Tasmanian viinejä

Pinot noir rypäleitä odottamassa sadonkorjuuta

Kävin pääsiäisenä lyhyellä lomamatkalla Tasmaniassa. Loma tulikin tarpeeseen, sillä edeltävästä kunnon lomasta alkoikin olla yli vuosi aikaa. Jouluna suoritettua Suomen visiittiä en laske lomaksi, sillä se oli enemmänkin Ilmestyskirja Nytmäinen sukellus pimeyden sydämeen jossa kaamosmasennus odotti eversti Kurtzmaisesti kaljuaan pyyhkien. Sinä kahtena viikkona valon puutteesta ja flunssan pelosta kärsiessä ei hirvittävästi rentoutunut.

Nyt taas Tasmaniassa oli enemmänkin lomaisat fiilikset kun retken teemana oli pääpiirteittän gastronomia ja bushwalking, eli erinäisissä puskissa käppäily. Ilmatkin olivat suht säädylliset, vaikka Tasmaniassa on Australian suomimaisin sää elohopean joskus tippuessa pakkasenkin puolelle.

Tasmania on myös yksi Australian tunnetuimmista viinialueista, jossa on erikoistuttu enimmäkseen kylmemmän alueen viineihin Burgundin ja Sampanjan jalanjäljissä. Pinot Noiria, Chardonnayta ja näistä tehtyjä kuohuviinejä. Jonkin verran myös Alsacen tyyliin Pinot Gris'tä ja Rieslingiä.

Tasmania on saari, joka itsessään jakaantuu viinialueena neljään osaan. Hobartia ympäröivään etelärannikkoon, Freycinetin luonnonpuiston viereiseen itärannikkoon sekä pohjoisessa Devonportia ympäröivään alueeseen ja näistä suurimpaan Tamar-lakson alueeseen, jossa itse kiersin yhden päivän ja vietin yön Rosevalen viinitilalla.

Tamar-joki Rosevalen mökin parvekkeelta

Maantieteellisesti Tamar-laakson leikkaa kahteen osaan Tamar-joki, joka virtaa Tasmanian toisiksi suurimmasta kaupungista Launcestonista Bassinsalmeen, eli siihen merenpätkään joka erottaa Australian mantereen Tasmaniasta. Viinitilat ovat jakaantuneet taas joen molemmille puolin. Kävin joen itäpuolella kolmella eri tilalla. Eden Brookilla, Sinopiuksella ja Piper's Brookilla/Kreglingerillä. Länsirannalla taas Iron Potilla, Holm Oakilla ja Rosevalella. Yritin kovasti etsiä olisiko joen eri puolilla jotain yhteistä nimittäjää ja mielestäni länsirannan tilojen viinit olivat täyteläisempiä siinä missä itärannan kireämpiä ja hapokkaampia, jonka kuvittelin johtuvan siitä, että länsirannalla viinit ovat suoremmin aurinkoon päin. Tämä voi myös olla täysin päänsisäistä, mutta niinhän nämä viinijutut yleensäkin tuppaavat olemaan.

Piper's Brookin viinejä

En lähde yksityiskohtaisesti erottelemaan eri tiloja, mutta lähes poikkeuksetta viinien taso oli huikea. Erityisesti mieleeni jäi kuohuviinien todella korkea taso. Lähes jokaista kuohuviiniä juodessani mietin, että tämähän vetää vertoja melkein sampanjalle. Sitten takaisin Sydneyhin päästyäni kun join pullollisen bulkki Taittingeria vaimoni kanssa, jouduin toteamaan niiden itseasiassa olleen parempia. Tasmanialaisia kuohuviinejä yhdisti sampanjainen paahtoleipäisyys, joka varmasti johtui pitkästä pullokypsytyksestä hiivan kanssa mutta niiden lisäksi viinit olivat omaleimaisen hedelmäisiä olematta päällekäyvän sitruunaisia, mikä vaivasi monia Yarra Valleyn kuohuviinejä. Ihan vintaasisampanjoiden tyyliseen voihin ja tonnikalaan nämä eivät yltäneet, mutta toisaalta miksi niiden tarvitsikaan. Parhaiten kuohuviineistä jäi mieleen Brook Edenin 2006 Blanc de Noirs, Kreglingerin 2006 Vintage Brut, Piper's Brookin Piper's Sparkling 2008.

Holm Oakin Pinot possu

Tasmanian valkoviineistä parhaiten makuuni olivat chardonnayt ja yllätyksekseni myös pinot gris't, jotka usein ovat makuuni liian kuivia ja katkeria, kuitenkin nyt maistamiani täydensi greippisyyttä makeampi hedelmäisyys. Näistä parhaimmaksi osoittautui Brook Edenin 2011 Pinot Gris jossa oli kukkea tuoksu ja tasapainoinen apprikoosinen ja greippeisä maku. Chardonnaysta taas mieleeni jäi Sinopiuksen 2011 Chardonnay, joka oli Australialaiseen tyyliin erityisen tamminen ja sitruunainen. Vaikka yleensä karsastan tämänlaisia tammisitruunapommeja, oli Sinopiuksessa jotain joka puhutteli minua. Lisäksi viiniä oli tehty vain käsittämätön 70 laatikollista, eli noin 800 pulloa. Ehkäpä juuri pieni harkittu sato huippulaatuisista rypäleistä on se, mikä erottaa jyvät akanoista.

Sinapiuksen viinit

Punaviineistä kaikilla tiloilla oli tarjolla Pinot Noiria ja oikeastaan vain Holm Oak ja Iron Pot olivat tehneet kokeiluja muilla rypäleillä. Iron Potin tapauksessa rypäleen ollessa muutenkin kylmiin olosuhteisiin sopiva pinot meunier. Tamar-laakson pinot noireissa, varsinkin hiukan kypsemmissä, oli mahtava savuinen maku joka täydensi rypäleelle ominaista puolukkamehua ja kireyttä.

Holm Oakin tila

Näiden kuuden tilan lisäksi, tuli matkan aikana maisteltua myös viinejä muilta alueilta ja kävin Hobartissa MONA museon yhteydessä sijainneessa Moorilla viinitilalla. Moorillalla oli alkuperäiset viinitarhat yhä Hobartissa, mutta myös pensaita Tamar laaksossa ja itärannikolla. Vain näiden perusteella on kuitenkin vaikea sanoa onko alueiden välillä suuriakin eroja. Samanlaisia makuja kaikkien eri alueiden viineistä tuntui löytyvän. Moorillalla kuitenkin oli todella upea 14 kuukautta tammitettu chardonnay ja kuiva ja kermainen vuoden 2010 riesling.

