Sydney Craft Beer and Cider Fair

Muuttaessamme pari kuukautta sitten uuteen asuntoomme Hyde Parkin eteläpäähän, ei pelkästään sijainti keskustaan nähden parantunut. Suoraan 22. kerrosta alaspäin sijaitsee olutvalikoimaltaan yksi Australian parhaista viinakaupoista, Oak Barrel. Oak Barrelissa on loistava edustus australialaisia ja uusi-seelantilaisia pienpanimo-oluita, mutta myös paljon eurooppalaisia ja amerikkalaisia. Esimerkiksi tällä hetkellä hyllyssä on muun muassa Rochefort 10:ä, Westmallen Tripeliä, Roguen Dead Guy Alea ja Double Dead Guy Alea, Mikkellerin Black Holea ja American Dreamia, sekä paljon muuta. Ja mikä parasta, pieni liike pystyy pitämään valikoiman elävänä ja nopeasti vaihtuvana. Uutuuksia tulee jatkuvasti vanhojen myydessä alta pois.

Tämä sama viinakauppa järjesti myös viime viikonloppuna ensimmäistä kertaa Sydney Craft Beer and Cider Fairin, jonne menin vaimoni kanssa. Paikalla oli edustettuna iso nippu australialaisia pienpanimoita ja myös muutamia uusi-seelantilaisia. Lisäksi paikalla oli Rochefortin, Mikkellerin ja Brewdogin maahantuojan edustajat.

Kovin isot messut eivät olleet. Panimoiden ständit oli ähdetty kahteen vähän isompaan huoneeseen ja koska tilaisuus oli loppuunmyyty porukkaa oli paikalla melkoisesti. Liput messuille maksoivat Oak Barrelin jäsenille (minä) $25 ja muille (vaimoni) $35. Tämän jälkeen kaikki oluet olivat ilmaisia ja edustajat kaatoivatkin innokkaasti suht suuria annoksia maisteltavaksi.



Mielenkiintoisimmat panimoista olivat uusi-seelantilainen MOA, tasmanialainen Moo Brew sekä melbournelainen Mountain Goat. MOA:lla oli maisteltavana erittäin laaja valikoima erityylisiä oluita pilsneristä imperial stouttiin, mutta monia MOA:n oluita vaivaa mielestäni tietty saippuamainen maku. MOA:n oluista parhaat olivatkin ne, joissa tämä oli kaikkein eniten taustalla, kuten St. Joseph Tripelissä ja Pilsnerissä. Taas muuten lupaavat Imperial Stout ja Five Hop IPA olivat liian saippuaisia.



Tasmanialainen Moo Brew erottui muista panimoista klassisemmalla lähestymistavallaan. Siinä missä monet uudet pienpanimot tuntuvat nykyään keskittyvän enemmän moderneihin jenkkityyliisiin oluihin, on Moo Brew:n painopiste klassisissa eurooppalaisissa oluissa. Moo Brew onkin onnistunut näiden jäljittelyssä erittäin hyvin. Parhaat Moo Brew:n oluista olivat Ayingerin Bräu-Weissea muistuttava Hefeweisen sekä Saisonmainen Belgo.

Messujen paras olut, ja ehkä myös paras juomani australialainen olut, taas oli Mountain Goatin Cross Breed Black IPA. Taino, eipä tuo täysin australialainen ole, sillä Cross Breedissä ovat olleet myös Mikkellerin likaiset kädet sekoittamassa soppaa. Ehkä tästä syystä tuloksena onkin näin mielenkiintoinen olut. Ylipäänsä olut toi humalointinsa ja mausteisuutensa vuoksi mieleen Nögne Ö:n #100:n, mutta oluessa on myös käytetty Australialle ominaista pepperberry marjaa, josta syystä oluessa on hieno tyrnimäinen aromi.

Messuilta huomasi Australialaisen pienpanimoskenen olevan melko lapsenkengissä, mutta sen myös kasvavan nopeasti. Monet paikalla olleista panimoista olivat alle vuoden ikäisiä. Myös aussien olutmaku tuntuu suosivan melko kevyitä oluita. Monien panimoiden suosituin olut oli 4-5% vahvuinen pale ale, jossa humaloinnin paino oli kitkeryyden sijaan enemmän hedelmäisyydellä. Sopivathan nämä täällä kuumiin kesäpäiviin kuin tiiliskivi puoluetoimiston ikkunaan.



Olin myös yllättynyt kuinka paljon siideriä messuilla oli. Vaimolleni, joka ei niinkään kovasta yrittämisestäni huolimatta innostu Solia voimakkaammasta oluesta, tämä oli mieluisa yllätys. Eikä minullakaan ollut valittamista, tarjottujen siidereiden ollessa erittäin korkealaatuisia. Siinä missä oluissa on yhdestä humalalajikkeesta tehtyjä oluita, harrasti moni pieni siideripanimo eri omenalajikkeista tehtyjä siidereitä. Olikin hauska huomata miten granny smitheistä tehty siideri eroaa pink ladysta tehdyistä.



