keskiviikko 27. kesäkuuta 2012

Simpukat kermaisessa chipotle-pekoniliemessä



Expatistan mukaan Sydney on 36% kalliimpi kuin Helsinki. Tietynlainen "vittu täällä on kallista" -fiilis onkin tässä viimeiset puoli vuotta ollut, mutta toisaalta onhan Helsinkikin kallis. Kuitenkaan konkreettista dataa minulla asiasta ei ollut ennen kuin löysin tuon sivun pari päivää sitten. Sivun luvut näyttävät ainakin Sydneyn osalta pitävän paikkaansa samoin kuin muistikuvani Helsingin hintatasosta.

Työttömänä ollessani kalleutta kompensoimaan oppi melko hyvin luottamaan tarjouksiin ja varsinkin hedelmien ja vihannesten osalta tarjoukset seuraavat mukavasti kausia. Silloin kun mangot maksavat $1 kappaleelta ovat ne myös parhaimmillaan. Vaikka nyt molemmat minä ja vaimoni olemme töissä, jäi tuosta parin kuukauden köyhäilystä piheys päälle. Näin ollen monesti kaupassa käydessä etsii niitä parhaita tarjouksia ja rakentaa ruuat sen mukaan.

Pari viikkoa sitten käydessäni Sydneyn Fish Marketilla huomasin myös simpukoiden olevan poikkeuksellisen halpoja. $5,99 kilolta ja mikä parasta, ne saa itse noukkia altaasta pussiin jolloin voi varmistua kaikkien olevan ehjiä ja eläviä. Tästä johtuen olen jo pariin otteeseen lyhyen ajan sisällä tehnyt simpukoita.

Ensimmäistä kertaa kun tein simpukoita tein niihin habanerokastikkeen, jossa yritin saada habaneron makean ja kukkaisen maun olemaan sopivalla tasalla tasapainossa tulisuuden kanssa. Kastike oli ihan hyvä, muttei täysin onnistunut. Nyt toisella kertaa kokeilin käyttää voimakkaan savuista ja vähän miedompaa chilikastiketta ja liemi onnistui täydellisesti.

Otsikosta poiketen käytin chilikastikkeena Australialaisen The Chilli Factoryn Fiery Frillneck Hiss Hot Smokey Chilli Tomato Saucea. Chipotlen pitäisi kuitenkin olla maualtaan lähellä tätä. Toisaalta voin myös suositella Chilli Factoryn tuotteita lämpimästi jos joku haluaa niitä tilata. Heidän tulisemman pään chilikastikkeet ovat parhaimpia kuunosooseja, mitä itse olen maistanut. Oma suosikkini on Turbo Supercharge habanerotahna.



Chilikastikkeen lisäksi käytin kastikkeeseen sipulia, valkosipulia ja savuisuutta korostamaan pekonia. Nesteenä valkoviiniä ja kermaa sekä hiukan tomaattipyreetä. Lisukkeeksi simpukoille ostin leipää sekä tein hiukan rouillea, jonka samankaltaiset maut toimivat hyvin tämän kastikkeen kanssa. Siihen myös tulee pitkälti samoja aineksia.



Tämä ohje on sopiva kahdelle pääruuaksi, tai neljälle alkuruuaksi. Juomaksi sopii olut tai riesling.

Simpukat kermaisessa chipotle-pekoniliemessä

1 kg sinisimpukoita

3 viipaletta pekonia silputtuna hienoksi
1/2 sipuli silputtuna hienoksi
2 valkosipulin kynttä silputtuna
1 rkl tomaattipyreetä
1-2 rkl chilikastiketta
1,5 dl valkoviiniä
1 dl kuohukermaa
suolaa ja pippuria

Lisäksi
vaaleaa leipää
(rouillea)

Puhdista simpukat ja raaputa niiden parrat pois. Poista kaikki simpukat, joiden kuoret ovat rikki ja jotka eivät ole täysin kiinni, eivätkä sulkeude kopauttaessa.

Kuumenna suuressa kannellisessa kattilassa pekonisilppua, kunnes siitä alkaa irtoamaan rasva. Lisää silputtu sipuli ja valkosipuli ja kuulota keskilämmöllä muutaman minuutin ajan. Lisää seokseen tomaattipyree ja chilikastike. Jatka kuulottamista 2 minuuttia.

Kaada joukkoon valkoviini ja kiehauta. Lisää kuohukerma ja kiehauta uudelleen. Tarkista maku ja lisää suolaa ja pippuria, sekä tarvittaessa lisää chilikastiketta.

Nosta lämpö täysille, ja kun kastike kiehuu voimakkaasti kaada puhdistetut sinisimpukat joukkoon. Peitä kattila kannella ja anna simpukoiden höyrystyä kiehuvassa liemessä kolmen minuutin ajan. Voit ravistaa kattilaa pariin otteeseen. Simpukoiden tulisi olla avautuneita.

Nosta simpukat syviin astioihin. Poista joukosta ne simpukat, jotka eivät ole avautuneet. Kaada päälle kattilan pohjalla oleva liemi. Tarjoile leivän (ja rouillen) kanssa.

maanantai 25. kesäkuuta 2012

Rockpool Bar & Grill



Aikaisemmin kun valitin kyllästymistäni fine diningiin, oli minulla selkeä mielikuva siitä, millainen ravintolan pitäisi olla. Ei molekyyligastronomiaa eikä kymmenkuntaa miniannosta erilaisista eksoottisista raaka-aineista, vaan konstailematonta ammattitaidolla ja tinkimättömällä asenteella tehtyä ruokaa läheltä löytyvistä huippuluokan raaka-aineista, painopisteen keskittyessä yksinkertaisiin mutta parhaista elementeistä tehtyihin pääruokiin, kuten rehelliseen pihviin tai hummeriin. Tiesin myös etukäteen Australiasta löytyvän yhden ravintolan, Australialaisen kokin Neil Perryn Rockpool Bar & Grillin, jonka toivoin edustavan tämäntapaista suuntausta huippuravintoloiden maailmassa.