Moorillan pullot

Moorillan pulloissa oli myös erittäin tyylikkäät etiketit, jotka olivat museon seksi ja kuolema teemalle erittäin uskollisia valokuvia. Tästä syystä moni osa pulloista saattaisikin jäädä ikuisesti Suomessa pannaan Alkon "ei tissejä" -filtterin vuoksi.

Jotenkin tuntuu, että näiden puolentoistavuoden aikana oma viinimaku on ausseistunut. Varsinkin valkoviineistä. Siinä, missä vielä viime vuonna kaipasin viineissä hienostuneisuutta ja klassisia makuja, tuntuu nykyään eniten viehättävän hedelmäisyys, sitruuna ja tammi. Punaviineissä taas olen vähän turtunut kaikkein runsaimpiin Etelä-Australian viineihin ja etsin yleensä keveämpiä ja vähemmän alkoholisia viinejä, joissa on sopivan kireät tanniinit ja nahkaisia ja savuisia elementtejä. Miksei myös sitä shirazin mausteisuutta ja tupakkaa, kunhan se ei vyöry päälle hilloisena sotanorsuna.

Ehkä tästä syystä Tasmanian viinit upposivat näinkin hyvin, mutta Tasmania on myös ollut paikallisesti kovassa nosteessa ja monen mielestä se on tällä hetkellä Australian paras viinialue. Itse voin helposti allekirjoittaa tämän. Muihin alueisiin verrattuna Tasmania oli hämmästyttävän tasalaatuinen joka on yleensä kylmemmillä alueilla ollut erityisen vaikeaa. Hyvän pinot noirin aikaansaaminen ilman, että se on latistetaan tylsäksi vadelmamehuksi, ei onnistu monelta. Paitsi näköjään Tasmaniassa. Tähän päälle Sampanjalle vertoja vetävät kuohuviinit sekä tyylikkään hedelmäiset valkoviinit niin ei ihmekkään

Tasmanian huonoin puoli taas on pienet tuotantomäärät. On vaikea uskoa näiden viinien rantautuvan Australian ulkopuolelle, kun joillain tiloilla on vaikeuksia saada viinejä edes mantereelle asti. Mukaan tiloilta tarttuikin 15 pulloa viiniä, jotka sai kätevästi postitettua Sydneyhyn.

Nämä odottavat viinikaapissa juomista

Hunter Valley

Palataan taas ajassa taaksepäin kolme viikkoa. Vaimoni siskon ollessa käymässä täällä saimme siitä hyvän tekosyyn käydä tutustumassa meitä lähimpänä sijaitsevaan Hunter Valleyn viinialueeseen. Hunter Valley sijaitsee noin kahden tunnin ajomatkan päässä pohjoiseen Sydneystä.

Hunter Valleyn parhaimmat viinit ovat pitkään pullokypsytetyt semillonit sekä omalaatuiset shirazit. Semillon on alunperin ranskalainen lajike ja tunnetuimmat makeat Bordeauxin Sauternesit, esimerkiksi Château d'Yquem, ovat juuri semillonia. Hunter Valleyssa taas semillonista tehdään enemmän kuivia valkoviinejä, joita ei ole kypsytetty yhtään tammitynnyrissä. Parhaiden viileiden vuosikertojen semillonit kestävät erittäin hyvin pullokypsytästä ja mielestäni Hunterin semillonit ovat parhaimmillaan vähintään 5-10 vuotta vanhoina.

Hunterin Shirazit taas ovat tunnetuimpiin Etelä-Australian serkkuihinsa verrattuna vähemmän täyteläisiä ja miedompia alkoholiprosentintiltaan. Parhaissa Hunter Valleyn shirazeissa on sama mausteinen ja tupakanlehtiä muistuttava maku, mutta myös upea aromaattinen tuoksu joka muiden alueiden shirazeista puuttuu.

Lisäksi alueella kasvatetaan monia muita rypäleitä, kuten chardonnayta, sauvignon blanccia, cabernet sauvignonia kuten myös erikoisempia nebbioloa, tannattia ja verdelhoa.

Alueen tunnetuin viinitila on Wyndham estate, jonka viinejä on myös Alkossa saatavilla. Wyndham oli kuitenkin tarkoitus kiertää mahdollisimman kaukaa kierrosten keskittyessä alueen pienempiin ja omalaatuisempiin viinitiloihin. Yhteensä kävin Hunter Valleyssä neljällä eri tilalla, joista muistiinpanot alla.

Brokenwood

Brokenwood on vuonna 1970 perustettu viinitila Hunter Valleyssa jossa he kasvattavat shirazia ja semillonia, mutta Brokenwoodilla on myös viinitarhoja Orangessa, Beechworthisa and McLaren Valessa. Me haluismme kuitenkin keskittyä juuri Hunter Valleyn viineihin.

Ensimmäiseksi saimme maisteluun vuoden 2010 sekä single vineyard Army Block Semillonin, että perus semillonin. Molemmat olivat todella hienoja viinejä, erittäin hapokkaita ja bensaisen mineraalisia ja kukkeita Army Blockin vieden näistä pidemmän korren ollen tasapainoisempi ja mielenkiintoisempi.

Tilan punaviineistä maistelin 2010 nebbiolon ja 2009 perus shirazin ja verona vineyard shirazin. Shirazit olivat ehkä vähän tasapaksuja, mutta nebbiolo oli todella hienon makuinen. Melko helppo ja toi mieleen uuden maailman pinot noirit. Todennäköisesti melko kaukana Italian nebbioloista.

Mielenkiintoisin viini, mitä pääsimme maistamaan oli kuitenkin vuoden 2000 Reserve Semillon. En ole varmaan koskaan maistanut edes näin vanhaa punaviiniä, joten oli todella jännittävä nähdä mitä 12 vuoden kypsytys tekee valkoviinille. Ensimmäinen huomio viinistä oli sen rypsiöljyinen ja tyylikäs maku. Taustalla viinissä oli kukkean pähkinäisiä aromeja. Jälkimaku oli voimakas ja pitkä. Tästä viinistä saisi varmasti revittyä irti erilaisia makuja vaikka kuinka paljon. Hinta viinistä oli yllättävän edullinen $40 ja koska näitä oli vain 12 jäljellä houkutus ostaa oli kova. Tästä huolimatta mukaan tarttui vaan pullo nebbioloa.