Moni panimo teki myös päärynäsiideriä. Messuilla huomasi, että päärynäsiideri voi olla jotain muuta kuin kammottavaa Golden Capin Perryä. Messuilta tarttuikin mukaan yksi pullo päärynäsiideriä: Ranskasta Normandiasta tulevan Le Pére Julesin Poiré, joka on ehkä paras ikinä juomani siideri.

Huono puoli tilaisuudessa oli, että se loppui jo neljältä iltapäivällä. Isojen maisteluannosten johdosta melkoinen pörinä eikä aurinko ollut edes laskenut. Olisihan tästä voinut jatkaa iltapäivää baarissa, mutta katsoin fiksummaksi vetäytyä takaisin 22 kerrosta ylöspäin makaamaan sängyllä ja pelaamaan iPadilla. Illalla kävin pizzalla.

Muutakin kuin Fostersia

Yksi Australian tunnetuimmista ikoneista Euroopassa on kenguruliikennemerkin ja Sydneyn Oopperatalon lisäksi varmasti Fosters olut. Totuus kuitenkin on, että täällä sitä ei juo kukaan. Suosituin Australialainen olutbrändi taas taitaa olla Victoria Bitter, jolla tosin on bitterin kanssa yhtä paljon tekemistä kuin rehellisellä ihmisellä keskustapuolueen kanssa. VB on samanlaista mitätöntä massalageria, mitä jokaisesta maailman maasta löytyy.

Australian olutskene ei muutenkaan ole moniin muihin valkoisen miehen maihin verrattuna mitenkään kummoinen ja pahiten sitä rajoittaa bissen törkeä hinta. Pullokaupassa keskimäärin yksittäiskappaleet ovat kolmen dolsun luokkaa, tosin jos olutta ostaa isommissa 24 pullon slabeissä hinta parhaimmillaan lähenee puoltatoista australian dollaria. Tästä on kiitos Australian alkoholiverotuksen, joka suosii isompien määrien ostamista kerralla.

Kuitenkin tilanne ei ole täysin toivoton ja täällä on myös muutamia loistavia pienpanimoita ja kohtalaisia pubeja, jotka ymmärtävät paremman oluen päälle. Panimoista paras on ehkä Sydneyn Manlyssa sijaitseva panimoravintolana myös toimiva Murray's Craft Brewing Co ja muita mainitsemisen arvoisia on Little Creatures, Moo Brew/Moorilla Estate ja Mountain Goat.

Myös James Squire on panimoista mainitsemisen arvoinen. Ei ehkä laatunsa, mutta levikkinsä vuoksi ja James Squiren oluet ovat monesti niitä, mihin joutuu tyytymään kun haluaa hyvää olutta ja valikoima ei ole laaja. Lähes jokaisesta pubista ja bottleshopista aina löytyy James Squiren Pale Alea tai mäihällä jopa IPAa.

Pubeista taas Ratebeer on arvioinut Sydneyn parhaaksi The Local Taphouse nimisen pubin, joka sijaitsee kätevästi noin 2 kilometrin päässä Darlinghurstin kaupunginosassa. Siellä olen kerennyt käymään jo kahdesti ja luulen, että siitä saattaa tulla oma kantapaikkani.

Hanoja The Local Taphousessa on 20, joista 18 on oluille ja 2 siidereille. Pääosin Australialaisia pienpanimo-oluita, joskin miedon puoleisia. Erityisen maininnan arvoisia ovat kuitenkin olleet herkullisen humaloitu Murray's Icon 2 IPA ja tuhti Moo Brew Imperial Stout. Hinnat ovat yleensä 5-6 dollaria 0,31 litraa ja 9-10 dollaria pint. Pullopuolelta löytyy Aussioluiden lisäksi muun muassa Nögne Ö:tä, Mikkelleriä ja Brewdogia mutta hinnatkin ovat luokkaa 30 dollaria per pullo.

Ruokapuoli on myös mainio ja listalla on erilaisia pubiklassikoita, kuten hampurilaisia, fish & chipsejä ja pizzaa. Tähän mennessä kaikki mitä siellä olen syönyt on ollut moitteettoman herkullista ja varsinkin vaimoni syömä mausteinen lammas-vuohenjuustohampurilainen oli mahtava.

Parhaisiin olutravintoloihin, kuten Pikkulintuun tai Tukholman Akkuratiin ja Oliver Twistiin verrattuna jää The Local Taphouse jälkeen. Valikoima ei ole ihan riittävän erikoistunut ja varsinkin vahvempien oluiden lista on liian suppea. Lisäksi oluiden reittaamiselle on liikaa häiriötekijöitä, kuten kovalla soivaa musiikkia ja naisia juomassa valkoviiniä. Oikeissa paatuneiden oluthipstereiden pyhinvaelluspaikoissahan musiikkia ei soiteta ja ainoat naiset ovat viereisen korttelin elähtäneet pubiruusut.