Rockpool Bar & Grill sijaitsee upeassa vuonna 1936 rakennetun art deco pilvenpiirtäjän kahdessa ensimmäisessä kerroksessa keskellä Sydneyn bisneskeskusta. Tila on ravintolalle poikkeuksellisen upea yleensä tämäntapaisten tilojen ollessa pankkien pääkonttorien valtaamia.



Heti ravintolaan sisään astuessa tuntui menevänsä ajassa taaksepäin maailmaan ennen tähtikokkeja ja molekyyligastronomiaa. Ravintolan baarissa työskenteli ammattitaitoisia baarimikkoja pukeutuneena 20-luvun tyyliin. Mustiin pukeutuneilla naistarjoilijoilla taas oli harvinaisen antelias kaula-aukko. Tänne olisi hyvä tulla miesporukalla irstasporvaroimaan ja nauramaan köyhille. Itsekin olin ensimmäistä kertaa elämässäni ravintolassa pukeutuneena pukuun. Sama perinteinen meno jatkui ruokalistalta, jossa jokainen ruoka oli tunnistettava. Vaahdot, kuten myös yksi raaka-aine kolmella tavalla -annokset puuttuivat täysin.



Rockpoolin ruokalista oli pitkä, ehkä hiukan liiankin pitkä. Erilaisia alkuruokia oli neljättä kymmentä ja pääruokiakin melkein kaksikymmentä kaikkea maalla, merellä ja ilmassa elävästä. Vapaavalintaiset lisukkeet ja kastikkeet vielä tähän päälle. Tästä kaikesta tuli mieleen yksi Gordon Ramsayn Hell's Kitchenin jakso, jossa hän kouluttaa epäonnista ravintoloitsijaa siitä, kuinka pienellä ruokalistalla pystyy samaan aikaan pitämään laadun korkeana ja hinnan matalana.

Vaikka alkuruuat olivatkin moitteettomia, olivat ne myös hiukan tylsiä. Itse otin graavikirjolohta selleri remouladen ja piparjuurikerman kanssa ja vaimoni otti briochen luuytimen ja hitaasti paistetun kananmunan kanssa. Molemmista tuli mieleen, että nämä olisi voinut melkein kuka tahansa tehdä itse, ilman erityisempää vaivannäköä. Alkuruuat ovat kuitenkin yleensä ravintolalle tapa näyttää taitonsa ja mielestäni niissä olisi voinut käyttää enemmän modernia otetta, vaikka se olisikin sitten tarkoittanut pahamaineisia vaahtoja.





Rockpool Bar & Grillin pääpaino kuitenkin on puulämmittäisessä grillissä paistetuissa pihveissä, joita oli tarjolla kolmesta erityyppisestä naudasta: Waguysta, ruoholla kasvatettua 36 kuukautisesta ja viljalla kasvateutsta 300 päiväisestä. Näistä otimme vaimoni kanssa 350 gramman luullisen rib eyen tuosta ruoholla kasvatetusta ja 240 grammaisen waguyn top side pihvin. Waguyhan siis on sama lihakarja, mistä kuuluisa Kobe-härkä tehdään. Kuitenkin silloin, kun liha tulee Koben ulkopuolelta kutsutaan sitä nimellä Waguy ja tietysti monien mielestä vain Kobessa kasvanut on aito.

Me emme tästä välittäneet ja vaikka tuo pihvi olikin tehty naudan halvemmasta osasta, top siden ollessa kait uloin osa ulkopaistista, oli se yksi parhaista syömistäni pihveistä. Liha ei ollut fileen tavoin suussa sulavan mureaa, mutta se oli sitäkin mehevämpää ja lihaisan makuista, jota vain puulämmitteisestä grillistä tarttunut savun maku korosti. Voin vain kuvitella, kuinka hyviä kalliimmat osat olisivat olleet, mutta itse en raskisi maksaa kolmenumeroista summaa pihvistä.



Myös rib eye oli herkullinen. Sen pinta oli ehkä paras karamellisoitunut paistopinta, mitä olen nähnyt. Juuri oikealla tavalla käristetty pysyen juuri ja juuri palaneen paremmalla puolen. Waguyn tavoin liha oli erittäin mureaa, täydellisen punaiseksi jätetty kypsyysasteeltaan ja lihan jälkeen syöjälle jäi vielä luu järsittäväksi. Molemmat pihvit olivat niin hyviä, että olisi ollut synti peittää niiden maku kastikkeella.

Myös tilaamamme pihvin lisukkeet olivat hyviä. Varsinkin naudan rasvassa paistetut perunat rosmariinin kanssa. Huono puoli tosin oli, että ruokaa oli aivan liikaa. Alkuruokien jälkeen teki tiukkaa saada edes pihvit syötyä, saati sitten lisukkeet. Kaiken tämän jälkeen tuntui, että naamasta tihkui naudan rasva läpi.



Näin ollen tilasimme vaimoni kanssa vain yhden jälkiruuan jaettavaksi ja itse otin ähkyä helpottamaan lasillisen amerikkalaista ruisviskiä (mallasviskien ollessa niin nolkytlukua...). Jälkiruuaksi tilaamamme passionhedelmäpavlova olikin melkoisen kokoinen ja sopikin paremmin jaettavaksi kuin yksin syötäväksi. Jälkiruuassa toistui alkuruuan tavoin sama "osaisin tehdä tämän itsekin" -teema, mutta tällä kertaa se ei haitannut. Jälkiruokien ollessä yleensä fine dining ravintoloidenkin kompastuskivia, oli nyt ilo syödä virheettömästi valmistettu jälkiruokaklassikko.



