitsevuotavan tuttavallisia ja nuoret kokit olivat tatuoituja ja viiksekkäitä. Me saimme vaimoni kanssa heti pöydän baaritiskiltä, josta saimme seurata kokkien työskentelyä.


Aterian kokosimme vaimoni kanssa viidestä eri annoksesta jotka jaoimme. Ensimmäiseksi otimme ostereita perinteisesti sitruunan kanssa. En vieläkään tiedä ovatko osterit hyviä, mutta niitä on aina mukava syödä.


Toiseksi söimme kalapuikkoja, eli leivän päällä tarjottua "kingfish"-sashimia ja seepiacevicheä.


Kolmanneksi oli kampasimpukoita, jotka oli tarjottu tomaatin ja keksien kanssa. Näistä muodostui mahtavan lihaisa annos, jossa oli upea suutuntuma. Tämä oli oma suosikkini kaikista ruuista.


Neljänneksi oli karamellisoitua possua yhdessä rapujen, chilitahnan ja viljan kanssa. Possu oli virheettömän pehmeää ja maukasta, mutta ravut olivat ehkä vähän mitäänsanomattomia. Tämä oli annoksista kaikkein heikoin.


Viimeisenä suolaisenä ruokana söimme lampaan ribsejä munakoisotahnan kanssa. Lammas oli upean rasvaista ja villasukkaista. Luulen, että koska näin lämpimässä maassa ei hirveästi ole tarvetta villavaatteille, ei paikalliset osaa pelätä tuota lampaalle ominaista makua ja siksi se on ollut sopivasti läsnä täällä tarjotuissa lammasruuissa.


Jälkkäriksi otimme suosituksesta "banana splitin", eli banaanista ja jäätelöstä rakennetun loistavan jälkiruuan joka mahtavasti jäljitteli esikuvansa banaanista ja suklaista makua, ollen silti täysin erilainen ja jännittävä.


Kaikki Bodegassa tarjottu ruoka oli mahtavaa ja toimisi osana minkä tahansa huippuravintolan maistelumenua. Palvelu oli ehkä hiukan liian epämääräistä, mutta toisaalta se oli myös mukavan rentoa. Halpa Bodega ei kuitenkaan ollut ja viineineen ja ruokineen loppulasku oli $249. Kallis, mutta paikalliseen hintatasoon ja ravintolan laatuun nähden kohtuullinen.

Suurin miinus Bodegalle taas täytyy antaa viinilistasta. Se oli kiitettävän laaja, mutta muodostui täysin Espanjalaisista, Chileläisistä ja Argentiinalaisista viineistä. Punkeropuolella se on ehkä vielä hyväksyttävää, mutta miksi helvetissä ruuan, joka ei varsinaisesti ole kovin espanjalaista tai argentiinalaista, kanssa tarjotaan keskinkertaista valkkaria ja kuohuviiniä noista maista. Huomattavasti lähempää löytyisi Eden Valleyn, Yarran ja Uuden Seelannin Marlboroughn loistoviinejä jotka toimisivat paljon paremmin viinilistalla.

Cavalasillisten lisäksi valitsin lopulta listalta pullollisen yhtä espanjalaista reserva Riojaa, joka oli ihan hyvää, mutta ei todellakaan $84 arvoista. Varsinkin kun se tarjottiin aivan liian lämpimänä. Paljon mielummin olisin juonut jotain Barossalaista. Mielestäni näinkin Australialaisen ravintolan tulisi rakentaa viinilistansa perusta muutamalle loistavalle paikalliselle viinille. Varsinkin, kun jotkut tilat kasvattavat myös Tempranilloa. Erikoisuudet voi sitten hakea kauempaa.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Blinit 2012 (ja lentokalan mätiä)


Onko tänään laskiaistiistai? Jotenkin täällä ei pysy näiden suomalaisten juhlapäivien mukana ihan samalla tavalla. Luulin itse vaimoni kanssa, että laskiaistiistai olisi ollut jo viime viikolla jolloin tein muna pystyssä (kuvainnollisesti, eli siis innostuneesti) laskiaispullia kaikille muille ekotalon asukeille ja selitimme vaimoni kanssa kaikille suomalaisista laskiaisperinteistä. Jossain vaiheessa vaan tajusin, että eihän tänään ole laskiaistiistai. Sitä seikkaa en tosin kertonut kenellekkään.

Ilmeisesti englantia puhuvissa maissa kuitenkin tunnetaan laskiaistiistai nimellä shrove tuesday. Mitään ihmeelliä asiaan liittyviä perinteitä täällä ei tänään näytä olevan, mutta viikon päästä täällä on mardi gras, eli valtava homoparaati, jossa on mukana myös Kylie!