Melbourne

Siirrytään vielä joulusta taaksepäin ajasta hetkeen, kun Yarra Valley vaihtui Melbourneen. Melbournessa jätimme asuntoautomme parkkiin ja otimme keskustan lähistöltä kolmeksi yöksi hostellin. Hiukan mukavaa vaihtelua leirintäalue-elämään. Aloinkin tuntea jo taantuneeni.

Melbournesta nyt ei ole mitenkään älyttömästi kerrottavaa. Kaupunkina Melbourne on todella hieno ja vertautuu raitiovaunuijensa, arkkitehtuurinsa ja ihmistensä puolesta tietyllä tavalla San Franciscoon. Ravintola- ja pubielämä kukoisti katujen ollen täynnä toinen toistaan trendikkäämpiä pieniä paikkoja, jotka kaikki kutsuivat uhraamaan rahaa kulinarismin jumalille. Sitä nyt ikävä kyllä ei ollut paljoa, mutta muutamassa paikassa kävimme ja ne tekivät todella hyvän vaikutuksen.

Ensimmäisenä oli Melbournen punavuoressa/kalliossa Fitzroyssa sijainnut Little Creatures Dining Hall. Tämä oli ehkä trendikkäin ravintola, missä olen iknä käynyt. Little Creatures Dining Hall oli rakennettu entiseen suureen tehdashalliin ja se oli täytetty sekalaisilla vintaasihuonekaluilla. Ruokalista oli sekalainen yhdistelmä moderneja tapaksia, pizzaa ja klassisempia pääruokia. Tarjoilijat olivat superrentoja ja musiikki soitti kovalla volyymillä indiehittejä, saaden tuntemaan olevansa hiukan liian vanha hiukan liian nuorekkaassa paikassa. Paikalla oli myös oma panimo, jossa he tekivät olutta ja siideriä.

Söimme setin paikan "tapaksia", eli siis pieniä jaettavia annoksia. Juustotäytteisiä makkaroita ja hapankaalia, grillattua maissia sekä aivan mahtavia juuri sopivan villasukkaisia grillattuja lampaan ribsejä Myöskin paikan panimotuotteet kestivät hyvin tiukemmankin arvioinnin.

Jälkkäriksi jaoin vaimoni kanssa paikan suklaakakkua, joka oli omaan makuuni aivan liian suklaista mutta vaimoni piti siitä. Paikan hinnatkaan eivät laatuun nähden olleet mitenkään pahat. Tapakset olivat $10-15 väliltä, joista 3 riitti hyvin kahdelle ruuaksi.

Tämän lisäksi toinen mainitsemisen arvoinen paikka Melbournessa oli olutpubi Biero. Se oli omituinen, mutta yllättävän toimiva yhdistelmä olutravintolaa ja espanjalaista tapasravintolaa. Hanavalioima oli ihan ok, joskin keskittyi melko laimeisiin ja kesäisiin oluihin. Laajasta pullovalikoimasta löytyi taas kaikkia erikoisempiakin herkkuja, joskin hinnatkin olivat melko tiukat. Ruokapuolelta löytyi siis klassisia tapaksia, kuten myös pubiklassikoita hiukan espanjalaistettuna. Itse söin täällä pulled pork sianlihaburgerin, joka oli varsin mahtava.

Kuitenkin yksi parhaista paikoista Melbournessa, oli Victoria Markets kauppahalli, joka oli suunnilleen Hakanimenen halli potenssiin 10. Eri liha ja kalakauppiaita oli molempia toista kymmentä ja vihannes- ja hedelmämarkkinat olivat valtavat. Tähän päälle vielä erilaiset juusto- ja herkkukauppiaat ja foodien taivas oli valmis. Harmi, ettei Melbournessa tullut tehtyä itse ruokaa niin tarjontaan ei päässyt tarkemmin tutustumaan, mutta joulun juustot sieltä hankin.

Alla kuvia marketista.

Lisää hyvää olutta maitokaupoista

Aikaisempi kirjoitukseni maitokauppavahvuisista oluista keräsi jonkin verran kommentteja, joissa otettiin kantaa Alkon asemaan, kuten myös annettiin vinkkejä muista hyvistä miedoista halvemmista oluista. Näistä vinkeistä innostuneena otinkin kokeiluun pari uutta Laitilan Kievari -tuoteperheen bisseä.

Tuon kirjoituksen jälkeen oma oluenkulutukseni on yhä enenevissä määrin siirtynyt maitokauppaoluisiin. Vaikka Alkon oluet ovatkin parhaimmillaan monta kertaluokkaa parempia, on olut minulle pääasiassa kulutustavaraa. Jokaisen oluen ei tarvitse olla osa syvällistä maistelutuokiota, sillä joskus on kiva vain kaataa kurkkuun hyvää mallasjuomaa sen syvempiä fiilistelemättä. Sama myös pätee viineihin.

