Vielä Brasiliasta ja sen juomakulttuurista (Brasilia osa 3)

Tässä vielä muutama ruokakuva matkalta. Nämä ovat kahdesta hyvästä raflasta joista sai hyvää ruokaa, vaikkei välttämättä tosin kovin brasilialaista. Lisäksi summasin loppuun vielä vähän Brasilian juomakulttuurista ja laitoin pari caipirinhareseptiä.

Vaikka D.O.M. ja Vento Haragano olivatkin parhaat ravintolakokemukset, oli kolmanneksi paras näiden jälkeen Florianopolisissa Barra Da Lagoassa sijaitseva yhdysvaltalaisen tanssijan mukaan nimetty Bistrô Isadora Duncan (kyseenalaisesti Isadora Duncan tunnetaan myös poikkeuksellisesta kuolintavastaan, hän kuristui kaulahuiviin kun se tarttui avoautossa ajaessa renkaaseen). Ravintola sijaitsee upealla paikalla mäen nyppylällä, josta on upea näköala Santa Catarinan alueen laguunille. Ravintola on erityisen tunnettu upeista merenherkuistaan ja itse voin allekirjoittaa tämän.

Alkuruuaksi otin ostereita, jotka oli brasilialaiseen tyyliin savustettu ja täytetty juustolla. Todella herkullisia, tosin ostereiden maku jäi vähän juuston alle. Klassinen viisaushan sanoo, että juustoa ei pitäisi tarjota merenelävien kanssa. Tämän on tosin mm. Heston Blumenthal kiistänyt ja muutenkin on hiukan kiistanalainen väittämä, vaikka Hans Välimäki taas vannoi tämän nimeen Top Chefin toisessa jaksossa.

Pääruuan suhteen sitten laitoin kaiken peliin ja otin listan kalleimman annoksen, eli tietysti hummerin. Yritin kysellä tarjoilijalta, mistä hummeri tulee. Aivan paikallinen se ei ollut, mutta Brasilian pohjoisosista kuitenkin ja sanoi sen olevan todella herkullinen, ja niinhän se olikin. Tässä ja muutamassa muussa Isadora Duncanin pääruuassa sekä yhdessä D.O.M:in ruuista oli lisukkeena mustaa riisiä, joka oli todella upean makuista. Missään muualla en kuin Brasiliassa en ole tätä maistanut, joten yritin löytää sitä paikallisista kaupoista melko laihoin tuloksin. Viimeisenä päivänä kuitenkin bongasin vähän parempilaatuisesta kaupasta São Paolosta tätä melkoisen kovaan hitaan, 250 grammaa 10 realia (~4,5 €). Ei taida mitään perusriisiä tämä olla. Pakkohan sitä oli kuitenkin pari pakettia ostaa.

Vaimoni otti rapuja appelsiinikastikkeessa, jotka olivat myös todella hyvin valmistetuja mutta oma hummerini kyllä vei voiton.

Jälkiruokalista oli vähän pettymys todella hyvien alku- ja pääruokien kanssa. Eivät ne missään nimessä huonoja olleet ja parhaita koko matkan aikana, mutta oma vaatimustasoni jälkiruuille on sen verran korkea, että harva ravintola sitä pystyy täyttämään. Itse otin omenapiirakkaa jäätelön ja kanelikastikkeen kanssa ja vaimoni klassisen brasilialaisen jälkiruuan papayakerman (creme de papaya) mustaherukkaliköörin kanssa. Isadora Duncan oli monen muun paremman brasilialaisen ravintolan tapaan melko hintava. Pääruuat olivat 60-80 realin (27-35 €) väliltä ja kokonaislaskuksi kolmesta ruokalajista viineineen tuli noin 200 realia.

Toinen hyvin mieleen jäänyt ravintola, oli Curitibassa sijainnut Choparia Schwartzwald, eli nimestä voi päätellä, että kyseessä on saksalainen oluttupa. Suurin osa ruuista oli kahden hengen annoksia, josta sitten otin vaimoni kanssa yhteiseksi klassisen sian potkan eisbeinin. Aikaisemmin en tätä ollut syönyt, mutta Schwartzwaldin versio oli ainakin todella hyvä.

Potka tarjottiin makkaran, hapankaalin, perunasalaatin ja muutaman muun lisukkeen kanssa. Sianliha todella mehevää ja pehmeää ja hapankaali herkullista. Ainoa miinus tässä annoksessa oikeastaan oli, että hapankaalia oli aivan liian vähän ja muut lisukkeet taas eivät olleet niin hyviä. Choparia Schwartzwald oli myös ihastuttavan edullinen verrattuna moneen muuhun parempaan brasilialaiseen ravintolaan. Kahden hengen Eisbein maksoi muistaakseni jotain 40-50 realin (17-22 €) välillä, eivätkä juomatkaan olleet pahan hintaisia.

