Jiro Dreams of Sushi

Kuva täältä.

Katsoin eilen dokumentin Jiro Dreams of Sushi. Dokumentti kertoo japanilaisesta Jiro Onosta, joka pitää Tokion Ginzassa kolmen Michelin tähden Sukiyabashi Jiro sushiravintolaa. Jiro itse oli dokumentin tekohetkellä 85-vuotias mutta toimii yhä kokkina ravintolassa. Ravintolassa yhden noin 20 erilaista sushia sisältävän illallisen hinta lähtee 300 eurosta, pöytävarauksen saa vain kuukauden päähän ja asiakaspaikkoja ravintolassa on vain kourallinen. Kaikki lyhyen tiskin ääressä, missä Jiro itse tekee sushin.

Dokumentti oli vaikuttava kuvaus siitä uskomattomaan hienovaraisesta taidosta mitä maailman paras sushi vaatii, mutta samalla myös japanilaisesta kulttuurista. Ilman täydellistä omistautumista ravintolalle täydellisyyteen asti hiotun sushin tekeminen olisi mahdotonta. Pelkästään oppisopimus ravintolassa kestää kymmenen vuotta ja moni lopettaa kesken.

Dokumentti heijasti paljon niitä omia tuntemuksia, mitä minulla on viime aikoina ollut sushista. Vaikka itse en raaskinut tai uskaltanut Japanissa käydessäni syödä yhdessäkään parhaista sushiravintoloista, oli tavanomaisemmankin sushin taso siellä uskomattoman korkea. Sen jälkeen, on ollut sääli katsoa kuinka länsimaissa sushi on taantunut vähän McDonaldsia hienomman pikaruuan asemaan. Lähes jokainen Japanin ulkopuolella syömäni sushi on ollut pettymys.

Kuva täältä.

Periaatteessahan sushi on äärimmäisen yksinkertaista. Etikalla maustettua riisiä, wasabia ja kalaa soijan kanssa. Mutta kuten kaikki yksinkertainen maailmassa vaatii sushin täydellinen hallitseminen vuosien harjoittelun ja jokaisen kompromissin vaikutus lopputulokseen on huikea.

Ja näitä kompromissejahan täällä riittää. Wasabi on korvattu sinappijauheesta ja piparjuuresta tehdyllä vihreäksi värjätyllä tahnalla. Tuore, aamulla torilta haettu kauden kala on korvattu norjalaisella lohella tai aasiasta mövenpickin lennättämällä tonnikalalla. Ravut, mustekala ja kalmari ovat pakastekamaa. Kuinkahan moni sushin ystävä on koskaan edes maistanut aitoa maustekrassista raastettua wasabia. Itse taas katsoin silmät pyöreänä kun dokumentissa Jiro asetti kirkkaan punaisen tuoreena keitetyn katkaravun riisin päälle: "Ai tuolta sen pitäisi näyttää!".

Näin länsimaisena se omistautuminen mikä japanilaisilla on työhönsä ei tietenkään vaikuta täysin terveeltä. Sen oireetkin näkyvät muun muassa siinä valtavassa määrässä lonkero- ja raiskauspornoa mitä saarivaltio tuottaa. Mutta tuo sama omistautuminen työlleen on myös se salaisuus mikä mahdollistaa maailman parhaimman sushin. Sitä ei voi koskaan jäljitellä länsimaissa ja ehkä ei pitäisi yrittääkkään.