Tästä syystä olen yhä enemmän sitä mieltä, että vahvemmat oluet ja viinit pitäisi tulla maitokauppoihin. Hyvä olut ja viini ovat olennainen osa ruokakulttuuria ja elintarvikkeita. Siksi niitä pitäisi saada samasta paikasta mistä muutkin ruuat hankkii. Rajoittamalla niiden myynti tehottomaan (kyllä, se on yhä mielestäni tehoton) ja markkinoita vääristävään monopoliin ei edistä kenenkään muun asiaa kuin kepulaissosiaalidemokraattisen illuminaatin.

Laitilan Kievari Humalainen

Kuva täältä.

Laitilan Kievari Humalainen on brittiläistyylisesti humaloitu IPA, jossa katkeroita on 61 EBUa. Maltaina oluessa on käytetty pale- cara pale- ja munich-maltaita ja humalina käytetty muun muassa perinteisiä englantilaisia Fuggles, Bramling Cross, East Kent Golding ja saksalaista Magnum humalia, sekä kuivahumalointiin brittiläistä First Goldia.

Ulkonäöltään olut on kirkas ja melko perus lagermaisen pronssihtava. Vaahto on keskipaksu. Tuoksu muistuttaa myös melko paljon Pils-tyylisiä oluita humalointinsa puolesta, kuitenkin brittiläisellä vivahteella jossa taustalla on hiukan karamellista mallasta. Maku on raikkaan humaloitu, jossa on sitrusmaisia ja greippisiä aromeita mutta maku on selkeän britti-IPA tyylinen, eli amerikkalaisiin serkkuihinsa nähden se on tunkkaisempi ja vähemmän aromikas. Oluen mietoudesta johtuen mallasrunko jää myös melko ohueksi.

Hyvä olut Laitilan Kievari Humalainen on, mutta maun puolesta häviää saman panimon Kukko Alella, jossa humalointi on omaan makuuni paljon miellyttävämpi. Lisäksi vahvuusrajoitus tulee tämän tyylisessä oluessa vastaan ja huomaa, kuinka se kaipaisi taustalleen vahvempaa mallasrunkoa pehmentämään makua. Se vaan toisi mukanaan lisää pahamaineista kuningas alkoholia.

Laitilan Kievari Schwartz

Kuva täältä.

Laitilan Kievari Schwartz on saksalaistyylinen schwartzbier, eli tumma paahteinen pohjahiivaolut, toisinsanoen lager. EBUja (katkeroa) oluessa on 10.

Väriltään Kievari Schwartz on nimensä mukaan lähes täysin musta ja siinä on paksuhko vaahto. Tuoksu on maltainen, jossa on taustalla kuivaa hiivaa ja paahdettua kahvia. Maku on miellyttävän pehmeä muistuttaen lagertyyliin tehtyjä balttiporttereita. Maku on sopivan paahteisen ja siinä on taustalla miellyttävä lakritsainen makeutta.

Kievari Schwartz oli todella hyvä. Yksi parhaista alle kolmen euron maitokauppaoluista. Hirvittävästi en ole schwartzbierejä juonut, joten ennen tyylikuvausta olisin voinut veikata tätä balttialaiseksi pohjahiivaportteriksi, jota maku muistuttaa. Mutta toisin kuin humalaisessa, tässä ei prosenttirajoitus tunnu olleen rajoittava tekijä vaan olut pysyy tasapainoisena loppuun asti. Tämä noussee Kukko Alen rinnalle yhdeksi suosikikseni sessio-oluista.

Kohta kuitenkin alkaa oluenjuojillakin joulu, kun Alkon jouluoluet tulevat myyntiin. Reittausblogissa on jo julkaistu lista ja lyhyet kommentit niistä. Vaikkei tämän vuoden lista ihan vedä vertoja viimevuoden vastaavaan, on siellä tänäkin vuonna muutama maksaa kutkuttava uutuus sekä joitain hyvä vanhoja tuttavia. Omat suosikkini ovat ainakin Westmallen Dubbel, Nøgne Ø:n Underlig Jul, N'Ice Chouffe ja Malmgård Arctic Circle Ale. Luulen, että näistä tulee tehtyä jonkinlainen arviopostaus ennen joulua.

Pieni suurten oluiden maistelu

Pidimme pari oluen ystävänä kunnostautuneen kaverini kanssa viime viikolla pienen oluiden maistelun. Taino, kun katsoo noita oluita mitä meillä oli mukana ei se kovin pieni ollut. Westvleteren 12, Rochefort 10, Stone Russian Imperial Stout, Tripel Karmeliet, Dark Horizon 2nd edition ja muita äärimmäisyyksiä.