Ravintolan viinilista ansaitsee myös maininnan, sen ollessa saanut Wine Spectatorilta palkinnot kahtena viime vuonna. Lista olikin melkoinen eepos ja itse keskityin suppeampaan laseittain myytävien listaan. Sommelieri tuntui olevan ihan suht asiantunteva, muttei mitenkään älyttömän suurta vaikutusta tehnyt. Jotenkin kaipaisin ravintoloissa juuri sommelierilta kaikkein henkilökohtaisinta otetta mutta yleensä he vain tyytyvät toistamaan sen saman minka voi listastakin lukea jos tietää riittävästi rypäleestä ja alueesta.

Loppulasku ravintolasta oli $320, eli ihan ilmaiseksi syöminen ei tullut. Toisaalta pihvien koon huomioon ottaen alkuruuat olisi voinut jättää hyvin väliin. Ruoka ja viinit olivat kuitenkin hintansa arvoisia, ne olivat niin tinkimättömän herkullisia. En esimerkiksi muista milloin viimeksi olen syönyt ravintolassa näin hyviä lisukeperunoita. Rockpool Bar & Grill paras puoli onkin sen erilaisuus verrattuna moniin muihin maailman huippuravintoloihin. Se on perinteinen.

keskiviikko 13. kesäkuuta 2012

Suuri omenanmaistelu


Hei kaikki, tällä kertaa Keittiönatsina häärää se välillä mainittu vaimo. Olin nimittäin jo monta viikkoa katsellut lähikaupan omenalaareja kiinnostuneina. Omenalajikkeissa oli nimittäin monta uutta tuttavuutta joiden makuun halusin tutustua ja tietenkin myös vertailla niitä keskenään. Tästä sain idean omenamaistelusta ja kassaneiti sai virnisteltävää kun lastasin tiskille kahdeksan eri omenaa.



Maistelu aloitettiin vähiten happamista siirtyen kohti oletetusti happamempaa päin. Melko hyvin saimme sijoitettua omenat, vain pari lajiketta pääsi yllättämään happamuudellaan. Omenamaku oli molemmilla maistelijoilla melko yhtenevä.

Ensimmäisenä maisteluun otettiin vanha kunnon Red Delicious. Red Delicious oli myös joukon halvin ja omenainfon mukaan alunperin Iowasta.

Red Delicious
Red Delicious, 2.98 dollaria/kilo
Tuoksu: Hajuton ja kevyen omenainen.
Maku: Keskikirpsakka, kiinteähkö, aavistuksen makea mutta myös melko mauton.

Kommentit: Oletin makeampaa ja jauhoisempaa. Lajike tummuu todella nopeasti. Toisella maistelukerralla ei maistunut enää millekkään, kun muiden omenoiden hapokkuus peittää kaiken maun allensa.

Red Deliciousin jälkeen vuorossa oli toinen tuttu, Royal Gala. Geneerisistä punaisista omenoista geneerisin. Tai niin ainakin luulin. Tämä omena on ainakin Australiaan tullut Uudesta Seelannista 30-luvulta.

Royal Gala 
Royal Gala, 3.98 dollaria/kilo
Tuoksu: Hajuton
Maku: Hunajainen, hieman makea ja vähän keskikirpeää hapokkaampi. Nurmikkoinen, yrtteisä ja mustaherukkainen.

Kommentit: Royal Gala oli yllättävän hyvä. Muistelin tämän olevan paljon tylsemmän ja geneerisemmän makuinen.

Royal Galasta siirryimme kohti uusia tuuttavuuksia, ensimmäisenä gruuvahtavasti nimetty Jazz. Lajike on uusi tuttavuus meidän lisäksi myös kaikille muille, sillä se on aivan hetki sitten, vuonna 2009 Australiassa ja pari vuotta aikaisemmin Uudessa Seelannissa, risteytetty Galasta ja Braeburn-omenasta, joita kumpaakaan ei ollut tarjolla kaupassa.

Jazzzz
Jazz, 5.98 dollaria/kilo
Tuoksu: Voimakas ja kukkea.
Maku: Kiinteä, keskikirpsakka ja vähän mitäänsanomaton maku. Taustalla on hiukan makeutta, mutta se peittyy mitäänsanomattomuuteen. Kevyttä yrtteisä. Suutuntuma on rapea.

Kommentit: Jazzissa oli kallein kilohinta, johtunee lajikkeen uutuudesta. Tämä ei vakuuttanut Klasua, mutta minä pidin jonkin verran mutta Jazz ei ole hintansa arvoinen.

Jazzin jälkeen vuorossa oli toinen uusi lajike, Sundowner. Ulkoasu oli vaatimaton mutta ei pidä antaa sen hämätä, kyseessä on todellinen helmi omenaksi. Internet kertoo sen olevan Golden Deliciousin ja Lady Williamssin risteytys. Tätä kutsutaan myös risteyttäjänsä mukaan nimellä Cripps Red.

Sundowner
Sundowner, 3.98 dollaria/kilo
Tuoksu: Raikas ja tamminen
Maku: Limettinen ja hapan

Kommentit: Todella hyvä! Tuntuu siltä, että enemmän syödessä ikenet alkavat vuotaa verta hapokkuudesta, mikä on vain hyvä asia. Tähän mennessä maistelun suosikkiomena. Sundowner lähti tummumaan melko nopeasti verrattuna muihin hapokkaisiin omenoihin.

Sundownerin iloisen maistelun jälkeen siirryimme itämaishenkiseen Fujiin. Nimi selittyy omenalajikkeen japanilaisuudella.

Fuji
Fuji, 3.98 dollaria/kilo
Tuoksu: Tunkkainen
Maku: Hiivaisa, tunkkainen ja aika mauton. Tuo mieleen huonon brittiläisen omenasiiderin.