Meerea Park

Toiseksi menimme edeltävällä tilalla suositeltuun Meerea Parkkiin. Tila on yksi Hunter Valleyn arvostetuimmista, mutta myös todella pieni ja heillä ei näytä olevan edes www-sivuja.

Meerea Parkilta kävimme läpi sekä semillonit, että shirazit. Vuoden 2010 "Hell Hole" Semillon oli hapokas ja sitruunainen, mutta varsinainen löytö oli vuoden 2006 Terracotta Semillon. Se oli upean hedelmäinen, hapokas ja tyylikäs ja siinä oli samoja mahtavan öljyisiä elementtejä, mitä Brokenwoodin 2000 Reserve Semillonissa oli.

Tilan Shirazeista sekä edullisempi "XYZ", että kalliimpi "Hell Hole" olivat molemmat myös mahtavia ja näyttivät mihin Hunter Valleyn Shirazit parhaimmillaan pystyvät. Siinä missä Barossassa Shirazit ovat enemmän äärimmäisen täyteläisiä, tuhteja ja mausteisia, ovat Hunterin vastaavat hiukan kevyempiä ja tuoksultaan upean aromaattisia.

Shirazien ja semillonien perusteella Meerea Parkin maine on todellakin ansaittu. Jos tilan viinejä joskus kohtaa, niin kannattaa ehdottomasti kokeilla.

Pepper Tree

Kolmas tila missä kävin, oli myös kehuja saanut Pepper Tree. Heillä valitettavasti ei ollut mitään vanhempia viinejä maisteltavana kaikkien ollessa joko vuosien 2010 tai 2011 vuosikertaa. Valkoviineistä maistelin 2011 Hunter Valley Semilonin, 2011 Orange Sauvignon Blancin ja 2011 Chardonnayn. Näistä mikään ei tehnyt hirveän hyvää vaikutusta. Sauvignon Blanc jäi vähän ohueksi ja chardonnayta vaivasi keskinkertaisia chardonnayta usein vaivaava kiljuisuus. Paras näistä oli Semillon, mutta Brokenwoodin ja Meerea Parkkiin verrattuna oli se melko tavanomainen.

Punaviineistä maistelin 2010 Hunter Valley Shirazin ja 2010 Wrattonbully Tannatin. Shiraz oli varsin hyvä vaikkakin muistutti enemmän Etelä-Australian Shirazeja. Wrattonbully Tannat oli taas viineistä paras ja siinä oli tyylikkäitä puun kuoren ja eukalyptyksen aromeja. Rypäleenä tannat oli minulle uusi tuttavuus.

Small Winemaker's Centre

Viimeisenä kävimme Small Winemaker's Centressä, joka edusti useampaa pienempää tilaa joilla ei olisi itsenäisesti mahdollisuutta pitää avoimia ovia. Keskuksen edustamat tilat olivat The Little Winemaking Company, Thomas Wines, David Hook Wines, Keith Tulloch Wines, Margan Wines, Hart & Hunter sekä biodynaaminen Krinklewood. Yhteensä viinejä oli maisteltavana yli 70, joista $5:n hintaan sai valita maisteltavaksi kuusi.

Annoimme maistelua emännöivän naisen valita meille omasta mielestään edustavimmat valko- ja punaviinit. Näiden pienten tilojen viinien taso oli huikean korkea, hintojen ollessa varsin kohtuulliset. Parhaat viinit olivat erittäin hapokas ja petrolinen 2011 Thomas Wines Braemore Semillon, hedelmäinen mutta myös tyylikkään terävä 2011 Little Wine Company Verdelho, aromaattinen ja pehmeä 2010 Keith Tulloch Shiraz Viognier sekä 2010 Hart & Hunter Shiraz, jossa yhdistyi ehkä parhaiten juuri Hunter Valleyn shirazien aromaattisuus täyteläiseen ja mausteiseen makuun.

Nyt on sitten Australian neljästä tunnetuimmasta viinialueesta kolme tarkastettu. Yarra, Barossa ja tämä Hunter Valley. Vielä on Tasmania jäljellä. Milloinhan sinne ehtisi...

Byron Bay

Huh, onpas tullut taas pidettyä hiukan taukoa kirjoittamisesta. Aloitin työt kaksi viikkoa sitten ja tavanomaisesta tyylistä poiketen, en olekkaan käyttänyt kaikkea työaikaa julistaen ruuanlaiton ja tissuttelun iloja. No, kunhan tässä hiukan uraudun ja koeaika loppuu niin eiköhän tuotakin pääse jatkamaan taas.

Mutta palataan ajassa taaksepäin noin kaksi viikkoa. Ennenkuin aloitin työt oli viimeiset vapauden hetket käytettävä tehokkaasti hyödyksi. Tähän tuli hyvä sauma kun Hong Kongissa vaihto-oppilaana asuva kälyni tuli käymään luonamme. Koska Sydneyssä tuli vettä luokkaa vitusti, oli se hyvä jättää taakse ja siirtyä kohti pohjoisen(!) lämpöä.

Määränpäänä meillä oli surffipummien mekkana tunnettu Byron Bay, jonne Weatherzone lupaili aurinkoisempaa ja lämpimämpää. Välimatkan kuitenkin ollessa melkoinen toimi välietappina Port Macquarie niminen rantakaupunki, joka on yksi Australian vanhimpia kaupunkeja ja alunperin toiminut vankisiirtolana. Sateiden jatkuessa rannat eivät olleet hirveän houkuttelevia, mutta paikallinen koalasairaala oli ihan hauska kuten myös alueen ympärillä sijaitsevat viinitilat.

Kovin tunnettu viinialueena Port Macquarie ei ole ja viinitiloja alueella on vain kourallinen verrattuna esimerkiksi Barossan noin kahteensataan. Meillekkin viiniturismin mahdollisuus tuli hiukan yllätyksenä, mutta toisaalta kun ulkona sataa niin mikäs onkaan parempaa tekemistä.

Ensimmäinen tila missä vierailimme oli Douglas Vale Homestead & Vineyard, jota piti paikallinen kyläyhteisö tavoitteenaan myös ylläpitää paikan historiaa. Douglas Vale Homestead & Vineyard ehkä oli ensisijaisesti museo ja tarkoitettu esittelemään Port Macquarien historiaa, mutta koska paikka myös toiminut viinitilana jatkoi kyläyhteisö tätä perinnettä. Koska tarkoitus ei ilmeisesti ollut tehdä hirveästi voittoa oli kyläyhteisöllä myös hyvä mahdollisuus käyttää historiallisia rypäleitä, jotka eivät muualla Australiassa olleet kovin käytettyjä.

