Sydney Craft Beer and Cider Fair

Muuttaessamme pari kuukautta sitten uuteen asuntoomme Hyde Parkin eteläpäähän, ei pelkästään sijainti keskustaan nähden parantunut. Suoraan 22. kerrosta alaspäin sijaitsee olutvalikoimaltaan yksi Australian parhaista viinakaupoista, Oak Barrel. Oak Barrelissa on loistava edustus australialaisia ja uusi-seelantilaisia pienpanimo-oluita, mutta myös paljon eurooppalaisia ja amerikkalaisia. Esimerkiksi tällä hetkellä hyllyssä on muun muassa Rochefort 10:ä, Westmallen Tripeliä, Roguen Dead Guy Alea ja Double Dead Guy Alea, Mikkellerin Black Holea ja American Dreamia, sekä paljon muuta. Ja mikä parasta, pieni liike pystyy pitämään valikoiman elävänä ja nopeasti vaihtuvana. Uutuuksia tulee jatkuvasti vanhojen myydessä alta pois.

Tämä sama viinakauppa järjesti myös viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Sydney Craft Beer and Cider Fairin, jonne menin vaimoni kanssa. Paikalla oli edustettuna iso nippu australialaisia pienpanimoita ja myös muutamia uusi-seelantilaisia. Lisäksi paikalla oli Rochefortin, Mikkellerin ja Brewdogin maahantuojan edustajat.

Kovin isot messut eivät olleet. Panimoiden ständit oli ähdetty kahteen vähän isompaan huoneeseen ja koska tilaisuus oli loppuunmyyty porukkaa oli paikalla melkoisesti. Liput messuille maksoivat Oak Barrelin jäsenille (minä) $25 ja muille (vaimoni) $35. Tämän jälkeen kaikki oluet olivat ilmaisia ja edustajat kaatoivatkin innokkaasti suht suuria annoksia maisteltavaksi.



Mielenkiintoisimmat panimoista olivat uusi-seelantilainen MOA, tasmanialainen Moo Brew sekä melbournelainen Mountain Goat. MOA:lla oli maisteltavana erittäin laaja valikoima erityylisiä oluita pilsneristä imperial stouttiin, mutta monia MOA:n oluita vaivaa mielestäni tietty saippuamainen maku. MOA:n oluista parhaat olivatkin ne, joissa tämä oli kaikkein eniten taustalla, kuten St. Joseph Tripelissä ja Pilsnerissä. Taas muuten lupaavat Imperial Stout ja Five Hop IPA olivat liian saippuaisia.



Tasmanialainen Moo Brew erottui muista panimoista klassisemmalla lähestymistavallaan. Siinä missä monet uudet pienpanimot tuntuvat nykyään keskittyvän enemmän moderneihin jenkkityyliisiin oluihin, on Moo Brew:n painopiste klassisissa eurooppalaisissa oluissa. Moo Brew onkin onnistunut näiden jäljittelyssä erittäin hyvin. Parhaat Moo Brew:n oluista olivat Ayingerin Bräu-Weissea muistuttava Hefeweisen sekä Saisonmainen Belgo.

Messujen paras olut, ja ehkä myös paras juomani australialainen olut, taas oli Mountain Goatin Cross Breed Black IPA. Taino, eipä tuo täysin australialainen ole, sillä Cross Breedissä ovat olleet myös Mikkellerin likaiset kädet sekoittamassa soppaa. Ehkä tästä syystä tuloksena onkin näin mielenkiintoinen olut. Ylipäänsä olut toi humalointinsa ja mausteisuutensa vuoksi mieleen Nögne Ö:n #100:n, mutta oluessa on myös käytetty Australialle ominaista pepperberry marjaa, josta syystä oluessa on hieno tyrnimäinen aromi.

Messuilta huomasi Australialaisen pienpanimoskenen olevan melko lapsenkengissä, mutta sen myös kasvavan nopeasti. Monet paikalla olleista panimoista olivat alle vuoden ikäisiä. Myös aussien olutmaku tuntuu suosivan melko kevyitä oluita. Monien panimoiden suosituin olut oli 4-5% vahvuinen pale ale, jossa humaloinnin paino oli kitkeryyden sijaan enemmän hedelmäisyydellä. Sopivathan nämä täällä kuumiin kesäpäiviin kuin tiiliskivi puoluetoimiston ikkunaan.