Kommentit: Erikoisuutena oli omenan lihan väri, joka oli vihertävämpi kuin muissa tähän mennessä maisteluissa, tasaisen kellertävävissä omenoissa.  Fuji oli vähiten tykätty, makeus ja raikkaus puuttuvat vaikka tämän pitäisi olla kuvauksen mukaan hyvä syöntiomena. Ei tummu samaa vauhtia kuin muut vaan säilyttää värin pitkään.

Fujin ollessa pienoinen pettymys, siirryimme raamatulliseen Eveen. Kyseinen lajike on ilmeisesti myynnissä ekslusiivisesti vain Colesissa ja näitä kasvatetaan Batlowssa, missä tehdään myös paljon täkäläistä siideriä.

Eve
Eve, 3.98 dollaria/kilo
Tuoksu: Minun mielestä tuoksuu kirpeälle, Klasun mielestä hajuton
Maku: Karviaismainen, hapokas ja suomalaisen omenan oloinen.

Kommentit: Lihan väri oli myös tässä vihertävä. Eve oli peruksehko ensimmäisellä maistelukerralla mutta toinen maistelukerta toi sille jaetun kakkossijan Pink Ladyn kanssa.

Seuraavana oli vuorossa taas vanha tuttu, lukuisiin epäonnisiin Tarte Tatineihinki käytetty Pink Lady. Tätä saa Suomestakin ainakin syksyllä. Täkäläinen Pink Lady on Sundownerin serkku, toiselta nimeltään Cripps Pink sillä sama jäbä nimeltä Cripps oli Pink Ladynkin luodessaan risteyttänyt Golden Deliciousin ja Lady Williamsin, selittänee molempien herkullisuuden.

Pink Lady
Pink Lady, 3.98 dollaria/kilo
Tuoksu: Kompleksinen tuoksu
Maku: Makea. Koostumus jauhoisehko. Suhteellisen hapokas

Kommentit: Pink Lady on Hans Välimäen mielestä omenoiden Rolls Royce ja sitä suositellaan erityisesti ruuanlaittoon. Hedelmän liha oli kellertävän värinen. Pink Lady oli maistelun makein omena ja se jakaa toisen sijan Even kanssa.  

Viimeisempänä mutta tutuimpana oli vuorossa Granny Smith, vihreiden omenoiden kirpakka kuningatar. Olen myös kovasti tykästynyt täkäläisiin Granny Smithinstä tehtyihin kirpeisiin siidereihin ja tämä omppu taitaa olla monen muunkin suosikki. Yllättäen myös sen alkuperä on täällä Australiassa. Lajikeen on ihan oikeasti luonut "Granny" Anne Smith 1800-luvulla! 

Granny Smith
Granny Smith, 3.98 dollaria/kilo 
Tuoksu: Raikas, sitruunainen, voimakas ja terävä
Maku: Siidereisä, omalaatuinen, jauhoisempi koostumus, melko hapokas ja raparperinen.

Kommentit: Hedelmäliha on kaikkein vihrein sisältä, selkeästi eri värinen kuin kaikissa muissa omenoissa. Granny Smithin jauhoisuus yllätti, muistelin omenan olevan kiinteämpi mutta jauhoisuus teki suutuntumasta mukavan. Granny Smithiä  on vaikea vertailla muihin omenoihin sillä maku on todella erilainen. Tämän takia jätän sen myös rankkauksen ulkopuolelle.


Vertailun paras omena oli selkeästi Sundowner, kakkoseksi kirivät Eve ja Sundownerins serkku Pink Lady. Granny Smith oli liian erikoinen muihin verrattuna ollakseen täysin vertailukelpoinen. Reilumpi vertailu syntysi esimerkiksi Valkean Kuulaan ja Granny Smithin välillä mutta täältä päin ei tällä hetkellä muita hapokkaita vihreitä omppuja löydy.

Yllättävää oli, miten moni Suomesta tuttu omena on alkujaan joko Australiasta tai Uudesta Seelannista. Myös tylsiksi luulemani punaisimmat omenat olivat yllättävän hyviä ja Granny Smithin koostumus oli erikoisen jauhoinen verrattuna kaikkiin muihin omenoihin. Omenoiden tuoksua oli vaikeaa vertailla, sillä vain muutama oli erikoisemman tuoksuinen mutta mauista löyty paljon erilaisia ulottuvuuksia. Nyt ei kyllä tee mieli omenoita hetkeen...

T: Rouva Keittiönatsi

Aussiomenainfoa:
http://apples.smartviewer.com.au/apple_info/apple_varieties/red_delicious_apple/
http://blog.coles.com.au/2012/05/31/look-out-for-new-eve-apples/

tiistai 12. kesäkuuta 2012

Mollydooker Blue Eyed Boy 2010

Pitkästä aikaa viiniarvioita...

Ensimmäiset kosketukset viiniin, josta aidosti pidin tapahtui monien tavoin australialaisten viinien kautta. Noin 10 vuotta sitten ollessani fuksina opiskelijoiden maakuntakiertueella, eli kotimaan pitkällä, oli viininystävänä tunnettuna kaverillani pullo Penfoldsin Kalimna Bin 28 shirazia. Kun itse olin tätä ennen tintannut kaksi päivää suoraan "pojusta" Chateau Vutia, jonka käymistä ei oltu ennen reissua keretty lopettamaan, maistui tuo erittäin täyteläinen Etelä-Australian shiraz varsin virkistävältä. Muistan huomanneeni viinistä jo silloin monille australialaisille shirazeille tunnusomaisen mausteisuuden ja täyteläisen hilloisen pehmeyden. Tämän jälkeen monet vanhoista suosikkiviineistä olivatkin Alkon aussiklassikoita: Jim Barry Lodge Hill, Peter Lehmann Barossa Shiraz ja toki valkoviineistä Yalumban Y Series Riesling.