Douglas Valen viinit olivat ehkä enemmän kuriositeettejä. Eivät ne missään nimessä huonoja olleet ja varsinkin White Cockatoo 2010 viini oli varsin hyvä ja sitä tuli pullo hankittua, mutta muut olivat hiukan ohuehkoja ja eivät laatutasoltaan sitä luokkaa mitä nykyään viineiltä odottaa. Kuitenkin historiansa ja omalaatuiten viiniensä vuoksi Douglas Vale Homestead & Vineyard on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka.

Toinen viinitila missä kävimme, oli tavanomaisempi Innis Lake Vineyards. Toisaalta tavanomaisuus tarkoitti myös parempilaatuisia viinejä. Valkoviinit olivat varsinkin hyviä joista parhaaksi nousi suht edullinen 2011 Little Fish Summer White mutta myös 2007 Innis Lake Shiraz oli varsin toimiva.

Ihan Barossan tai Hunter Valley veroinen New South Walesin pohjoisrannikko ei ole alueen ollessa liian kostea, mutta silti alue pystyy tuottamaan varsin laadukkaita viinejä.

Viinitiloilta matka jatkui lopulliseen määränpäähän Byron Bayhin ja siellä viimein sadepilvetkin väistyivät joksikin aikaa. Käytännössä Byron Bay on pieni kylä josta on tullut surffipummien ja bilettävien backpackerien suosikkikohde Ausseissa. Kuitenkin paikka on onnistunut vielä säilyttämään tietynlaisen aidon ja rennon viban ja vaikka paikka oli täynnä Eurooppalaisia nuoria backpackereita eivät he onnistuneet kovin pahasti ärsyttämään.

Parasta Byronissa on todella pitkä ranta joka on loistava aloitteleville surffaajille voimakkaiden, mutta matalien aaltojen ja lämpimän veden vuoksi. Lisäksi Byronissa Bayssa sijaitsee Australian itäisin kohta ja siellä on hieno majakka.

Illalla Byron Bayssä menimme Fish Monger nimiseen kalaravintolaan. Fish Monger on käytännössä todella tasokas Fish & Chips paikka, josta monet hakivat ruokansa take awayna, mutta koska paikka oli varsin miellyttävästi sisustettu ja tarjosi BYO mahdollisuuden söimme me paikan päällä. Alkuruuaksi otimme setin ostereita ja pääruuaksi otin kalaa ranskalaisilla ja vaimoni otti suolassa ja pippurissa paistettuja katkarapuja ja salaattia.

Kaikki ruoka oli todella hyvää ja mikä parasta kohtuullisen hintaista. Kun toimme viinit itse taisi kolmen hengen pääruuat ja tusina ostereita maksaa yhteensä $60. Yleensä tämän tasoisesta annoksesta Sydneyn kalaravintoloista joutuu parhaimmillaan maksamaan $30-$40 per naama.

Koska sateet palasivat viimeisenä päivänä ennen paluulentoa, niin päätimme rantailun sijaan sitten lähteä tutustumaan läheiseen hippikaupunki Nimbiniin. Hipit ja muut elämäntapaintiaanit asuttivat Nimbinin vuonna 1973 Aquarius festivaalin jälkeen ja sen jälkeen ovat keskittyneet luomuviljelyyn ja kannabiksen kasvatukseen. Pettymyksekseni en saanut nauraa hipeille ihan niin paljoa kuin odotin. Osa Nimbinin asukkaista näytti yllättävän porvarilliselta ja he pyörittivät kunnianhimoista bisnestä paikan päällä myyden hamppuvaatteita ja psykedeelisesti kuvioituja t-paitoja, kuten tietysti myös jatsitupakkaa. Sitä tosin myivät huumediilereiden näköiset nuoret miehet, jotka erottuivat melko selkeästi paikallisista hipeistä. Jostain syystä huumediilerit ovat ympärimaailman aina samannäköisiä.

Nimbinin jälkeen kävimme katsastamassa vielä Queenslandin etelärannikkoa ja hakemasta $150 parkkisakot Brisbanesta.

Muutakin kuin Fostersia

Yksi Australian tunnetuimmista ikoneista Euroopassa on kenguruliikennemerkin ja Sydneyn Oopperatalon lisäksi varmasti Fosters olut. Totuus kuitenkin on, että täällä sitä ei juo kukaan. Suosituin Australialainen olutbrändi taas taitaa olla Victoria Bitter, jolla tosin on bitterin kanssa yhtä paljon tekemistä kuin rehellisellä ihmisellä keskustapuolueen kanssa. VB on samanlaista mitätöntä massalageria, mitä jokaisesta maailman maasta löytyy.

Australian olutskene ei muutenkaan ole moniin muihin valkoisen miehen maihin verrattuna mitenkään kummoinen ja pahiten sitä rajoittaa bissen törkeä hinta. Pullokaupassa keskimäärin yksittäiskappaleet ovat kolmen dolsun luokkaa, tosin jos olutta ostaa isommissa 24 pullon slabeissä hinta parhaimmillaan lähenee puoltatoista australian dollaria. Tästä on kiitos Australian alkoholiverotuksen, joka suosii isompien määrien ostamista kerralla.

Kuitenkin tilanne ei ole täysin toivoton ja täällä on myös muutamia loistavia pienpanimoita ja kohtalaisia pubeja, jotka ymmärtävät paremman oluen päälle. Panimoista paras on ehkä Sydneyn Manlyssa sijaitseva panimoravintolana myös toimiva Murray's Craft Brewing Co ja muita mainitsemisen arvoisia on Little Creatures, Moo Brew/Moorilla Estate ja Mountain Goat.

Myös James Squire on panimoista mainitsemisen arvoinen. Ei ehkä laatunsa, mutta levikkinsä vuoksi ja James Squiren oluet ovat monesti niitä, mihin joutuu tyytymään kun haluaa hyvää olutta ja valikoima ei ole laaja. Lähes jokaisesta pubista ja bottleshopista aina löytyy James Squiren Pale Alea tai mäihällä jopa IPAa.

Pubeista taas Ratebeer on arvioinut Sydneyn parhaaksi The Local Taphouse nimisen pubin, joka sijaitsee kätevästi noin 2 kilometrin päässä Darlinghurstin kaupunginosassa. Siellä olen kerennyt käymään jo kahdesti ja luulen, että siitä saattaa tulla oma kantapaikkani.