Kaikkia näitä ei saa suomesta ja iso osa oluista oli raahattu erinäisiltä Belgian ja Tanskan matkoilta, ja osa taas Alkosta jo poistuneista tuotteista. Oikeastaan ainoastaan tuo IPA osasto on tällä hetkellä saatavilla Alkosta.

Bisset pystyi jakamaan karkeasti kolmeen kategoriaan, belgivehkeisiin, humalapommeihin ja imperial stoutteihin. Oluet myös juotiin myös tässä järjestyksessä. Belgit ensin, jotta niiden hienovaraisempiin aromeihin voi keskittyä, sen jälkeen voimakkaan katkerat ja humaloidut IPAt ja double IPAt sekä jälkiruuaksi vielä imperial stoutit vahvenevassa järjestyksessä.

Tässä maistelun tulokset.

(Tällä kertaa myös poikkeuksellisen hyviä kuvia, jotka on otettu maistelun järjestäjän Fujifilm FinePix X100 kameralla.)

Belgivehkeet

Ensimmäinen kategoria tosiaan oli belgivehkeet. Jos joku ihmettelee nimeä, niin se tulee siitä belgialaisille oluille ominaisesta ruunsaasta luumuisasta hiivaisuudesta. Jotkut voisivat veikata maun tulevan vuosisatoja hiotusta raaka-aineiden yhteispelistä ja ammattitaidosta, kun taas jotkut sanovat sen tulevan käymisastiassa huljutellusta benediktiinimunkin vehkeistä. Tuo maku ei nimittäin ole aivan kaikkien oluen ystävien mieleen.

Oma mieltymykseni belgioluihin on vaihdellut. Joskus aikoinaan pidin niistä enemmänkin, mutta sittemmin ne ovat alkaneet tökkimään. Viime aikoin kuitenkin muutamasta tripelistä ja saisonista innostuneena, on belgivehje alkanut tuntumaan suussa ihan hyvältä.

Tässä kategoriassa maisteltavina oli alkuun yksi tripel ja sitten kaksi quadrupelia.

Tripel Karmeliet

Maistelun sai kunnian aloittaa Belgiasta rontattu pullo tämän hetken parhaimmaksi reitattua tripeliä. Tripelit ovat suosikkityylini belgioluissa, joten odotukset tälle oluelle oli kovat.

Tripel Karmeliet on Belgialaisen Brouwerij Bosteelsin satoja vuosia vanhaan reseptiin perustuva tripel, jossa on käytetty kolmea eri mallasta: Venhnää, kauraa ja ohraa. Ulkonäöltään Tripel Karmeliet oli kultainen ja hiukan samea pitsisellä ja runsaalla vaahdolla. Tuoksu oli melko runsas ja sitruksinen tuoden miellyttävästi mieleen siman. Taustalla oli vehnäoluille tyypillistä banaanista hiivaisuutta. Maku yllätti heti ensipuraisulla todella voimakkaalla, mutta mielenkiintoisella runsaudellaan. Heti kävi selväksi, että tämä ei ole mikään tavanomainen tripel. Maku oli voimakkaan hunajaisen maltainen, jossa oli taustalla kevyt humalointi. Jälkimaku oli poikkeuksellisen pitkä ja miellyttävä.

Todella mielenkiintoinen ja loistava olut. Ihan parhaaksi tripeliksi en tätä kutsuisi, sillä esimerkiksi viime jouluna Alkossa myynnissä ollut La Rulles tripel vetää voimakkaan humalointinsa ansiosta pidemmän korren. Silti erinomainen aloitus maistelulle.

Westvleteren 12

Tripelin jälkeen olikin sitten vuorossa melkoinen pommi, sillä jos Ratebeeriä on uskominen, on tämä maailman paras olut.

Westvleteren on pienin seitsemästä trappistiluostarista ja se on varmasti osasyynä tämän oluen myyttisyyteen. Westvleteren 12 saatavuus on nimittäin todella rajattua. Teoriassa sitä saa ainoastaan luostarista ostamalla. Käytännössä olutta saa myös muualta ja esimerkiksi Tukholmalaisessa Akkuratissa olen tätä ennen yhden pullon nauttinut jo aiemmin halpaan 30 euron hintaan.

Westvleteren valmistaa kolmea eri olutta, joista 12 on se arvostetuin. Panimon pulloissa ei ole mitään merkintöjä paitsi panimon nimi. Kaikki tiedot löytyvät pullonkorkista.

Ulkonäöltään olut on erittäin tumman ruskeaa punaisella häivähdyksellä ja sameaa, ja siinä on todella ohut pitsinen vaahto. Tuoksu on vahva, mutta samettisen pehmeä ja erittäin moniulotteinen, jossa erottuu selkeimmin kuivattuja hedelmiä, luumuja, lakritsaa, maltaita sekä kevyttä hapokkuutta. Maku on makea ja hedelmäinen mutta samaan aikaan runsaan maltainen. Jälkimaku on hiukan lämmittävä, muttei kuitenkaan alkoholinen ja siinä on portviinimäisiä aromeja.