Meille sopivasti shrove tuesday tunnetaan myös nimellä pancake day, joten tälle päivälle sopii paremmin kuin hyvin blinit. Kuitenkin raaka-aineiden kanssa oli jonkin verran haasteita. Haasteista ensimmäinen oli tattarijauhot, joita vaimoni onneksi löysi paikallisesti hippikaupasta. Toinen haaste oli sitten mäti. Arvelimme vaimoni kanssa parhaan paikan mädin saamiseen olevan Sydney Fish Market ja näin ollen suuntasimme sinne. Kyllähän sieltä löytyi mätiä, mutta valikoima oli vähän rajoitettu. Lohen mätiä oli tarjolla eniten, mutta se oli järkyttävän kallista. Noin $30 per 200 gramman purkki. Halvemmalla taas löytyi lentokalan mätiä, joka koostumukseltaan muistutti myös enemmän omaa suosikkiani siian mätiä, joten ostin sitten sitä. Lentokalan mäti oli maualtaan hiukan "japanilaisehkoa" eikä läheskään niin rasvaista ja suolaista mihin itse olen tottunut, mutta lopulta se toimi oikein hyvin blinien kanssa.


Reseptinä käytin yhdistelmää kahdesta viimevuotisesta reseptistä. Vaikkei apuna ollut edes luotettuja valurautaisia blinipannujani, onnistuivat nämä täydellisesti. Luulen, että tämä resepti tulee jatkossakin olemaan oma ehdoton blinireseptini. Käytännössä tein siis juuren tämän reseptin mukaan, mutta käytin sitten itse taikinaan enemmän olutta ja kananmunia. Oluena käytin suht humaloitua ja vahvan makuista Little Creatures Pale Alea. Suomessa jokin vastaava voisi olla esimerkiksi Sierra Nevada Pale Ale, Laitilan Ale tai Huvila Pale Ale.


Hyvää laskiaistiistaita kaikille!

Blinit

Päivä 1: juuri
3 dl maitoa
1 dl hapanta kermaa, piimää, kermaviiliä tai smetanaa
1/4 pala hiivaa
3 dl tattarijauhoja

Päivä 2: taikina
2 tl suolaa
3 dl vehnäjauhoja
1 dl maitoa
2 dl humaloitua alea
4 kananmunaa

Lisäksi
kirkastettua voita paistamiseen
2 prk smetanaa
200-300g mätiä
1 hienonnettu sipulia

Päivä 1: Mittaa maito ja hapanmaitotuote kulhoon. Murenna hiiva joukkoon. Vatkaa tattarijauhot seokseen. Peitä kulho ja jätä jääkaappiin kohoamaan vuorokaudeksi. Jos valmistat taikinan samana päivänä, kun tarjoat blinit, varaa taikinalle nousemisaikaa huoneenlämmössä ainakin 4-5 tuntia.

Päivä 2: Ota taikina huoneenlämpöön noin tunti ennen paistamista.

Viimeistele taikina hetki ennen paistamista. Lisää kohonneeseen taikinaan suola ja vatkaa vehnäjauhot, olut ja maito joukkoon.

Erottele kananmunien valkuaiset ja keltuiaiset. Vaahdota valkuaiset. Sekoita keltuaiset taikinaan. Lisää valkuaisvaahto kevyesti nostellen taikinaan.

Lämmitä lettupannu kuumaksi. Laita kirkastettua voita ja reilusta taikinaa pannuun. Taikina saa lähes täyttää kolon.

Käännä lämpöä hieman pienemmälle. Tarkkaile pannun lämpötilaa, sillä blinin tulisi hyytyä kokonaan ennen kuin se käännetään ensimmäisen kerran. Paistopinnan tulisi kuitenkin saada kaunis, ruskea väri. Lisää kirkastettua voita heti blinin kääntämisen jälkeen niin, että blini pysyy irti pannun pinnasta ja voi kuplii blinin reunoilta.

Kun blini on paistettu yhden kerran molemmilta puolilta, paista molemmat puolet vielä kertaalleen. Näin blineihin tulee todella rapea pinta.

Tuo blinit tarjolle tirisevän kuumina mädin, smetanan ja hienonnetun sipulin kanssa.

Kirkastettu voi
Kuutioi voi ja laita se kattilaan. Sulata voi ja anna sen kiehahtaa kevyesti, kunnes sakka alkaa erottua.

Ota kattila liedeltä ja anna sakan valua kattilan pohjalle. Kaada kirkas voi varovasti toiseen astiaan.

lauantai 18. helmikuuta 2012

Uuniperunoita ja "kreikkalaistajaa"


Olen kehittänyt täällä nerokkaan konseptin, kreikkalaistajan. Sen tekeminen on helppoa. Sekoittaa vaan keskenään fetaa, yrttejä, valkosipulia, oliviöljyä, sitruunamehua ja mustapippuria. Sen jälkeen sitä voi oikeastaan käyttää melkein mihin tahansa ja mihin tahansa sitä lisää, tulee siitä "kreikkalaista". Lisää sitä pihviin ja sinulla on kreikkalainen pihvi. Lisää sitä loheen ja sinulla on kreikkalaista lohta. Lisää sitä euroopan talousliittoon ja sinulla on talouskriisi. Mahtavaa.