Jossain vaiheessa makuaistini laajentuessa siirtyi omat mieltymykseni klassisempaan suuntaan. Punaviineissä italialaisiin ja etelä-ranskalaisiin, valkoviineissä taas saksalaisiin ja pohjois-ranskalaisiin. Australialaisiakin tuli juotua, mutta ne eivät enää herättäneet samanlaista intohimoa samoin kuin vaikka Sancerren Sauvignon Blancit tai Montalcinon Brunellot. Nyt taas muutettuani tänne olen palannut lähtöpisteeseen. Viimeiset puoli vuotta olen juonut lähes yksinomaan aussiviinejä ja olen löytänyt niistä paljon, mitä Alkon valikoiman ikeessä ei ole mahdollista.

Isoveljeni kutsui australialaisia viinejä pornoviineiksi. Ne eivät viettele mauillaan vaivihkaa, vaan kaikki on pornon tavoin suoraan tarjolla. Tämä on tietyllä tapaa totta. Jos australialaisessa viinissä on jokin maku, se ei ole hirveän hienovarainen. Oli maku sitten tammi, sitruuna, passiohedelmät, tummat marjat, neilikka, yrtit tai jokin muu, se on selkeästi esillä. Tämä ei ole mitenkään huono asia ja jotkut viineistä ovat erittäin haastavia ja moniulotteisia, eivät vaan hillityn moniulotteisia.

Nyt noin viikko sitten, kohtasin ehkä elämäni australialaisimman viinin, McLaren Valesta ponnistavan Mollydookerin Blue Eyed Boyn vuodelta 2010.
Kuva täältä

Blue Eyed Boy oli ensimmäinen maistamani Mollydookerin viini, mutta tila oli minulle jo ennestään tuttu kun heidän Carnival of Love viini oli vuosina 2007 ja 2008 Wine Spectatorin Top 10:ssä. Carnival of Love on vaan hintatasoltaan hiukan oman kipurajani ulkopuolella, joten hankin sen sijaan hiukan halvemman Blue Eyed Boy shirazin jonka tilasin Dan Murphysilta $46,55 hintaan.

Heti ensipuraisulla viini iskee suoraan naamalle. Sen tosin saattoi jo arvata huikeasta viskositeetista ja jossain violetin ja verenpunaisen välimaastossa olevasta väristä. Viinin tuoksu on todella hilloisa. Tummia marjoja ja mausteita löytyy ylenmäärin. Maku on todella iso ja voimakas ja siinä on runsaasti kaikkea mitä shirazissa kuvitteleekin olevan: Tupakkaa, neilikkaa, hilloisia hiukan makeita mustikoita ja mustaviinimarjoja. Jälkimaku on lämmittävä ja jopa hiukan alkoholinen.

Tuossa alkoholissa olikin myös tämän viinin heikkous. Prosentteja Blue Eyed Boyssa on hillittömät 16,5. Tähän verrattuna esimerkiksi Jim Barryssa on vain 14,5% ja Hewitsonin Miss Harryssa 14%. Bordeaux viineissä taas 12,5%-13,5%. Tuohon nähden tämä viini on melko älytön. Ruuan kanssa alkoholi pysyy piilossa ja lisäksi jossain puolen pullon kohdilla, sitä ei enää huomannut. Tällöin myös muut elementit pääsivät paremmin esille. Viini ei kuitenkaan mitenkään ollut hintansa arvoinen.

Ehkä tämä viini onkin parhaimmillaan siinä vaiheessa, kun on marinoinut itseään etukäteen riittävästi ja kaipaa viiniltään sopivasti makean hilloisia ja voimakkaita makuja. Tietenkin joku voi jälkikäteen miettiä, onko 16,5% viini joka maksaa $46,55 siinä tilanteessa se järkevin valinta.

sunnuntai 10. kesäkuuta 2012

Kolmen juuston grilled cheese -voileivät



Tänään New South Walesissa juhlitaan kuningattaren syntymäpäivää ja kaikilla on vapaapäivä. Juhlan vuoksi tänään varmaankin kuuluisi syödä englantilainen aamupala. En kuitenkaan erityisemmin välitä englantilaisesta aamupalasta. Eihän se pahaa ole. Mikään, missä on pekonia ei ole pahaa, mutta ei se ole hirveän hyväkään. Sama teema on toteutettu paljon paremmin esimerkiksi benedictin munissa tai aamupala burritossa ja niiden syömisen jälkeen ei myöskään tunnu, että rasva tihkuu naaman läpi.

Minä kuitenkin hylkäsin monarkian perinteet ja tein aamupalaksi grilled cheese -voileivät. En tiedä kuinka tunnettuja nuo paistetut juustovoileivät ovat suomessa, mutta minulle ne esitteli Kanadassa nuoruuttaan viettänyt kaverini ollessamme molemmat opiskelijoita. Tuolloin leivät tehtiin vaaleaan paahtoleipään, joiden väliin laitettiin hochlandin sulatejuusto cheddaria. Leivät voideltiin floralla ja paistamisen jälkeen syötiin ketsupin kanssa. Ei ehkä kovin hienostunutta, mutta hyvää. Olen vieläkin joskus vaimoni ollessa poissa tehnyt noita itselleni. Paahtoleivän olen sentään yleensä vaihtanut täysjyväpaahtoon ja floran voihin.

Tämän kertainen versioini noista leivistä oli kuitenkin astetta aristokraattisempi. Inspiraation otin Tonttukahvilasta ja tein leivät tuoreeseen sourdoughin. Voitelin toisen leivän sinapilla, jonka päälle laitoin viipaleen australialaista proscuittoa. Toiselle leivälle laitoin kolmea eri juustoa: Mozzarellaa, cheddaria ja parmesaania. Cheddarin ja parmesaanin voi korvata halutessaan myös manchegolla, emmentalilla, pecorinolla tai gruyerella.