Ihan maailman parhaaksi en tätä noteeraisi, mutta ehdottomasti top kolmeen menee. Tämä olut on vaan uskomattoman rikkaan makuinen ja erilaisia herkullisia elementtejä löytää melkein joka kerta kun olutta maistaa. Siinä vaiheessa kun lasi on tyhjä, tuntuu kuin olisi saanut selville vain murto-osan niistä mauista, mitä oluesta löytää. Uskomattoman hyvää kamaa ja ehdottomasti tämän maistelun paras olut.

Rochefort 10

Maailman parhaan oluen jälkeen maailman yhdeksänneksi paras olut. Rochefort 10 on Westvleteren 12 tavoin trappistiolut, joskin vähän paremmin saatavilla ja muun muassa Alkosta tätä sai vielä vähän aikaa sitten. Nyttemmin tämä on poistunut valikoimasta, josta syystä kävinkin hakemassa viimeisiä Alkosta saatavia pulloja tätä maisteluun.

Väriltään Rochefort 10 on todella tumman ruskea, huomattavasti Westvleteren 12 tummempi ja vaahto on myös paksumpi. Tuoksu on todella voimakkaan lakritsainen ja luumuinen. Maku on todella voimakas, mutta myös pehmeä ja tuoksussakin dominoineet lakritsaisuus ja luumuisuus toistuvat maussa. Tarkkaan maistamalla Rochefortista löytää myös paljon muuta, mutta nuo päämaut peittävät ne alleen ja niihin on vaikea päästä käsiksi.

Kun tätä maistoi rinnakkain Westvleteren 12 kanssa rinnakkain, muodostui näistä aika jännittävä kontrasti vaikka tyylillisesti ne ovatkin samoja. Siinä missä Westvleteren oli uskomattoman hedelmäistä ja moniulotteista, puski Rochefort 10:stä läpi vain sen luumuisuus ja kevyen aniksinen lakritsa. Todella maukas luumuisuus ja lakritsaisuus, mutta kaikki hienovaraiset aromit jäivät taustalle. Loistava olut tämäkin mutta suoraviivainen. Pidempi kypsyttäminen varmasti auttaa tätä olutta.

Humalapommit

Kun oluttyyleistä on kyse, niin juuri voimakkaasti humaloidut oluet olivat tyylillisesti raatimme lempioluita. Erityisesti amerikkalaisten ja pohjoismaisten pienpanimoiden IPAt ja Double IPAt. Näistä maistelluista oluista yksi oli norjalainen, yksi tanskalainen ja yksi skotlantilainen. Kaikki oluet olivat Alkon joko normi- tai erikoisvalikoimasta

Maistelu olisi kaivannut jotain yhdysvaltalaista IPAa vertailuksi näille eurooppalaisille, joskin melko jenkkityylisille oluille. Nyttemmin Alkoon on tullut Goose Island IPA joka on ehdottomasti kokeilun arvoinen, mutta meidän maisteluun se ei ehtinyt.

Mikkeller Green Gold

Tanskalaisen Mikkellerin Green Gold on heidän Ameriikkalaistyylinen IPA, jossa on käytetty simcoe, amarillo ja cascade humalia ja karamellimaltaita takaamaan aggressiivinen, mutta raikas ja hedelmäinen maku.

Ulkonäöltään Green Gold oli samea sekä ruskean punainen, jota voisi kuvata termillä kuparinen. Vaahto oli ohut ja pitsinen. Tuoksu oli todella raikas ja herkullinen: Appelsiiniä, havutmetsää, nurmikkoa, mangoa. Kaikkea mitä hyvässä IPAssa kuuluukin olla tasapainosesti. Maku olikin tähän nähden pieni pettymys. Se oli selkeän rapsakan humaloitu ja siinä oli hyvä karamellinen jälkimaku, mutta mallasrunko oli hiukan liian ohut ja tuo aromien rikkaus ei ollut ihan niin monimuotoisesti maussa mukana.

Tästä huolimatta Green Gold oli todella loistava. Tuoksu oli aivan mahtava ja makukin puutteistaan huolimatta hyvä.

Haandbryggeriet Dobbel Dose

Norjalainen Haandbryggeriet on kuin toisen norjalaisen Nøgne ø:n huonompi kaksoisveli. Parhaimmillaan se pystyy todella loistaviin oluihin, mutta laadunvaihtelu on suurta ja jotkut oluet ovat selkeitä pettymyksiä. Tämä heidän Double IPA Dobbel Dose kuuluu ikävä kyllä jälkimmäiseen kategoriaan.

Dobbel Dose on todella runsasvaahtoinen ja tyylille tyypillisesti punaisen ruskea ja samea. Tuoksu on kitkerä ja melko kuiva, jopa hiukan pahvinen. Maku on jonkin verran humaloitu ja maltaisen makea ja pehmeä, mutta silti katkeraa humalaa olisi toivonut enemmänkin.