Itse käytin kreikkalaistajaa uuniperunoiden kanssa. Kovin paljon ei ole tullut täällä syötyä perunoita, mutta koska lähes kaikki täällä kohtaamani saksalaiset syövät aina perunoita alkoi minunkin tehdä niitä mieli.

Kovasta perunamieltymyksestä huolimatta, olen pettynyt pahasti täällä kohtaamiini sakuihin. He ovat täysin romuttaneet käsitykseni saksalaisesta täsmällisyydestä. Täällä asuvat sakut myöhästelevät miten sattuu ja kun heidän pitää lähteä jonnekkin, muistuttaa eteneminen juustoista ummetusta. No, myöhästeliväthän sakut Neuvostoliitossakin ja kuinkas sitten kävikään...

Takaisin potaatteihin. Ostin siis joitain paikallisia isokokoisia perunoita. Heitin ne kuorineen uuninpellille, kaadoin päälle pienen lorauksen oliiviöljyä ja päälle ripottin suolaa ja pippuria. Näitä kannattaa pitää uunissa todella pitkään. Tunti on mielestäni minimi ja vähän pidempi aika ei varmasti haittaa. Eniten olin yllättynyt, kuinka mahtavan makuisia perunoiden kuorista tuli kun ne saivat rauhassa paistua uunissa suolalla ja pippurilla maustettuna. Pelkistä perunoiden kuorista voisi varmasti tehdä mahtavaa naposteltavaa.

Uuniperunoita ja "kreikkalaistajaa"

4 suurta perunaa
oliiviöljyä
suolaa ja pippuria

Kreikkalaistaja
200 g fetaa
pieni kourallinen silputtuja yrttejä (persiljaa, timjamia, basilikaa jne)
1 rkl sitruunamehua
1 valkosipulin kynsi silputtuna hienoksi
oliiviöljyä
mustapippuria

Lämmitä uuni 225 asteeseen.

Pese perunat huolellisesti ja painele niihin haarukalla muutama reikä, jotteivat ne räjähdä. Laita perunat uuninpellille ja kaada päälle loraus öljyä ja ripottele pinnalle suolaa ja mustappippuria myllystä. Laita perunat uuniin vähintään tunniksi.

Tee kreikkalaistaja. Laita feta, sitruunamehu, yrtit ja valkosipuli kulhoon ja kaada päälle loraus oliiviöljyä. Murenna seosta haarukalla kunnes se on sopivan tahnamaista. Jos seos on liian kuivaa, lisää oliiviöljyä. Mausta lopuksi mustapippurilla.

Kun perunat ovat kypsiä leikkaa niihin ristiviilto ja tarjoa kreikkalaistajan ja esimerkiksi salaatin kanssa.

keskiviikko 15. helmikuuta 2012

Kesäkurpitsa-herkkusienipasta


Jos haluaa syödä halvalla mutta silti hyvin, on pasta paras kaveri. En tiedä onko sen syöminen kovin hyväksi, mutta heti jos pitäisi syödä terveellisestä tai hiilihydraattitietoisesti niin nousisi kauppalaskukin välittömästi. Mitään energianlähdettä joka olisi yhtä edullista kuin pasta, riisi tai perunat ei vaan löydy.

Tuli sitä pastaa suomessakin syötyä paljon. Silloisen työpaikkani lähellä sijaitsi ehkä Ruoholahden paras ravintola, Meritähti, jossa kävin todella usein lounaalla. Koska yritin vältellä liian lihan syömistä tuli usein valittua kasvisvaihtoehto joka oli usein pastaa. Yksi niistä oli kermainen kasvispasta, jossa oli yleensä kesäkurpitsaa, paprikaa ja punasipulia. Siitä löytyi sitten inspiraatio tähän pastaan, johon laitoin kesäkurpitsaa, punasipulia ja esikuvaansa poikkeuksellisesti herkkusieniä. Uupotin tuon kaiken runsaaseen kermaan. Lopputulos oli loistava.


Onneksi työmarkkinat ovat alkaneet näyttämään täällä jo hitaan alun jälkeen paremmilta. Nyt kun Australian kesälomat ovat loppuneet on useampi agentti ollut yhteydessä ja olen käynyt parissa haastattelussa. Eli näillä näkymin työttömyyttä ei jatku kovin pitkään. Mitenkään muuten nyt ei ole rahaa kaivannut, mutta kun itse tekee ruokaa alkaa pavlovin koira kolkuttamaan ja asiaan kuuluvien ruokajuomien himo on pohjaton. Mutta koska Australia ei ole mikään Saksa, on C2H5OH asiankuuluvasti verotettu ja näin ollen köyhän ulottumattomissa.

Tämäkin pasta olisi ollut niin paljon parempaa jonkin kuivan ja hapokkaan sauvignon blancin kanssa.