Lisäksi tein sivuun salaattia salaatinlehtisekoituksesta, omenan lohkoista ja sitruunanmehu vinaigrettestä keventämään aamupalaa.

"God save the queen (she ain't no human being)"

Grilled cheese -voileivät (kahdelle)


4 paksuhkoa viipaletta sourdoughta tai jotain muuta hyvää vaaleahkoa leipää
2 ohutta viipaletta ilmakuivattua kinkkua
1 iso pallo mozzarellaa tai 6 pientä palloa
1 dl cheddaria raasteena
parmesaania
dijon -sinappia
huoneenlämpöistä voita

Voitele kaksi leipäviipaleista ohuesti dijonin sinapilla. Nosta kinkunviipaleet sinapin päälle. Leikkaa mozzarella ohuksi viipaleiksi ja jaa ne kinkun päälle. Ripottele cheddarraaste mozzarellan päälle. Raasta lopuksi parmesaania cheddarin päälle. Nosta kaksi jäljelle jäänyttä leipäviipaletta juuston päälle ja paina hiukan, että leipä pysyy paremmin kasassa.

Voitele leipien ulkopinnat molemmin puolin huoneenlämpöisellä voilla. Lämmitä paistinpannu ja paista leipiä kolmeen kertaan kääntäen matalalla lämmöllä, niin että juusto sulaa leivän sisällä ja leivän pinnalla on kaunis paistopinta. Ole varovainen, ettet polta leipiä.

Leikkaa leivät puoliksi ja tarjoa salaatin kanssa.

perjantai 8. kesäkuuta 2012

Miekkakalapihvit



Vaikka Ron Swansonin mukaan kalat ovat käytännössä kasviksia, on miekkakala mielestäni poikkeus. Tuohan pelkästään sen nimi mieleen Manowarin öljytyt koljatit. Lisäksi miekkakalan liha on erittäin kiinteää ja lihaisaa. Mutta se on silti kalaa, eli voi hyvin mielin syödä 350 gramman pihvillisen miekkakalaa ja suorastaan tuntea terveellisten omega 3-rasvahappojen pelastavan sydänsairauksilta. Ja kalahan kasvattaa tunnetusti älykkyyttä. Tämän huomaa varsinkin kun muistaa kiskaista pullollisen viiniä pihvien parina.

Huono puoli miekkakalassa on ristiriitaiset mielipiteet sen uhanalaisuudesta. Joissain paikoissa sanotaan sen olevan turvassa, kun taas jotkut lähteet sanovat sen olevan äärimmäisen ylikalastettu. Tässäkin tilanteessa varman päälle palaaminen ja harvoin syöminen on hyvä ratkaisu.



Toinen huono puoli on, että muidenkin ravintoketjun yläpäässä olevien kalojen tavoin kaikki meressä lilluvat myrkyt, kuten elohopea, kerääntyvät myös ketjua pitkin ylöspäin miekkakalaan. Ja sen jälkeen lopulta ihmiseen.

Sääli, että miekkakala on aivan älyttömän hyvää.

Miekkakalan lihaisuuden vuoksi sopii sen kanssa voimakkaammat lisukkeet. Kuten tässä tapauksessa nautakönttien kanssa yleensä ajateltu maustevoi. Tämän lisäksi tein lisukkeeksi paahdetuista paprikoista, sipulista, oliiveista ja kapriksista lämpimän salsan. Viininä miekkakalalle toimisi myös pinot noir, mutta itse nautin pihvit Broken Woodin Semillonin kanssa.



Tässä resepti. Jos suomessa ei halua syödä maapallon toiselta puolen roudattua kalaa, niin ainakin tuo salsaresepti kannattaa pistää korvan taakse. Se oli älyttömän hyvää.


Miekkakalapihvit, mustapippurivoi ja paahdettu paprikasalsa

4 x 200-250 gramman miekkakalapihvevä
1 sitruunan mehu
1/2 dl oliiviöljyä
1 tl suolaa

Mustapippuri-sitruunavoi
100 grammaa voita
1 sitruunan kuori
mustapippuria
suolaa

Tee ensin mustapippurivoi: Leikkaa voi pieniksi kuutioiksi. Laita voi ja sitruunankuori pieneen kulhoon. Ripottele päälle hiukan suolaa ja runsaasti mustapippuria. Sekoita voi haarukalla painellen. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa tai mustapippuria. Voin pitäisi olla selkeän mustapippurista.

Sekoita suola, sitruunan mehu ja oliiviöljy kulhossa. Marinoi miekkakalapihvejä kulhossa huoneenlämmössä noin puolen tunnin ajan.

Kuumenna paistinpannussa öljyä ja voita, kunnes voi on hiukan ruskistunutta. Lisää pihvit pannuut ja paista pihvejä molemmin puolin paksuudesta riippuen noin 2-3 minuuttia. Pihvit saavat jäädä sisältä hiukan raaoiksi. Tarjoa mustapippurivoin ja paprikasalsan kanssa.

Paahdettu paprikasalsa
4 paprikaa
2 sipulia
1 dl kivettömiä oliiveja
2 rkl kapriksia
2 rkl korianterisilppua (persilja varmaan sopii paremmin)
sitruunamehua
oliiviöljyä
suolaa
pippuria

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Leikkaa paprikat halki ja poista siemenet. Nosta ne leivinpaperilla päällystetylle uuninpellille, huljuta päälle hiukan oliiviöljyä ja ripottele pinnalle suolaa ja pippuria. Nosta paprikat uuniin leikkuupinta alaspäin ja paahda niitä uunissa 30-40 minuuttia, kunnes niiden kuori mustuu ja kupruilee.

Paprikoiden ollessa uunissa kuori ja leikkaa sipuli viipaleiksi. Kuumenna pannulla hiukan öljyä ja kuulota sipuleita matalalla lämmöllä 30-40 minuuttia, kunnes ne ovat kauniin ruskeita ja karamellisen makeita.