Hanoja The Local Taphousessa on 20, joista 18 on oluille ja 2 siidereille. Pääosin Australialaisia pienpanimo-oluita, joskin miedon puoleisia. Erityisen maininnan arvoisia ovat kuitenkin olleet herkullisen humaloitu Murray's Icon 2 IPA ja tuhti Moo Brew Imperial Stout. Hinnat ovat yleensä 5-6 dollaria 0,31 litraa ja 9-10 dollaria pint. Pullopuolelta löytyy Aussioluiden lisäksi muun muassa Nögne Ö:tä, Mikkelleriä ja Brewdogia mutta hinnatkin ovat luokkaa 30 dollaria per pullo.

Ruokapuoli on myös mainio ja listalla on erilaisia pubiklassikoita, kuten hampurilaisia, fish & chipsejä ja pizzaa. Tähän mennessä kaikki mitä siellä olen syönyt on ollut moitteettoman herkullista ja varsinkin vaimoni syömä mausteinen lammas-vuohenjuustohampurilainen oli mahtava.

Parhaisiin olutravintoloihin, kuten Pikkulintuun tai Tukholman Akkuratiin ja Oliver Twistiin verrattuna jää The Local Taphouse jälkeen. Valikoima ei ole ihan riittävän erikoistunut ja varsinkin vahvempien oluiden lista on liian suppea. Lisäksi oluiden reittaamiselle on liikaa häiriötekijöitä, kuten kovalla soivaa musiikkia ja naisia juomassa valkoviiniä. Oikeissa paatuneiden oluthipstereiden pyhinvaelluspaikoissahan musiikkia ei soiteta ja ainoat naiset ovat viereisen korttelin elähtäneet pubiruusut.

Barossa Valley & McLaren Vale (osa 2)

Kolmen ensimmäisen tilan jälkeen oli hyvä väli pitää hetki taukoa, joten kävimme vaimoni kanssa Angastonin kaupungin juustotehtaalla maistelemassa heidän juustoja ja nappasimme yhden paketillisen heidän herkullista Washington brietä mukaan. Sen ja patongin kanssa menimme sitten läheiselle Mengler Hill Lookout näköalapaikalle lyhyelle picnicille ja kerämään hiukan selväpäisyyttä ennen paria viimeistä tilaa. Tällä kertaa kiertäessämme olimme kuitenkin oppineet jo Yarrasta jotain. Ensiksi sen, että ihan kaikkea mahdollista ei tarvitse maistaa (kaikkea ilmaista viinaa jne...) ja toiseksi, osan viineistä todellakin voi kaataa myös pois. Näin ollen olo oli mukavan virkeä vielä tässä vaiheessa päivää.

Collective Barossa

Neljänneksi vierailukohteeksi valitsin Tanundan kaupungissa sijainneen Collective Barossan, joka edusti kolmea pientä paikallista viinitilaa: Kurtz Family Vineyardsia, Karra Yerta Winesia, ja Gumpara Winesia. Maisteluhuonetta piti todella mukava australialainen nainen, joka haaveili elämästä Irlannissa ja vaikka olikin suuri viininystävä, ilmoitti hän nauttivansa kaikkein eniten Magners-siideristä. Todisteeksi siitä hänellä oli siksari sitä jääkaapissa odottamassa työvuoron loppumista.

Maistelimme hänen johdattelemana kourallisen hänen suosikkejaan, muun muassa hänen "sexy berriesiksi" tai "Johnny Deppiksi" nimeämänsä 2008 Boundary Row GSM:n, eli sekoituksen grenachea, shirazia ja mourvedreä (tai Australialaisittain mataroa). Se olikin varsin muhkean marjaisa, mausteinen ja rodukas viini ja $18 hintaan varsinainen löytö. Toinen viini joka Collectivessa nousi selkeästi esille oli 2010 Karra Yerta Eden Valley Riesling, joka oli rieslingiksi poikkeavasti lähes chardonnaymainen sitruunaisessa hapokkuudessaan. Loistava viini.

Collectivessa vierailu oli myös mukava siinä mielessä, että siellä sai hiukan kuulla sisäpiirin näkemyksiä Barossasta ja Australian viiniskenestä. Haukuimme yhdessä isot tilat, sekä kiinalaiset ja venäläiset viininostajat sekä saimme muun muassa kuulla, että Jacob's Creek myydään lähes täysin vientiin kun kukaan Australiassa sitä ei juo ja kuinka Foster's melkein tuhosi Penfoldsin ostaessaan sen ja muita tiloja 2000-luvulla. Tällä hetkellä taas viineistä on ylitarjontaa koko Adelaiden seudun ollessa istutettu täyteen viiniä ja pienten tilojen elinehtona on myydä rypäleitä suuremmille tiloille oman viininvalmistuksen ollessä enemmän harrastus. Sinänsä sääli, sillä juuri nämä pienet tilat tekevät kaikkein mielenkiintoisimmat viinit ja pitävät hinnat kohtuullisina.

Kellermeister Wines

Barossan viimeiseksi tilaksi jäi sitten Kellermeister Wines, jonka valitsimme sen saksankielisen nimen vuoksi. Barossan viinielueenhan perusti pääosin sekoitus brittiläisiä ja saksalaisia maahanmuuttajia 1800 luvulla. Saksalaiset vaikutteet näkyvät alueella erittäin voimakkaasti tänäkin päivänä esimerkiksi hapankaalia ja makkaraa myyvine ravintoloissa ja viinitilojen nimissä kuten Liebich Wein, Schild Estate Wines ja tämä mihin me menimme, Kellermeister Wines.

Kellermeister hallitsi shirazinsa. Maistoimme heidän neljää eri shirazia aloittaen halvimmasta ja jo ensimmäinen halvemman brändin 2009 Boots Shiraz oli aivan mahtava. Tästä eteenpäin viinit vain paranivat. 2008 Dry Grown Shiraz haki voimansa juuri siitä australialaisten isojen ja mausteisten viinien runsaudensarvesta ja valjasti sen täydellisesti. 2006 Black Sash Shiraz jonka rypäleet tulivat yhdeltä vanhalta viinitarhalta vain paransi tätä ja viimeinen 2008 Wild Witch Shiraz oli vain pelkkää viininjuonnin juhlaa. Mahtavan mausteinen, tupakkainen, suklainen ja marjaisan täyteläinen ja moniulotteinen viini. $70 hintaan se oli myös moniin Penfoldsin tai Saltramin yli $100 ja $200 viineihin nähäden melko edullinen. Meille, se oli silti liian kallis ja kovasta houkutuksesta riippumatta päätimme sitten tyytyä vain $35 Dry Grown Shiraziin.