Kesäkurpitsa-herkkusienipasta

1 kesäkurpitsa viipaloituna ohueksi
200 g herkkusieniä viipaloituna
1 punasipuli suikaleina
(1 chili viipaloituna)
2 dl kermaa
2 kananmunan keltuaista
1 dl persiljasilppua
suolaa ja mustapippuria
oliiviöljyä

Lisäksi
tagliatelle pastaa 4 hengelle
suolaa
parmesaania

Laita suureen kattilaan runsaasti vettä ja kuumenna se kiehuvaksi. Lisää veteen runsaasti suolaa, kunnes se on lähes yhtä suolaista kuin merivesi (Atlantti tai Tyyni valtameri, ei itämeri).

Kuumenna noin 2 rkl oliiviöljyä suuressa pastinpannussa. Lisää kasvikset pannuun ja kuulota niitä kuumalla pannulla, kunnes sienet ja kesäkurpitsat ovat pehmeitä ja ovat ottaneet hiukan väriä. Noin 5-10 minuuttia.

Laita tagliatelle keittymään ohjeen mukaan.

Lisää kerma kasvisten joukkoon ja anna kastikkeen hautua hitaasti noin 5 minuuttia. Mausta suolalla ja pippurilla.

Kun pasta on sopivan al denteä nosta se kattilasta pihdeillä kastikkeen joukkoon ja sekoita. Lisää pastaan kananmunan keltuaiset ja persiljasilppu ja sekoita nekin. Anna makujen imeytyä hetken aikaa.

Nosta pasta lautasille ja ripottele päälle runsaasti parmesaania ja mustapippuria.

tiistai 7. helmikuuta 2012

Friteeratut jalapenot


Rakastan friteerattuja jalapenoja, mutta kuten kaikki kuuluisat rakkaustarinat on tämäkin vastoinkäymisiä täynnä.

Ensiksi lähes kaikkien Helsingin texmex-ravintoloiden friteeratut jalapenot ovat olleet samaa shittiä mitä pirkan pakastevastaavat ovat ja tulisuudeltaan ne ovat vastanneet suurinpiirtein etikkaisia paprikoita. Cantina Westillä oli pientä yritystä varsinkin tulisuuden puolesta, mutta heidän leivitys oli ihan liian runsas ja pullainen. Ne kuitenkin tarjosivat jo vähän suuntaa siitä millaisia näiden pitäisi parhaimmillaan olla.

Näin ollen haaveilin mahdollisuudesta tehdä niitä kotona, jolloin saisin niistä juuri sellaisia kuin haluan. Ongelmaksi vain tuli saatavuus. Jalapenoja ei saa suomesta mistään ja silloin taas kun niitä sai, ei niitä ollut mitään järkeä ostaa. Kilohinta oli jossain sisäfileen tienoilla ja koska jalapenot ovat varsin painavia chilejä saattoi setti jalapenoja maksaa helposti 10-20 euroa.

Näin ollen kun täällä näin paikallisen K-kaupan Colesin hedelmätiskillä muhkean näköisiä ja tulisia jalapenoja $16/kg hintaan tiesin tilaisuuteni koittaneen.

Täydelliset friteeratut jalapenot muodostuvat jalapenojen lisäksi kahdesta muusta elementistä. Juustotäytteestä, jonka tulee olla erittäin juustoinen ja maukas jotta se pystyy puskemaan tulisuuden läpi ja friteerauksesta, jonka pitää olla juuston tavoin voimakkaan makuista, mutta myös sopivan jämäkkää, jotta se pitää jalapenon koossa.


Juustotäytetteeseen käytin kypsytettyä cheddaria raasteena, johon lisäsin valkosipulia ja mustapippuria. Leivitykseen käytin astetta jämäkämpää tempurataikinaa, johon oluen sijaan laitoin valkoviiniä ja maustoin sen runsaahkolla suolalla ja mustapippurilla. Valkoviinin sijaan jokin todella humalainen ja voimakas ale voisi toimia myös, mutta täältä sellaisia ei niin helposti löydä.

Lopputuloksena olikin helposti parhaimmat ikinä syömäni friteeratut jalapenot. MUTTA on huomattava etteivät ne olleet vielä täydelliset. Ensimmäisenä ongelmana oli juustotäytteen pienoinen vetäytyminen jolloin jalapenojen sisälle jäi myös tyhjää. Toinen ongelma oli, ettei leivitys ollut riittävän jämäkkä ja aiheutti hiukan ongelmia syödessä jalapenojen hajoillessa. Mutta, pienillä korjausliikkeillä nämä ongelmat saa varmasti korjattua ja jo tällaisenaan nämä olivat aivan upeita.

Friteeratut jalapenot

12 jalapenoa
350 g voimakasta cheddaria raasteena
3 valkosipulin kynttä silputtuna
mustapippuria

Leivitykseen
1 kananmuna
2 dl valkoviiniä (tai voimakasta ja humaloitua alea)
140 grammaa siivilöityjä vehnäjauhoja
suolaa ja pippuria

Lisäksi
öljyä uppopaistamiseen
korianteriranskankermadippiä

Sekoita juustoraaste ja valkosipulisilppu keskenään. Mausta seos mustapippurilla.