Olin myös yllättynyt kuinka paljon siideriä messuilla oli. Vaimolleni, joka ei niinkään kovasta yrittämisestäni huolimatta innostu Solia voimakkaammasta oluesta, tämä oli mieluisa yllätys. Eikä minullakaan ollut valittamista, tarjottujen siidereiden ollessa erittäin korkealaatuisia. Siinä missä oluissa on yhdestä humalalajikkeesta tehtyjä oluita, harrasti moni pieni siideripanimo eri omenalajikkeista tehtyjä siidereitä. Olikin hauska huomata miten granny smitheistä tehty siideri eroaa pink ladysta tehdyistä.



Moni panimo teki myös päärynäsiideriä. Messuilla huomasi, että päärynäsiideri voi olla jotain muuta kuin kammottavaa Golden Capin Perryä. Messuilta tarttuikin mukaan yksi pullo päärynäsiideriä: Ranskasta Normandiasta tulevan Le Pére Julesin Poiré, joka on ehkä paras ikinä juomani siideri.

Huono puoli tilaisuudessa oli, että se loppui jo neljältä iltapäivällä. Isojen maisteluannosten johdosta melkoinen pörinä eikä aurinko ollut edes laskenut. Olisihan tästä voinut jatkaa iltapäivää baarissa, mutta katsoin fiksummaksi vetäytyä takaisin 22 kerrosta ylöspäin makaamaan sängyllä ja pelaamaan iPadilla. Illalla kävin pizzalla.

Ravintolapäivä

Kuten jo aikaisemmassa postauksessa mainitsin lauantaina oli Kontufest, jossa Notkea Rotta soitti 10-vuotisjuhlakeikan. Itä Helsinki on minulle Puotilan Pikkulintua lukuunottamatta melko tuntematon, joten oli mukavaa kotimaanmatkailua lähteä tutustumaan Kontulaan, tuohon Helsingin Comptoniin.

Kontula oli yllättäen pienempi kulttuurishokki kuin kuvittelin. Tuli mieleen ihan nuoruuteni Oulu. Jokapuolella humalaisia teinejä (lapsineen), deekuja ja muita erinäisten aineiden harrastajia, mustalaisia ja jöötä pitämässä paljon poliiseja ja järjestyksenvalvojia. Pari kertaa joutui keikkoja katsoessa vaihtamaan paikkaa kun laatan haju kävi sietämättömäksi ja villeimmät bailaajat näyttivät kompuroivan päälle.

Notkean Rotan keikka oli huikea ja aiemmin esiintynyt Steen1 oli myös viihdyttävä. Paras viihde kuitenkin alkoi vasta keikan jälkeen, kun ilotulituksen puutetta oli kompensoitu pienellä tulipalolla. Aluksi luulimme, että joku oli sytyttänyt Kontulan kelkkapuistoa ympäröivää metsää tuleen mutta osoittautuikin, että tulessa olikin vain suuri risukasa.

Kohta paikka kuitenkin oli täynnä poliiseja, joista osa vauhkuuntoneiden huumekoirien ja osa mellakkakypärien kanssa. Ilma oli täynnä savua ja sireenien sinivaloa. Mahtavaa! Juuri tällaista meininkiä Kontulalta odotinkin. (Lisää aiheesta voi lukea Hesarista.)

En kuitenkaan hirveän pitkäkäsi aikaa halunnut jäädä Kontulaan, kun sivistynyt Kallio odotti metromatkan päästä. En oikeastaan tajunnut ennen tätä Kontula kokemusta, kuinka paljon Kallio on muuttunut vähän epämääräisestä paikasta nykyaikaiseksi nuorten kaupunkilaisten keskukseksi.

Tästä hyvä esimerkki oli sunnuntainen Ravintolapäivä, jonka ravintoloista todella suuri osa sijaitsi Suur-Kallion alueella. Itse otin päivään jo varaslähdön päivään Kontulasta palattuamme, kun ensimmäiset yöruoka mestat aloittivat Ravintolapäivän puoleltaöin. Yksi näistä oli Siltasaarenkadulle pystytty vegaaninen raw food yösnägäri, jota pitivät Moments ja Keittiökameleontti blogin pitäjät.

Menimme paikalle jo noin viisi minuuttia ennen puoltayötä, jolloin paikalla oli noin 30 jonottajaa. Muutaman minuutin päästä takanamme oli noin 100 ihmistä lisää. Otin ruuaksi 10 euron hintaisen "mättö" annoksen, jossa oli "makkaroita", "falafeleja" ja "ranskalaisia", jotka tarjottiin kolmen erilaisen kastikkeen kanssa. Lainausmerkeissä siksi, että koska kyseessä oli vegaanista elävää ruokaa, oli noihin vaan haettu inspiraatiot alkuperäisistä.