Matkan aikana tuli myös juotua aika paljon brasilialaista viiniä. Alunperin olin ollut siinä käsityksessä, että brasilialainen viini ei olisi kovin kummoista. Kuitenkin matkan aikana käsitykseni siitä nousi huomattavasti, vaikka brasilialainen viini jääkin tasoltaan paljon Chilen ja Argentiinan taakse. Brasilian viiniteollisuus on kait melko pitkälti italialaisten siirtolaisten perustamaa ja olisin toivonut, että tämä olisi myös näkynyt kasvatetuissa viineissä mutta itse en ainakaan tätä huomannut. Kansainväliset lajikkeet rulettivat ja merlot'a, cabernet sauvignonia ja chardonnayta näkyi paljon. Selkeiten brasilialaisissa viineissä näkyi, etteivät he olleet vielä löytäneet omaa tyyliään vaan pyrkivät enemmänkin kopioimaan klassisempia viinityylejä.

Viinien taso vaihteli väliltä ihan ok ja yllättävän hyvä, mutta isoksi ongelmaksi näissä viineissä muodostui niiden hinta, sillä brasiliassa viini ei ollut kovin halpaa. Kaupassa kohtuullisesta kotimaisesta viinipullosta joutui maksamaan vähintään 20 realia (~8,9 €) ja Brasilian protektionista taloudesta johtuen ulkomaiset viinit olivat käsittämättömän kalliita, esimerkiksi Moët & Chandonin bulkkisamppanjan hinta oli tuplasti sen, mitä suomessa siitä joutuu maksamaan. Yhtä 8 realin viiniä tuli myös kokeiltua ja se oli täysin juomakelvotonta. Chileläiset ja Argentiinalaiset viinit olivat vähän halvempia, jonka epäilen johtuvan jostain maiden välisistä kauppasopimuksista.

Olutta tuli juotua varmaan kaikkein eniten veden lisäksi ja brasiliassa olikin useita erilaisia olutmerkkejä, jotka kaikki maistuivat enemmän tai vähemmän lämpimien maiden tapaan mauttoman raikkaalle pißwasserille, mutta kun lämpötila on jossain 30-35 C asteen välissä mikäpä sopisikaan paremmin. Jokin rapsakka IPA tietysti olisi ollut myös paikallaan, mutta kun kokeilin yhtä paikallista "pale alea" ja havaitsin sen olevan vaan tavallista vehkeemmän makuista lageria niin en edes yrittänyt etsiä mitään kunnolla humaloitua.

Brasilian tunnetuin juomahan on tietysti caipirinha, eli limetistä, sokerista ja paikallisesta sokeriruokopontikasta cachaçasta tehty raikas drinkki. Näitä tuli useammassa baarissa juotua ja myös tehtyä itse apartmenteissa. Limetit olivat halpoja, kuten myös käyttämämme cachaça merkki 51, joka maksoi kaupassa noin 5-6 realia (2,2-2,6 €) litran pullo, jotan näitä paloi jonkin verran. Jännänä huomiona, itsetehdyt tuppasivat olemaan parempia kuin ne mitä monissa baareissa sai. Paikalliset tekivät usein caipirinhoista aivan liian makeita, kun taas oma drinkkimaku arvostaa enemmän vähän happampia drinkkejä joissa saa maistua pieni alkoholin kitkerä puraisukin.

Tässä resepti klassiseen caipirinhaan.

Caipirinha

1 limetti
3 tl sokeria
noin 8 cl cachaçaa
jäitä

Pilko limetti kahdeksaksi lohkoksi. Puolita vielä jokainen lohko poikittain. Laita limetit ja sokeri on the rocks lasiin. Murskaa limetit ja puumurskaimella, jotta niistä irtoaa mehu. Täytä lasi murskatulla jäällä ja kaada lasi täyteen cachaçaa. Sekoita vähän ja nauti.

Yksi todella hyvä variaatio drinkistä syntyy, kun limetin lisäksi laittaa caipirinhaan mukaan yhden passiohedelmän sisuksen. Tämän kikan kopioin D.O.M:in caipirinhasta ja tämänlaisia tuli tehtyä myös useita.

Cachaçaa ei taida ikävä kyllä Alkosta saada ainakaan hyllytavarana, tilausvalikoimasta en ole varma. Tämän voi kuitenkin korvata vodkalla, jolloin drinkistä tulee caipiroska tai rommilla jolloin drinkki on caipirissima.

Itse kuitenkin varmistin ainakin joksikin aikaa caipirinhan saatavuuteni tuomalla yhden pullon tuota 51:tä suomeen, kuten myös yhden vähän kalliimman Santo Grau merkkisen cachaçan vertailuksi. Lisäksi pari lohduttajaa pitkään talveen tarttui mukaan Frankfurtin lentokentältä.