Leikkaa jalapenoihin yksi pitkittäinen viilto ja varovasti sen kautta kaiva siemenet pois. Muista jättää jalapenojen varsi tallelle. Survo varovasti juustotäyte jalapenojen sisälle. Yritä saada jalapenot niin täyteen raastetta kuin mahdollista.

Tee leivitystaikina. Laita taikinan ainekset kulhoon ja vatkaa ne sekaisin. Lisää suolaa ja mustapippuria. Tarkista maku. Leivityksen pitäisi olla voimakkaan makuinen ja sopivan suolainen. Lisää suolaa ja pippuria tarvittaessa.

Kuumenna öljy kattilassa 180 asteiseksi. Pyöräytä jalapenoja yksi kerrallaan varresta kiinni pitäen leivitystaikinassa niin, että ne ovat kokonaan taikinan peitossa ja nosta ne samantien kuumaan öljyyn. Paista jalapenoja öljyssä kunnes ne ovat kauniin kullan ruskeita. Nosta ne valumaan ylimääräinen öljyn talouspaperin päälle.

Tarjoile jalapenot korianteriranskankermadipin kanssa.

Korianteriranskankermadippi
1 prk ranskankermaa
1/2 limetin mehu
noin 2 rkl korianterisilppua

Sekoita ainesosat keskenään. Tarkista maku ja lisää jotain tarvittaessa. Säilytä kylmässä tarjoiluun asti.

lauantai 4. helmikuuta 2012

Muutakin kuin Fostersia


Yksi Australian tunnetuimmista ikoneista Euroopassa on kenguruliikennemerkin ja Sydneyn Oopperatalon lisäksi varmasti Fosters olut. Totuus kuitenkin on, että täällä sitä ei juo kukaan. Suosituin Australialainen olutbrändi taas taitaa olla Victoria Bitter, jolla tosin on bitterin kanssa yhtä paljon tekemistä kuin rehellisellä ihmisellä keskustapuolueen kanssa. VB on samanlaista mitätöntä massalageria, mitä jokaisesta maailman maasta löytyy.

Australian olutskene ei muutenkaan ole moniin muihin valkoisen miehen maihin verrattuna mitenkään kummoinen ja pahiten sitä rajoittaa bissen törkeä hinta. Pullokaupassa keskimäärin yksittäiskappaleet ovat kolmen dolsun luokkaa, tosin jos olutta ostaa isommissa 24 pullon slabeissä hinta parhaimmillaan lähenee puoltatoista australian dollaria. Tästä on kiitos Australian alkoholiverotuksen, joka suosii isompien määrien ostamista kerralla.

Kuitenkin tilanne ei ole täysin toivoton ja täällä on myös muutamia loistavia pienpanimoita ja kohtalaisia pubeja, jotka ymmärtävät paremman oluen päälle. Panimoista paras on ehkä Sydneyn Manlyssa sijaitseva panimoravintolana myös toimiva Murray's Craft Brewing Co ja muita mainitsemisen arvoisia on Little Creatures, Moo Brew/Moorilla Estate ja Mountain Goat.

Myös James Squire on panimoista mainitsemisen arvoinen. Ei ehkä laatunsa, mutta levikkinsä vuoksi ja James Squiren oluet ovat monesti niitä, mihin joutuu tyytymään kun haluaa hyvää olutta ja valikoima ei ole laaja. Lähes jokaisesta pubista ja bottleshopista aina löytyy James Squiren Pale Alea tai mäihällä jopa IPAa.


Pubeista taas Ratebeer on arvioinut Sydneyn parhaaksi The Local Taphouse nimisen pubin, joka sijaitsee kätevästi noin 2 kilometrin päässä Darlinghurstin kaupunginosassa. Siellä olen kerennyt käymään jo kahdesti ja luulen, että siitä saattaa tulla oma kantapaikkani.

Hanoja The Local Taphousessa on 20, joista 18 on oluille ja 2 siidereille. Pääosin Australialaisia pienpanimo-oluita, joskin miedon puoleisia. Erityisen maininnan arvoisia ovat kuitenkin olleet herkullisen humaloitu Murray's Icon 2 IPA ja tuhti Moo Brew Imperial Stout. Hinnat ovat yleensä 5-6 dollaria 0,31 litraa ja 9-10 dollaria pint. Pullopuolelta löytyy Aussioluiden lisäksi muun muassa Nögne Ö:tä, Mikkelleriä ja Brewdogia mutta hinnatkin ovat luokkaa 30 dollaria per pullo.


Ruokapuoli on myös mainio ja listalla on erilaisia pubiklassikoita, kuten hampurilaisia, fish & chipsejä ja pizzaa. Tähän mennessä kaikki mitä siellä olen syönyt on ollut moitteettoman herkullista ja varsinkin vaimoni syömä mausteinen lammas-vuohenjuustohampurilainen oli mahtava.