Tämä olut oli selkeä pettymys vaikkei se varsinaisesti huono ollut. Kuitenkin kun Green Gold nosti tason heti niin korkealle jäi Dobbel Dose melkoiseksi torsoksi. Pahvinen double ipa, josta puuttui humala.

Brewdog Hardcore IPA

Skotlantilainen Brewdog on usein esillä olutpiireissä aggressiivisella ja innovatiivisella mainonnallaan. Brewdogin klassinen IPA on nimeltään Punk IPA joten on loogista, että double IPA on sitten Hardcore IPA. Brewdogin mukaan: "This is an extreme beer rollercoaster for freaks, gypsies and international chess superstars."

Grindcore IPAa odotellessa...

Väriltään Hardcore IPA on todella punaisen ruskea ja samea. Vaahto on ohut. Leveässä tuoksussa on karamellia ja hedelmiä, mutta ennen kaikkea se on pehmeä ja miellyttävä. Maku on voimakkaan humalaisen katkera ja taustalla on hyvä mallasrunko, joka tuo mukaan karamellista makeutta. Jälkimaku on pitkä ja hiukan lämmittävä alkoholin kuitenkaan maistumatta läpi.

Tämä on tasaisen laadudas DIPA. Häviää tuoksussa Green Goldille, mutta taas maussa voittaa sen. Mitenköhän kävisi jos sekoittaisi näitä 50/50?

Imperial Stoutit

Kun noiden alkupalojen jälkeen alkoi olla jo pienoinen nousu päällä, oli nämä 10,5-16% vahvuiset imperial stoutit sopivia tappoiskuun. Kovin eläviä muistikuvia siitä, miltä tuo Dark Horizon II maistui ei ole, mutta onneksi on sekavat muistiinpanot.

Stone Russian Imperial Stout

Tämä oli Westvleterenin ja Tripel Karmelietin lisäksi maistelun odotetuimpia oluita. Kalifornialainen Stone on yksi arvostetuimpia kulttipanimoita ja erityisesti heidän IPA ja
ruination double IPA olivat jo aiemmin tehneet todella hyvän vaikutuksen meihin. Nyt oli aika kokeilla heidän Imperial Stouttia.

Väriltään Stone Imperial Stout oli pikimusta ja vaahto oli ohutta. Tuoksu oli miellyttävän maitosuklainen, jossa oli jopa voisia tai kermaisia elementtejä ja taustalla oli sopivasti paahdetta ja kahvia. Maku oli tasapainoisen paahteinen ja pehmeä, joka jatkui pitkään kahvisena suussa.

Loistava imperial stout. Pelkäsin aluksi, että tämä olisi Speedway Stoutin tavoin liian paahteinen, sillä jenkeillä tuntuu olevan mieltymys sen tyylisiin imperial stoutteihin, mutta tämä oli todella pehmeä ja miellyttävä. Tämän maistelun toiseksi paras olut.

Huono puoli tässä ja oikeastaan kaikissa Stonen oluissa on, että niitä ei saa suomesta mistään ja tämäkin pullo oli roudattu Tanskasta tänne. Tukholman Akkuratissa ja Oliver Twistissä on myös joitain tämän panimon oluita tarjolla, joten jos sinne on menossa kannattaa ehdottomasti tutustua tämän panimon tuotteisiin.

Mikkeller Beer Geek Brunch Weasel (Bourbon Edition)

Tämä oli minun tuoma olut, jonka taas alunperin vaimoni toi vuosi sitten Köpenhaminan Ølbutikenista. Tämä Bourbon Edition on tällä hetkellä Arkadian Alkosta löytyvän Beer Geek Brunchin bourbon tynnyrissä kypsytetty versio. Nämä tynnyrikypsytetyt versiot ovat vähän mielipiteitä jakavia, sillä ne harvoin parantavat alkuperäistä versiota ja tässäkin tapauksessa, on originaali parempi kuin tämä.

Jos Stone Imperial Stout oli musta, niin Beer Geek Brunch Weasel (Bourbon Edition) on vieläkin mustempi ja todella paksu. Vaahto on lähes olematon. Tuoksu on voimakkaan vaniljainen ja hiukan hapan. Tuoksussa on myös joulumausteita ja mentholia, tai jokin muu yrttinen tuoksu josta on vaikea saada kiinni. Maku on miellyttävän pehmeä alkuun, mutta jälkimaussa kahvi ja paahteisuus kasvavat.

Vaikka tämä bourbontynnyriversio ei olekkaan ihan yhtä hyvä kuin perusversio, oli se silti todella hyvä. Kuitenkin verrattuna tuohon Stonen voimaiseen pehmeyteen ja aromikkuuteen, jää tämä helposti kakkoseksi noiden yrttien dominoidessa liikaa makua.