Tämän jälkeen olikin sitten aika siirtyä takaisin leirintäalueelle kärsimään alkuillan laskuhumalaa.

Kangarilla Road

Seuraavana päivänä ohjasin uljaan Hiace-ratsumme nokan Barossasta etelään kohti South Australian toiseksi kuuluisinta viinialuetta, Barossan kilpailijaa, McLaren Valea. Eilisen jälkeen, kovin paljoa ei viiniä tehnyt mieli mutta kun tänne asti oli tullut niin pakkohan se oli. Barossaan nähden McLaren Vale sijaitsee noin 100 km etelään Flearileun niemimaalla toisella puolen Adelaidea, mutta koska Australiassa ei harrasteta ohitusteitä ja "high wayt" vievät jokaisen perseen kokoisen lähiön läpi, meni tähän lyhyeen matkaan kolmatta tuntia.

Barossaan nähden McLaren Vale on huomattavasti nuorekkaampi, vaikka vanhin ja tunnetuin tila Hardy Wine Company perustettiinkin sinne jo 1850. Monet tilat ovat kuitenkin Barossaa nuorempia ja pienempiä.

Ensimmäinen tila johon suuntasin, oli jo ennestään tuttu Kangarilla Road, jonka chardonnay ihastutti minut Sydneyn Fish Face ravintolassa. Tätä olikin pakko maistaa myös uudestaan ja kyllä, se oli vieläkin todella hyvää. Tämän lisäksi maistelimme heidän punaviinejä joita oli 2008 Primitivo, joka myös zinfandelina tunnetaan, 2010 Shiraz sekä näistä paras 2008 Cabernet Sauvignon jossa selkeästi huomasi Shiraziin nähden parin pullovuoden olleen eduksi pehmentäen ja kehittäen viinin marjaista ja nahkaista, sekä hiukan hapanta makua.

Hugh Hamilton Wines

Toinen ja myös viimeinen tila missä McLaren Valessa kävin, oli Kellermeisterissa meille suositeltu Hugh Hamilton Wines. Heidän logona toimi musta lammas ja jokainen viini oli nimetty jonkin Hamiltonin perheenjäsenen "haukkumanimen" mukaan.

Hugh Hamiltonilla maistelimme erinäisen kokoelman heidän viinejään, muun muassa 2010 'The Mongrel' Sangiovese sekoituksen, jota parhaiten kuvaa australialaisena chiantina, 2010 'The Rascal' Shirazin, joka oli erittäin täyteläinen ja mausteinen, mutta ehkä myös liian pehmeä ja helppo sekä 'The Ruffien' Liqueur Muscatin, eli portviinin.

Parhaaksi Hugh Hamiltonin viineistä osoittautui 'The Floozie' Sangiovese Rosé. Aluksi en halunnut maistaa rosé viiniä, sillä monet australialaiset rosét ovat ollet keskinkertaisia, mutta maistattajan kehuessa tätä vuolaasti päätin kokeilla. Onneksi kokeilinkin, sillä viinin raikkaan hapokas marjaisuus nosti tämän helposti yhdeksi parhaaksi roséksi mitä olen juonut. Hinta oli roséksi melko tyly $22,5 mutta toisaalta on tämä sen arvoinenkin.

Tilalla myytiin myös erilaisia kastikkeita sekä marinoituja oliiveja, jotka olivat kaikki todella herkullisia. Ostimmekin yhden purkin oliiveja mukaan.

Epilogi

Ja näin tuli kahden päivän aikana käytyä seitsemällä tilalla Australian kuuluisimmilla viinialueilla. Jäljelle jäi Barossassa lähemmäs 200 ja McLaren Valessa lähes 100 tilaa, joten todennäköisesti pitää tehdä joskus toinenkin visiitti.

Barossaa ja McLaren Valea vertaillaan monesti keskenään paljon, mutta näin pienellä kokemuksella on vaikea löytää todellisia eroja. Se on totta, että Barossa vaikutti hiukan vanhakantaisemmalta ja McLaren Vale taas nuorekkaammalta ja kokeilunhaluisemmalta. Laadun puolesta taas Barossan Whistler, Kellermeister ja Barossa Collective veivät pidemmän korren vaikka Kangarilla Road pistikin aika hyvin kampoihin.

Ylipäänsä South Australian viinit ovat upeita. Sekä valko-, että punaviinit olivat laadultaan uskomattomia ja varsinkin pienten tilojen viinit olivat mukavan kokeilunhaluisia ja erilaisia hintojen pysyessä kuitenkin alhaisina. Tästä syystä onkin sääli, että Suomessa niitä harvemmin taitaa tulla vastaan. Pennfoldsia, Yalumbaa, Wolf Blassia ja Jacobs Creekiä kyllä löytyy mutta miksei myös Kurtzia, Kellermeisteria ja Kangarilla Roadia. (Hugh Hamiltonin Cabia muuten löytyy nykyään, mutta sitä en itse maistanut.)

Mietiskelin hiukan päässäni bisnesideaa jos alkaisi tuomaan juuri näitä pienempien australialaisten tilojen viinejä Suomeen, mutta luulen Alkon byrokratian ja diktatuurin lannistavan melko nopeasti. Ainahan on tietysti ravintolat, mutta oikeasti viineistä kiinnostuneita ravintoloitakaan Suomessa ei ole montaa. Mutta jos joku haluaa lähteä vastaavaa puuhaamaan Suomen päässä, niin minä voin pienellä provikalla mielelläni kierrellä eri tiloja täällä etsien niitä aarteita, mitä kannattaa Suomeen tuoda. Viinitilojen kiertäminen on nimittäin erittäin antoisaa puuhaa.

Barossa Valley & McLaren Vale (osa 1)

Palataan ajassa hiukan taaksepäin aikaan ennen Joulua, jolloin olin matkalla Melbournesta kohti Great Ocean Roadia, eli Melbournen ja Adelaiden välistä mutkaista merenrantatietä, joka on kuuluisa maisemistaan ja surffirannoistaan. Siellä pääsimme viimein surffaamaan ja samalla testaamaan upouusia Torquayn surffioutleteista ostettuja märkäpukuja. Märkäpuvut osoittautuivat toimiviksi eikä Antarktiksen ja Australian välinen hyytävä vesi päässyt aiheuttamaan hypotermiaa.