Itse en hirvittävästi elävästä ruuasta innostu. Se toimii joskus, kuten esimerkiksi edeltävän postauksen gazpachohan täyttää kait määritelmän, mutta en haluaisi perustaa koko ruokavaliotani sille. Kuitenkin näin ravintolapäivänä tuo toimi hyvin ja varsinkin nuo kyssäkaalista tehdyt ranskalaiset yhdistettynä herkullisiin kastikkeisiin, olivat mielenkiintoisia.

Varsinainen päivä kuitenkin alkoi vasta seuraavana päivänä. Jätin aamupalan väliin ja suuntasin vaimoni kanssa Tokoinrannassa kahdeltatoista aloittaneeseen Le Frogiin, joka erikoistui ranskalaisiin ruokiin ja erikoisuutena heillä oli paistetut sammakonreidet. Yritin varata Le Frogiin jo pöydän perjantaina, mutta kaikki paikat oli varattu. He sanoivat kuitenkin, että jos tulee ajoissa paikalle heillä on muutamia ylimääräisiä paikkoja ja ruokaa varmasti saa. Olimme sitten paikalla vähän kahdentoista jälkeen ja pienen odottelun jälkeen saimme tilattua sipulipiirakat ja valkoviiniä. Sammakonreisiä he eivät uskaltaneet luvata, sillä he halusivat, että niitä riittää kaikille paikan varanneille.

Sipulipiirakka oli todella herkullista. Täyte oli pehmeää ja sipulien makeus tuli siinä hienosti esille. Lisäksi piirakan päällä oli muutamia sitruunankuorisuikaletta, jotka korostivat piirakan ja salaatin makua mahtavasti. Lisäksi piirakan kanssa annokseen kuului lasillinen valkoviiniä. Parasta!

Sipulipiirakan jälkeen jatkoimme vaimoni kanssa Hakasalmen puistoon Urho Kekkosen muistomerkille, jossa yhdeltä aloitti osakalaisia okonomiyaki-lettuja tarjonnut ravintola. Täällä olimme vähän ennen yhtä paikalla, jolloin porukkaa alkoi pikkuhiljaa kokoontumaan ja pian pitkät jonot olivat muodostuneet.

Jotenkin tuntui, että kaikille ravintolaa pitäneille suosio tuli melkoisena yllätyksenä. Okonomiyaki-paikkaa pitäneet olivat esimerkiksi odottaneet, että paikalle saapuisi tipoittain aina muutamia ihmisiä. Tämän sijasta ravintolaan oli heti alusta lähtien pitkä jono, ja koska okonomiyakeissa menee aina muutama minuutti valmistaa niin odottamista varmasti oli jonkin verran.

Itse saimme onneksi okonomiyakit noin 15 minuutin odottelun jälkeen ja ne olivatkin herkullisia. Sisällä niissä oli kalmaria ja katkarapuja ja klassiseen tyyliin ne oli päällystetty okonomiyakikastikkeella, tonnikalahiutaleilla, norilla ja majoneesilla. Tuli ihan Osaka mieleen.

Viimeisenä paikkana kävimme vielä Aperitivo italianossa, jossa oli tarjolla italialaista makkaraa ja erilaisia herkkuja, kuten myös itse tehtyä jäätelöä. Ennen tätä yritimme käydä ribseillä Arabianrannassa, mutta ne olivat myyty loppuun siinä vaiheessa kun pääsimme paikalle.

Seuraavan vuoden kävijöille ehkä antaisin vinkiksi, että kannattaa tulla aina ajoissa paikalle, olla kärsivällinen ja muistaa, että nämä eivät ole oikeita illuminaatin siunauksella toimivia ravintoloita.

Kaikenkaikkiaan mielestäni Ravintolapäivä oli aivan älyttömän hieno tapahtuma. Mahtavaa, että jotkut jaksavat järjestää tämän kaltaisia kaupunkikulttuuria elävöittäviä tapahtumia. Ruuat olivat odotetusti todella hyvää ja huomasi, että niitä oli tehty rakkaudesta ruuanlaittoon. Lisäksi täytyy kiittää, että ravintoloitsijat uhmasivat suomen alkoholilainsäädäntöä ja viiniä tai olutta oli tarjolla. Täytyy toivoa, että näitä järjestetään jatkossakin ja hyvällä mäihällä joku ravintoloitsijoista löytää kutsumuksensa ja Helsinki saa lisää pieniä mielenkiintoisia oikeita ravintoloita uhkaamaan ketjupömpöösien valtaa.

Toisaalta kun ottaa huomioon kuinka suosittu tapahtuma oli niin ei tietenkään ole yllätys, että Suomen ankeuttaja-armeija älähti. Syykin oli se ennalta-arvattavin. Huoh...