Kun paprikat ovat valmiita nosta ne uunista syvään astiaan ja peitä astia kelmulla. Anna niiden levätä noin 10 minuuttia. Kun paprikat ovat jäähtyneet, irroita niistä kuori ja leikkaa ne suikaleiksi.

Leikkaa olivit puoliksi ja lisää ne ja kaprikset sipulien joukkoon. Paahda noin minuutin ajan. Lisää paprikat ja korianteri. Sekoita ja mausta suolalla, pippurilla ja sitruunamehulla. Pidä lämpimänä ja lopuksi ennen tarjoilua huljuta pieni määrä oliiviöljyä päälle.

keskiviikko 6. kesäkuuta 2012

Din Tai Fung



Onko mitään pahempaa kuin ketjuravintolat? Nuo S-ryhmän varjelemat geneeriset läävät, joissa ruoka on puolivalmisteista kasattua mättöä ja joiden voitot katoavat irstasporvareiden ja maakuntakorruption taskuun. Ketjuravintolat tuntuvat edustavan kaikkea sitä, mitä ruokakulttuurissa on ylipäänsä vikana. Ruokaa, joka on tehty voittojen eikä maun vuoksi.

Näin siis Suomessa.

Täällä Australiassa taas tuntuu, että monilla parhaimmista ravintoloista on järjestään useampi piste. Rockpoolilla, Bill'sillä, Chat Thailla ja niin edespäin. Aluksi tämä tuntui minustakin vähän valjulta, kun tiesi ettei ravintola ole täysin ainutlaatuinen. Pikkuhiljaa tähän kuitenkin tottui ruuan, ilmapiirin ja pavelun ollessa moitteetonta. Nämä ravintolat ovat loistavia esimerkkejä siitä, että ketjuravintolakin voi olla aito.

Edellä mainitut paikat ovat kuitenkin erittäin paikallisia ja haaroja on ollut vain muutama, mutta yksi Sydneyn parhaista kiinalaisista ravintoloista, Din Tai Fung, on monikansallinen yritys, jolla on ravintoloita muun muassa Kiinassa, Yhdysvalloissa, Japanissa, Thaimaassa ja täällä Sydneyssä. Ja tämänkaltaiseksi ravintolaksi poikkeuksellisesti, kaksi ketjun Hong Kongin ravintoloista on saanut yhdet Michelin tähdet.



Ensimmäinen avattu Din Tai Fung oli Taipeissa, eli puhdasverinen kiinalainen ravintola Din Tai Fung ei ole. Näin siis silloin, kun Kiinalla tarkoitetaan Kiinan kansantasavaltaa, eikä Kiinan tasavaltaa, eli Taiwania. Fiksu arvaa noiden valtioiden nimistä, kummassa kansalla on oikeasti valtaa.



Din Tai Fungin erikoisuus on erilaiset höyrytetyt nyytit, eli xiaolongbaot, joissa on yleensä sisällä kasviksia, rapuja tai porsaanlihaa sekä maukasta lientä, joka saa nyytit hyllymään hauskasti kun niitä heiluttaa. Nyytit tarjotaan tyylikkäästi pienissä bambukoreissa. Lisukkeiksi nyyteille ruokalistalla on erilaisia pieniä annoksia, kuten nuudeleita erilaisissa liemissä, wontoneja, kasviksia ja paistettua riisiä.



Laatuunsa nähden hinnat Din Tai Fungissa ovat erittäin kohtuulliset. Xiaolongbaojen hinnat vaihtelevat $10-$15 välillä ja lisukkeiden hinnat ovat samaa luokkaa. Kahdelle hengelle sopivan illallisen, setin nyyttejä, pari lisuketta ja viiniä tai bisseä, saa alle $50:lla.

Todennäköisesti pitääkseen hinnat alhaalla koko ravintola pyörii McDonaldsmaisen tehokkaaksi hiotulla prosessilla. Pienet aasialaiset tarjoilijat vahtivat haukkamaisesti salia ollen valmiita ottamaan tilauksia tai hakemaan käytetyt astiat pois. Tilaukset kirjoitetaan kuitille jotka viedään pois ruuan saapuessa pöytään. Lasisen seinän takana kokit väsertävät hengityssuojat naamalla nyyttejä robottimaisesti. Kaikesta tästä tulee hiukan kylmä olo, mutta toisaalta kaikki ravintolassa toimii täysin moitteettomasti. Din Tai Fung ei myöskään ota Chat Thain tavoin varauksia vastaan, vaan pöydän saadakseen joutuu jonottaamaan.





Din Tai Fung on ensimmäinen kiinalainen ravintola, jonka ruuasti olen aidosti pitänyt. Tähän asti kaikki kiinalainen ruoka mitä olen syönyt, on ollut jollain tapaa tunkkaista. Joko uppopaistettua tai sitten soijaista epämääräistä pöperöä. Tiedättehän, kinkkimättöä. Din Tai Fungissa taas maut ovat erittäin puhtaita ja raikkaita. Nyyttien täytteet ovat tyylikkäästi maustettuja ja niiden sisältämä liemi on herkullista. Lisukkeet ovat ajatuksella tehtyjä ja kauniin näköisiä. Omat suosikkini niistä ovat olleet pavut porsaanlihan kanssa sekä tuliset nuudelit ja wontonit. Vaikea sanoa onko tämä ihan yhden Michelin tähden arvoista. Din Tai Fungin nyyteistä on melko pitkä matka esimerkiksi Luomon tyyliseen molekyyligastronomiaan. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö Din Tai Fungin ruoka olisi ehdottoman herkullista. Varsinkin kiinalaiseksi ruuaksi.