Parhaisiin olutravintoloihin, kuten Pikkulintuun tai Tukholman Akkuratiin ja Oliver Twistiin verrattuna jää The Local Taphouse jälkeen. Valikoima ei ole ihan riittävän erikoistunut ja varsinkin vahvempien oluiden lista on liian suppea. Lisäksi oluiden reittaamiselle on liikaa häiriötekijöitä, kuten kovalla soivaa musiikkia ja naisia juomassa valkoviiniä. Oikeissa paatuneiden oluthipstereiden pyhinvaelluspaikoissahan musiikkia ei soiteta ja ainoat naiset ovat viereisen korttelin elähtäneet pubiruusut.

torstai 2. helmikuuta 2012

Lakritsavaahto ja valkoviinisiirapissa marinoidut mansikat


Asioita mitä maastamuuttajat Suomesta yleensä kaipaavat on ruisleipä ja salmiakki. Minä luulen, että ilman ruisleipää selviän varmasti, sillä aloin olla Suomessa jo kurkkuani myöten täynnä niitä kaikkia kuivia ja kovia känttyjä mitä ruisleipänä Suomessa pääosin myytiin. Hyvääkin ruisleipää tietysti oli, kunhan vaan tiesi mistä sitä ostaa. Salmiakin kanssa voi olla vaikeampaa.

Vaimoni onneksi osti Helsinki vantaalta melko hyvän kokoelman salmiakkia. Tax Free kokoiset pussit Panttereita sekä Halvan ja Fazerin Salmiakkia. Tällä hetkellä jäljellä on enää yksi rasia Fazerin salmiakkia, jota nyt säästellään heikkoa hetkeä varten.

Kuitenkin moniin ulkomaihin verrattuna Australian karkkiskene on varsin hyvä ja täältä saa parhaimmillaan jopa irtokarkkeja, joskin melko kämäisiä sellaisia. Hedelmäkarkkien ja suklaan lisäksi tarjolla on myös paljon lakritsaa, joista uskallan sanoa, että ne ovat jopa parempia kuin Suomen vastaavat. Jopa Porvoon ja Keuruun. Täällä lakritsaa myydään erilaisten "natural" brändien alla tyylikkäissä pusseissa ja lakritsakarkit ovat uskomattoman pehmeitä ja maukkaita. Niistä teinkin sitten hääpäiväksi jälkkärin.

Lakritsivaahdon ohje on alunperin jostain Hesarista, jossa se taisi olla tarjottu mustapippurisorbetin kanssa. Itse en ohjetta löytänyt enää netistä, joten jouduin vetämään ohjeen ulkomuistista. Näiden kanssa tarjosin mansikoita, joita marinoin hetken aikaa valkoviinisiirapissa ja sen jälkeen päällystin mustapippurilla. Kokonaisuutena tämä oli todella herkullinen.

Lakritsavaahto ja valkoviinisiirapissa marinoidut mansikat

200 g lakritsaa + muutama koristeluun
2 dl kuohukermaa
2 rkl sokeria
250 g mascarponea

Lisäksi
valkoviinisiirapissa marinoituja mansikoita

Pilko lakritsat pieniksi paloiksi. Laita ne pieneen kasariin 1 dl:n vettä kanssa. Kiehauta seos jatkuvasti hämmentäen, kunnes lakritsapalat sulavat tasaiseksi mönjäksi. Jos seoksesta uhkaa tulla liian kuivaa, lisää vettä 1/2 dl kerrallaan. Lakritsat sulavat melko huonosti, joten tämä vaihe vaatii kärsivällisyyttä. Anna jäähtyä.

Vatkaa kerma sokerin kanssa vaahdoksi. Sekoita lakritsamönjä mascarponen kanssa sekaisin ja kääntele varovasti kermavaahdon joukkoon.

Annostele vaahto neljään kuppiin ja koristele paloitelluilla lakritsanpaloilla sekä valkoviinisiirapissa marinoiduilla mansikoilla.

Valkoviinisiirapissa marinoidut mansikat
20 mansikkaa
1 dl valkoviiniä
1 dl sokeria
mustapippuria

Laita valkoviini ja sokeri pieneen kasariin. Kuumenna kiehuvaksi ja keitä kasaan, kunnes jäljellä on juoksevaa siirappia. Jäähdytä.

Leikkaa mansikat koosta riippuen kahteen tai neljään osaan. Nosta mansikat noin 15 minuutiksi siirappiin marinoitunaan. Ripottele päälle mustapippuria.

keskiviikko 1. helmikuuta 2012

Barossa Valley & McLaren Vale (osa 2)


Kolmen ensimmäisen tilan jälkeen oli hyvä väli pitää hetki taukoa, joten kävimme vaimoni kanssa Angastonin kaupungin juustotehtaalla maistelemassa heidän juustoja ja nappasimme yhden paketillisen heidän herkullista Washington brietä mukaan. Sen ja patongin kanssa menimme sitten läheiselle Mengler Hill Lookout näköalapaikalle lyhyelle picnicille ja kerämään hiukan selväpäisyyttä ennen paria viimeistä tilaa. Tällä kertaa kiertäessämme olimme kuitenkin oppineet jo Yarrasta jotain. Ensiksi sen, että ihan kaikkea mahdollista ei tarvitse maistaa (kaikkea ilmaista viinaa jne...) ja toiseksi, osan viineistä todellakin voi kaataa myös pois. Näin ollen olo oli mukavan virkeä vielä tässä vaiheessa päivää.