Great Ocean Roadilta matka jatkui länteen Adelaidea kohti, mutta itse kaupungin jätimme väliin kiinnostavien kohteiden ollessa sen lähistöltä löytyvät Australian tunnetuimmat vinialueet Barossa Valley ja McLaren Vale.

Barossassa pelin henki oli shiraz. Toisinkuin syrah, jona se tunnetaan euroopassa ovat australialaiset shirazit isoja, voimakkaita ja melko alkoholipitoisia viinejä prosenttien heiluessa 15% tuntumassa. Vaikka tämänlaiset erittäin täyteläiset viinit eivät enää ole niin trendikkäitä euroopassa harrastajien intoillessa enemmän klassisemmista viineistä, halusin itse juuri löytää paikallisen Shirazin sielun ja kuulla mitä sillä on kerrottavana.

Ensimmäinen kohde meillä oli Barossa Valley, jossa Yarran tavoin asetuimme alueella sijaitsevaan Nuriootpa nimiseen kaupunkiin matkailuautollamme. Käytimme vierailtavien tilojen valintaan samaa nimeen ja sijaintiin perustuvaa algoritmia, koska se oli jo aiemmin osoittautunut erittäin toimivaksi. Kaikenkaikkiaan vierailimme viidellä tilalla ja päivä oli taas melko raskas mutta myös antoisa. Tässä vieraillut tilat ja muistiinpanot niistä.

Penfolds

Ensimmäiseksi tilaksi valitsimme lähellä leiriytymispaikkaamme sijainneen Penfoldsin. Penfoldsin nimen pitäisi olla tuttu kaikille hiukan viiniä juoneille ja se on myös yksi Australian vanhimmista tiloista ollen perustettu vuonna 1844.

Suomessa Penfoldsin viineistä saa ainakin Rawson's retreat tölkkiviinin, Konuunga Hill Shirazin ja Kalimna Bin 28 Shirazin kautta. Nuo kolme viiniä ovat Penfoldsin halvimmasta päästä ja heidän tunnetuimmasta viinistä Grangesta joutuu maksamaan arviolta noin 400-600 euroa vuosikerrasta riippuen. Jotta tätä olisi päässyt maistamaan olisi myös joutunut maksamaan $50 maksun tai osallistua erilliseen $150 taste of grange maisteluun, jolla olisi tosin saanut $100 halvennusta jos halusi pullollisen tuota herkkua.

Tuo hintaluokka taitaa enemmän olla enemmän suunnattu venäläisille ja kiinalaisille "harrastajille", joten itse kävin läpi vain ilmaisen perussetin joka muodostui pääosin heidän Bin sarjan viineistä sekä parista erikoisuudesta.

Pääosa Penfoldsin viineistä oli tasaisen laadukkaita ja hyviä, mutta myös hiukan tylsiä. Ainoastaan kaksi heidän viineistään oli kunnolla mielenkiintoisia. Ensiksi 2010 Konuunga Hill Shiraz Cabernet "76", joka oli tehty tuon vuoden '76 tyylillä. Viini itsessään ei ollut mitenkään erikoinen, maistuen vain todella, todella klassiselta punaviiniltä mutta oli mielenkiintoinen aikamatka siihen, minkälaisia viinejä melkein 40 vuotta sitten harrastettiin.

Toinen erikoisempi oli 2006 Magill Estate Shiraz. Tämä viini oli ehkä tähänastisen elämäni paras maistamani Shiraz maun ollessa uskomattoman kompleksinen, mausteisen tupakkainen ja rusinainen upealla tanniinirakenteella. Hinta myös oli sitten samaa uskomatonta luokkaa $139 pullohinnalla. Vaikka kuinka paljon houkutti ostaa pullo, niin oli vain todettava, että siihen ei ole varaa vaikka olisikin töitä.

Samoin oli todettava tästä järkiviinistä...

Whistler Wines

Penfoldsin "tehtaan" jälkeen oli aika etsiä jotain hiukan indiempää, joten suuntasin uljaan Toyota Hiacen nokan kohti vuonna 1994 Whistler Winesia. Siinä missä Penfolds oli suuri, oli Whistler pieni ja herttainen. Maistelutilana toimi pieni yksikerroksinen talo ja pihalla oli kenguruaitaus, jonne vieraat saivat mennä rapsuttamaan pelastettuja kenguruita.

Mutta, vaikka tila oli pieni olivat heidän viininsä suuria. Valkoviineissä Whistler oli erikoistunut semilloniin josta maistelin sekä vuoden 2010 version, että kypsytetymmän vuoden 2008 version. 2010 oli ehkä hiukan ohut ja mitäänsanomaton, mutta tuo kypsytetympi 2008 vuoden versio oli aivan upea ollen syvän hapokas, petrolinen ja miellyttävän tamminen. Valkoviiniksi todella leveä ja moniulotteinen.

Punaviineistä tarjolla oli Mourvedreä, Grenachea ja kahta eri Shirazia. Grenache oli melko keveä sopien hyvin kesäiseksi makkaraviiniksi. Mourvedre ja 2010 Shiraz olivat molemmat varsin hyviä mutta parhaaksi nousi vuoden 2009 Shiraz joka oli pullossa kehittynyt todella tyylikkääksi ja isoksi viiniksi tarjoten loistavan tasapainon kireiden tanniinien ja isojen hilloisten elementtien välillä. Whistler Wines 2009 Shiraz oli juuri sellainen punaviini, mitä Australialaisten puanviinien toivookin olevan.

Koska tilan nimi oli Whistler, oli heillä myös pakko olla tietysti Whistler's Mother joka oli port-tyylinen vahvistettu jälkiruokaviini. Todella toffeinen ja rusinainen.

Saltram estate

Kolmanneksi tilaksi yritn kovasti löytää Angastonin kaupungista Small Fry nimistä tilaa, mutta koska se oli niin pieni, että oli vain auki viikonloppuisin päätin sitten mennä läheiseen Saltran estate nimiseen viinitilaan.

Saltram on myös yksi Barossan vanhimmista ollen perustettu vuonna 1859. Saltramilla oli melko laaja valikoima erilaisia viinejä hintojen vaihdellessa $19,9-$323,0 välillä. Maisteltavana heillä oli viinejä halvimmasta päästä, kuten myös Pepperjack Ale olutta, jossa oli käytetty myös viinimarjoja.