Mutta, eipä tämä ollutkaan kiinalaista vaan taiwanilaista. Voi olla, että aidosti hyvä ruoka ei kukoista diktatuurissa.

maanantai 4. kesäkuuta 2012

Sydney Craft Beer and Cider Fair



Muuttaessamme pari kuukautta sitten uuteen asuntoomme Hyde Parkin eteläpäähän, ei pelkästään sijainti keskustaan nähden parantunut. Suoraan 22. kerrosta alaspäin sijaitsee olutvalikoimaltaan yksi Australian parhaista viinakaupoista, Oak Barrel. Oak Barrelissa on loistava edustus australialaisia ja uusi-seelantilaisia pienpanimo-oluita, mutta myös paljon eurooppalaisia ja amerikkalaisia. Esimerkiksi tällä hetkellä hyllyssä on muun muassa Rochefort 10:ä, Westmallen Tripeliä, Roguen Dead Guy Alea ja Double Dead Guy Alea, Mikkellerin Black Holea ja American Dreamia, sekä paljon muuta. Ja mikä parasta, pieni liike pystyy pitämään valikoiman elävänä ja nopeasti vaihtuvana. Uutuuksia tulee jatkuvasti vanhojen myydessä alta pois.

Tämä sama viinakauppa järjesti myös viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Sydney Craft Beer and Cider Fairin, jonne menin vaimoni kanssa. Paikalla oli edustettuna iso nippu australialaisia pienpanimoita ja myös muutamia uusi-seelantilaisia. Lisäksi paikalla oli Rochefortin, Mikkellerin ja Brewdogin maahantuojan edustajat.

Kovin isot messut eivät olleet. Panimoiden ständit oli ähdetty kahteen vähän isompaan huoneeseen ja koska tilaisuus oli loppuunmyyty porukkaa oli paikalla melkoisesti. Liput messuille maksoivat Oak Barrelin jäsenille (minä) $25 ja muille (vaimoni) $35. Tämän jälkeen kaikki oluet olivat ilmaisia ja edustajat kaatoivatkin innokkaasti suht suuria annoksia maisteltavaksi.



Mielenkiintoisimmat panimoista olivat uusi-seelantilainen MOA, tasmanialainen Moo Brew sekä melbournelainen Mountain Goat. MOA:lla oli maisteltavana erittäin laaja valikoima erityylisiä oluita pilsneristä imperial stouttiin, mutta monia MOA:n oluita vaivaa mielestäni tietty saippuamainen maku. MOA:n oluista parhaat olivatkin ne, joissa tämä oli kaikkein eniten taustalla, kuten St. Joseph Tripelissä ja Pilsnerissä. Taas muuten lupaavat Imperial Stout ja Five Hop IPA olivat liian saippuaisia.



Tasmanialainen Moo Brew erottui muista panimoista klassisemmalla lähestymistavallaan. Siinä missä monet uudet pienpanimot tuntuvat nykyään keskittyvän enemmän moderneihin jenkkityyliisiin oluihin, on Moo Brew:n painopiste klassisissa eurooppalaisissa oluissa. Moo Brew onkin onnistunut näiden jäljittelyssä erittäin hyvin. Parhaat Moo Brew:n oluista olivat Ayingerin Bräu-Weissea muistuttava Hefeweisen sekä Saisonmainen Belgo.

Messujen paras olut, ja ehkä myös paras juomani australialainen olut, taas oli Mountain Goatin Cross Breed Black IPA. Taino, eipä tuo täysin australialainen ole, sillä Cross Breedissä ovat olleet myös Mikkellerin likaiset kädet sekoittamassa soppaa. Ehkä tästä syystä tuloksena onkin näin mielenkiintoinen olut. Ylipäänsä olut toi humalointinsa ja mausteisuutensa vuoksi mieleen Nögne Ö:n #100:n, mutta oluessa on myös käytetty Australialle ominaista pepperberry marjaa, josta syystä oluessa on hieno tyrnimäinen aromi.

Messuilta huomasi Australialaisen pienpanimoskenen olevan melko lapsenkengissä, mutta sen myös kasvavan nopeasti. Monet paikalla olleista panimoista olivat alle vuoden ikäisiä. Myös aussien olutmaku tuntuu suosivan melko kevyitä oluita. Monien panimoiden suosituin olut oli 4-5% vahvuinen pale ale, jossa humaloinnin paino oli kitkeryyden sijaan enemmän hedelmäisyydellä. Sopivathan nämä täällä kuumiin kesäpäiviin kuin tiiliskivi puoluetoimiston ikkunaan.



Olin myös yllättynyt kuinka paljon siideriä messuilla oli. Vaimolleni, joka ei niinkään kovasta yrittämisestäni huolimatta innostu Solia voimakkaammasta oluesta, tämä oli mieluisa yllätys. Eikä minullakaan ollut valittamista, tarjottujen siidereiden ollessa erittäin korkealaatuisia. Siinä missä oluissa on yhdestä humalalajikkeesta tehtyjä oluita, harrasti moni pieni siideripanimo eri omenalajikkeista tehtyjä siidereitä. Olikin hauska huomata miten granny smitheistä tehty siideri eroaa pink ladysta tehdyistä.



Moni panimo teki myös päärynäsiideriä. Messuilla huomasi, että päärynäsiideri voi olla jotain muuta kuin kammottavaa Golden Capin Perryä. Messuilta tarttuikin mukaan yksi pullo päärynäsiideriä: Ranskasta Normandiasta tulevan Le Pére Julesin Poiré, joka on ehkä paras ikinä juomani siideri.

Huono puoli tilaisuudessa oli, että se loppui jo neljältä iltapäivällä. Isojen maisteluannosten johdosta melkoinen pörinä eikä aurinko ollut edes laskenut. Olisihan tästä voinut jatkaa iltapäivää baarissa, mutta katsoin fiksummaksi vetäytyä takaisin 22 kerrosta ylöspäin makaamaan sängyllä ja pelaamaan iPadilla. Illalla kävin pizzalla.