Collective Barossa

Neljänneksi vierailukohteeksi valitsin Tanundan kaupungissa sijainneen Collective Barossan, joka edusti kolmea pientä paikallista viinitilaa: Kurtz Family Vineyardsia, Karra Yerta Winesia, ja Gumpara Winesia. Maisteluhuonetta piti todella mukava australialainen nainen, joka haaveili elämästä Irlannissa ja vaikka olikin suuri viininystävä, ilmoitti hän nauttivansa kaikkein eniten Magners-siideristä. Todisteeksi siitä hänellä oli siksari sitä jääkaapissa odottamassa työvuoron loppumista.


Maistelimme hänen johdattelemana kourallisen hänen suosikkejaan, muun muassa hänen "sexy berriesiksi" tai "Johnny Deppiksi" nimeämänsä 2008 Boundary Row GSM:n, eli sekoituksen grenachea, shirazia ja mourvedreä (tai Australialaisittain mataroa). Se olikin varsin muhkean marjaisa, mausteinen ja rodukas viini ja $18 hintaan varsinainen löytö. Toinen viini joka Collectivessa nousi selkeästi esille oli 2010 Karra Yerta Eden Valley Riesling, joka oli rieslingiksi poikkeavasti lähes chardonnaymainen sitruunaisessa hapokkuudessaan. Loistava viini.

Collectivessa vierailu oli myös mukava siinä mielessä, että siellä sai hiukan kuulla sisäpiirin näkemyksiä Barossasta ja Australian viiniskenestä. Haukuimme yhdessä isot tilat, sekä kiinalaiset ja venäläiset viininostajat sekä saimme muun muassa kuulla, että Jacob's Creek myydään lähes täysin vientiin kun kukaan Australiassa sitä ei juo ja kuinka Foster's melkein tuhosi Penfoldsin ostaessaan sen ja muita tiloja 2000-luvulla. Tällä hetkellä taas viineistä on ylitarjontaa koko Adelaiden seudun ollessa istutettu täyteen viiniä ja pienten tilojen elinehtona on myydä rypäleitä suuremmille tiloille oman viininvalmistuksen ollessä enemmän harrastus. Sinänsä sääli, sillä juuri nämä pienet tilat tekevät kaikkein mielenkiintoisimmat viinit ja pitävät hinnat kohtuullisina.

Kellermeister Wines


Barossan viimeiseksi tilaksi jäi sitten Kellermeister Wines, jonka valitsimme sen saksankielisen nimen vuoksi. Barossan viinielueenhan perusti pääosin sekoitus brittiläisiä ja saksalaisia maahanmuuttajia 1800 luvulla. Saksalaiset vaikutteet näkyvät alueella erittäin voimakkaasti tänäkin päivänä esimerkiksi hapankaalia ja makkaraa myyvine ravintoloissa ja viinitilojen nimissä kuten Liebich Wein, Schild Estate Wines ja tämä mihin me menimme, Kellermeister Wines.

Kellermeister hallitsi shirazinsa. Maistoimme heidän neljää eri shirazia aloittaen halvimmasta ja jo ensimmäinen halvemman brändin 2009 Boots Shiraz oli aivan mahtava. Tästä eteenpäin viinit vain paranivat. 2008 Dry Grown Shiraz haki voimansa juuri siitä australialaisten isojen ja mausteisten viinien runsaudensarvesta ja valjasti sen täydellisesti. 2006 Black Sash Shiraz jonka rypäleet tulivat yhdeltä vanhalta viinitarhalta vain paransi tätä ja viimeinen 2008 Wild Witch Shiraz oli vain pelkkää viininjuonnin juhlaa. Mahtavan mausteinen, tupakkainen, suklainen ja marjaisan täyteläinen ja moniulotteinen viini. $70 hintaan se oli myös moniin Penfoldsin tai Saltramin yli $100 ja $200 viineihin nähäden melko edullinen. Meille, se oli silti liian kallis ja kovasta houkutuksesta riippumatta päätimme sitten tyytyä vain $35 Dry Grown Shiraziin.

Tämän jälkeen olikin sitten aika siirtyä takaisin leirintäalueelle kärsimään alkuillan laskuhumalaa.

Kangarilla Road


Seuraavana päivänä ohjasin uljaan Hiace-ratsumme nokan Barossasta etelään kohti South Australian toiseksi kuuluisinta viinialuetta, Barossan kilpailijaa, McLaren Valea. Eilisen jälkeen, kovin paljoa ei viiniä tehnyt mieli mutta kun tänne asti oli tullut niin pakkohan se oli. Barossaan nähden McLaren Vale sijaitsee noin 100 km etelään Flearileun niemimaalla toisella puolen Adelaidea, mutta koska Australiassa ei harrasteta ohitusteitä ja "high wayt" vievät jokaisen perseen kokoisen lähiön läpi, meni tähän lyhyeen matkaan kolmatta tuntia.