Saltramin viinit kuitenkin osoittautuivat melko suuriksi pettymyksiksi, kuten myös tuo olutkin. Viinit olivat melko mitäänsanomattomia eivätkä ne mitenkään oikeuttaneet korkeaa hintaansa. Oluessa taas oli jännä viineisä maku, mutta se oli myös melko ohutta ja mautonta. Paskasta oluesta ei saa hyvää, vaikka siihen sekoittaakin keskinkertaista viiniä.

To be continued...

Sydney Fish Market

Melbournen Victoria Marketsin jälkeen iski pieni pelko siitä, löytyykö Sydneystä mitään vastaavaa. Kotona Suomessa ehti jo tottua siihen, että kaikki laadukkaat raaka-aineet mitä tarvitsee saa läheltä Hakaniemen Hallista, joten jollekkin vastaavalle oli huutava tarve Sydneyssä. Kolkkoihin ja hengettömiin supermarketteihin ei ollut paluuta.

Kuitenkaan mitään vastaavanlaista, johon kaikki eri kauppiaat olisivat kokoontuneet ei täältä näyttänyt löytyvän, mutta Pyrmontissa sijaitseva Sydney Fish Market saattoi tarjota ainakin merenelävien suhteen ratkaisun ongelmaan. Päätin näin ollen käydä tsekkaamassa sen.

Sydneyn Fish Market oli tietyllä tapaa samantapainen kuin Tokion vastaava, eli siellä järjestetään aamuisin taviksilta suljettu huutokauppa josta ravintolat ja muut kauppiaat hankkivat merenelävänsä Tokion tyyliin. Mutta tämän lisäksi, siellä oli erilaisia kalakauppoja lähemmäs kymmenen joista jokainen tarjosi about kaikkea merenelävää, mitä voisi kuvitella tarvitsevansa sekä paljon sellaista, mitä ei uskoisi tarvitsevansa. Kalaa myytiin kokonaisina, medaljonkeina, fileinä kuten myös valmiiksi sashimia varten leikattuna. Erilaisia äyriäisiä ja muita niljakkaita oli myös, muun muassa eläviä hummereita ja mustekaloja sekä monia, mistä minulla ei ollut mitään hajua. Ostereita oli valtavasti lajiteltuna lajin, koon ja kasvatuspaikan mukaan.

Lisäksi monet kalakaupat toimivat myös ravintoloina, ja valmiiksi keitettyjä äyriäisiä oli paljon tarjolla heti syötäväksi. Lisäksi marketissa oli myös viinakauppa, eli juomatkin hoituvat sieltä kätevästi.

Nyt tarvitsee vielä löytää Sydneyn paras lihakauppa.

Melbourne

Siirrytään vielä joulusta taaksepäin ajasta hetkeen, kun Yarra Valley vaihtui Melbourneen. Melbournessa jätimme asuntoautomme parkkiin ja otimme keskustan lähistöltä kolmeksi yöksi hostellin. Hiukan mukavaa vaihtelua leirintäalue-elämään. Aloinkin tuntea jo taantuneeni.

Melbournesta nyt ei ole mitenkään älyttömästi kerrottavaa. Kaupunkina Melbourne on todella hieno ja vertautuu raitiovaunuijensa, arkkitehtuurinsa ja ihmistensä puolesta tietyllä tavalla San Franciscoon. Ravintola- ja pubielämä kukoisti katujen ollen täynnä toinen toistaan trendikkäämpiä pieniä paikkoja, jotka kaikki kutsuivat uhraamaan rahaa kulinarismin jumalille. Sitä nyt ikävä kyllä ei ollut paljoa, mutta muutamassa paikassa kävimme ja ne tekivät todella hyvän vaikutuksen.

Ensimmäisenä oli Melbournen punavuoressa/kalliossa Fitzroyssa sijainnut Little Creatures Dining Hall. Tämä oli ehkä trendikkäin ravintola, missä olen iknä käynyt. Little Creatures Dining Hall oli rakennettu entiseen suureen tehdashalliin ja se oli täytetty sekalaisilla vintaasihuonekaluilla. Ruokalista oli sekalainen yhdistelmä moderneja tapaksia, pizzaa ja klassisempia pääruokia. Tarjoilijat olivat superrentoja ja musiikki soitti kovalla volyymillä indiehittejä, saaden tuntemaan olevansa hiukan liian vanha hiukan liian nuorekkaassa paikassa. Paikalla oli myös oma panimo, jossa he tekivät olutta ja siideriä.

Söimme setin paikan "tapaksia", eli siis pieniä jaettavia annoksia. Juustotäytteisiä makkaroita ja hapankaalia, grillattua maissia sekä aivan mahtavia juuri sopivan villasukkaisia grillattuja lampaan ribsejä Myöskin paikan panimotuotteet kestivät hyvin tiukemmankin arvioinnin.

Jälkkäriksi jaoin vaimoni kanssa paikan suklaakakkua, joka oli omaan makuuni aivan liian suklaista mutta vaimoni piti siitä. Paikan hinnatkaan eivät laatuun nähden olleet mitenkään pahat. Tapakset olivat $10-15 väliltä, joista 3 riitti hyvin kahdelle ruuaksi.

Tämän lisäksi toinen mainitsemisen arvoinen paikka Melbournessa oli olutpubi Biero. Se oli omituinen, mutta yllättävän toimiva yhdistelmä olutravintolaa ja espanjalaista tapasravintolaa. Hanavalioima oli ihan ok, joskin keskittyi melko laimeisiin ja kesäisiin oluihin. Laajasta pullovalikoimasta löytyi taas kaikkia erikoisempiakin herkkuja, joskin hinnatkin olivat melko tiukat. Ruokapuolelta löytyi siis klassisia tapaksia, kuten myös pubiklassikoita hiukan espanjalaistettuna. Itse söin täällä pulled pork sianlihaburgerin, joka oli varsin mahtava.

Kuitenkin yksi parhaista paikoista Melbournessa, oli Victoria Markets kauppahalli, joka oli suunnilleen Hakanimenen halli potenssiin 10. Eri liha ja kalakauppiaita oli molempia toista kymmentä ja vihannes- ja hedelmämarkkinat olivat valtavat. Tähän päälle vielä erilaiset juusto- ja herkkukauppiaat ja foodien taivas oli valmis. Harmi, ettei Melbournessa tullut tehtyä itse ruokaa niin tarjontaan ei päässyt tarkemmin tutustumaan, mutta joulun juustot sieltä hankin.

Alla kuvia marketista.