Barossaan nähden McLaren Vale on huomattavasti nuorekkaampi, vaikka vanhin ja tunnetuin tila Hardy Wine Company perustettiinkin sinne jo 1850. Monet tilat ovat kuitenkin Barossaa nuorempia ja pienempiä.

Ensimmäinen tila johon suuntasin, oli jo ennestään tuttu Kangarilla Road, jonka chardonnay ihastutti minut Sydneyn Fish Face ravintolassa. Tätä olikin pakko maistaa myös uudestaan ja kyllä, se oli vieläkin todella hyvää. Tämän lisäksi maistelimme heidän punaviinejä joita oli 2008 Primitivo, joka myös zinfandelina tunnetaan, 2010 Shiraz sekä näistä paras 2008 Cabernet Sauvignon jossa selkeästi huomasi Shiraziin nähden parin pullovuoden olleen eduksi pehmentäen ja kehittäen viinin marjaista ja nahkaista, sekä hiukan hapanta makua.

Hugh Hamilton Wines


Toinen ja myös viimeinen tila missä McLaren Valessa kävin, oli Kellermeisterissa meille suositeltu Hugh Hamilton Wines. Heidän logona toimi musta lammas ja jokainen viini oli nimetty jonkin Hamiltonin perheenjäsenen "haukkumanimen" mukaan.

Hugh Hamiltonilla maistelimme erinäisen kokoelman heidän viinejään, muun muassa 2010 'The Mongrel' Sangiovese sekoituksen, jota parhaiten kuvaa australialaisena chiantina, 2010 'The Rascal' Shirazin, joka oli erittäin täyteläinen ja mausteinen, mutta ehkä myös liian pehmeä ja helppo sekä 'The Ruffien' Liqueur Muscatin, eli portviinin.

Parhaaksi Hugh Hamiltonin viineistä osoittautui 'The Floozie' Sangiovese Rosé. Aluksi en halunnut maistaa rosé viiniä, sillä monet australialaiset rosét ovat ollet keskinkertaisia, mutta maistattajan kehuessa tätä vuolaasti päätin kokeilla. Onneksi kokeilinkin, sillä viinin raikkaan hapokas marjaisuus nosti tämän helposti yhdeksi parhaaksi roséksi mitä olen juonut. Hinta oli roséksi melko tyly $22,5 mutta toisaalta on tämä sen arvoinenkin.

Tilalla myytiin myös erilaisia kastikkeita sekä marinoituja oliiveja, jotka olivat kaikki todella herkullisia. Ostimmekin yhden purkin oliiveja mukaan.

Epilogi

Ja näin tuli kahden päivän aikana käytyä seitsemällä tilalla Australian kuuluisimmilla viinialueilla. Jäljelle jäi Barossassa lähemmäs 200 ja McLaren Valessa lähes 100 tilaa, joten todennäköisesti pitää tehdä joskus toinenkin visiitti.

Barossaa ja McLaren Valea vertaillaan monesti keskenään paljon, mutta näin pienellä kokemuksella on vaikea löytää todellisia eroja. Se on totta, että Barossa vaikutti hiukan vanhakantaisemmalta ja McLaren Vale taas nuorekkaammalta ja kokeilunhaluisemmalta. Laadun puolesta taas Barossan Whistler, Kellermeister ja Barossa Collective veivät pidemmän korren vaikka Kangarilla Road pistikin aika hyvin kampoihin.

Ylipäänsä South Australian viinit ovat upeita. Sekä valko-, että punaviinit olivat laadultaan uskomattomia ja varsinkin pienten tilojen viinit olivat mukavan kokeilunhaluisia ja erilaisia hintojen pysyessä kuitenkin alhaisina. Tästä syystä onkin sääli, että Suomessa niitä harvemmin taitaa tulla vastaan. Pennfoldsia, Yalumbaa, Wolf Blassia ja Jacobs Creekiä kyllä löytyy mutta miksei myös Kurtzia, Kellermeisteria ja Kangarilla Roadia. (Hugh Hamiltonin Cabia muuten löytyy nykyään, mutta sitä en itse maistanut.)

Mietiskelin hiukan päässäni bisnesideaa jos alkaisi tuomaan juuri näitä pienempien australialaisten tilojen viinejä Suomeen, mutta luulen Alkon byrokratian ja diktatuurin lannistavan melko nopeasti. Ainahan on tietysti ravintolat, mutta oikeasti viineistä kiinnostuneita ravintoloitakaan Suomessa ei ole montaa. Mutta jos joku haluaa lähteä vastaavaa puuhaamaan Suomen päässä, niin minä voin pienellä provikalla mielelläni kierrellä eri tiloja täällä etsien niitä aarteita, mitä kannattaa Suomeen tuoda. Viinitilojen kiertäminen on nimittäin erittäin antoisaa puuhaa.