Nøgne ø Dark Horizon 2nd Edition

Illan viimeinen 16% vahvuinen mallaspommi. Dark Horizonin ensimmäinen versio oli aikoinaan melkoinen oluttapaus ilmestyessään, ja monet kehuivatkin sitä parhaaksi juomakseen olueksi. Tästä syystä silloin kuin tämä toinen versio tuli myyntiin alkuun vuoden 2008 marraskuussa ostettiin se nopeasti loppuun. Olut oli kuitenkin monille pettymys ja sen liian voimakasta alkoholisuutta kritisoitiin vertaamalla makua salmiakkikossuun. Sitä suositeltiinkin varastoitavan vähintään puolen vuoden ajan, ennenkuin se olisi juomakelpoista. Nyt melkein kolme vuotta myöhemmin olikin hyvä kokeilla miltä DH2 maistuu.

Ulkonäöltään tämäkin imperial stout on todella mustaa, vaikkei ihan BGB Weaselin veroista. Vaahto on lähes olematon ja tämä olut on todella paksua. Tuoksu on makea ja lämmittävän alkoholinen, vaniljaisen pehmeä ja hiukan kahvinen. Maku on voimakas, hiukan yrttinen, paahteinen ja siinä maistuu myös salmiakki. Jälkimaussa on paahdettua kahvia ja lämmittävää alkoholia.

Hyvää tämä oli. Alkoholi kyllä vieläkin puskee mausta läpi ja vaikea sanoa onko tämä kuinka paljon parantunut vuodesta 2008. Maun puolesta veti tasapelin Beer Geek Brunchin kanssa, häviten kuitenkin Stonen Imperial Stoutille.

Alkostahan saa vieläkin tämän saman oluen kolmatta editiota, mutta se ei vedä tälle vertoja.

Hyvää olutta maitokaupasta

Keskiolut, tuo hippivuonna 1969 elintarvikeliikkeisiin vapautettu alle 4,7% alkoholia sisältävä olut on taas viime päivinä ollut ykköspuheenaihe. Pahin kohu on vähän jo laantunut, kun lehdet tuntuvat keskittyvän Jussi Halla-Ahon möläytyksiin, mutta itse päätin ottaa aiheen esille kun huomasin Kampin K-kaupasta löytyvän mahtavan uutuuden vähän edullisempien oluiden luokasta. Jos kolmosolut tapetaan maitokaupasta, niin poistuu tämäkin uutuus todennäköisesti myynnistä täysin.

Vielä vähän aikaa sitten luulin, että suomessa pikkuhiljaa ilmapiiri etenisi kohti 4,7% Berliinin muurin murtamista ja 5,7% vahvuiset oluet, tai mahdollisesti jopa viinit vapautettaisiin monopolista. Kun nyt katsoo mitä muutama valtaa pitävä riemuidiootti on aiheesta sanonut, vaikuttaa tämä melko kaukaiselta haaveelta.

Päivi Räsäseltä tätä nyt voi odottaakkin. Kun ajattelutyön hoitaa päänsisäinen taikaolio ja yli 1000 vuotta sitten kirjoitettu homo- ja naisvihainen satukirja, niin ei ole ihmekkään, että ulosanti on vähän epämääräistä.

Myöskään akateemisesti täysin kestämättömän selvityksen asiasta tehneeltä THL:n pääjohtaja Pekka Puskalta tämä ei ole mitenkään omituinen kannanotto. Kun heppu istuu samaan aikaan Alkon hallituksessa varapuheenjohtajana, on melko selvä mikä oma etu on. Jos keskiketterä kielletään maitokaupoissa, lähes kaikki olutmyynti siirtyy Alkon tiskeille (ja tietysti vielä enemmissä määrin Tallinnan laivoille). Yhä suuremmat voitot tehottomalle monopolille.

Maria Guzenina-Richardsonin vaatimusta tästä SDP:n peruspalveluministerinä vähän ihmettelen. Mutta toisaalta sopiihan tämä kepulaissosiaalidemokraattisen illuminaatin (tähän kuuluu siis käytännössä koko eduskunta oppositiota myöten) tavoitteisiin. Kun jossain muualla joku voisi kuvitella sosiaalidemokratian tarkoittavan työtä tekevän luokan oikeuksien puolustamista mahdollisimman avoimen demokratian kautta, tarkoittaa se suomessa holhoavan isoveliyhteiskunnan ja byrokratiakoneiston ylläpitoa.

Eihän tietysti keppanan myyntioikeutta maitokaupoilta tulla oikeasti poistamaan. Jos jotain tehdään, niin verotusta kiristetään ja mainoksissa ei yhäkään saa kertoa totuutta. Oikeat agendat kuitenkin ovat todennäköisesti jossain ihan muualla. Kun tyhmä kansa keskittyy puolustamaan meille niin rakasta III veroluokan oluen myyntivapautta, voi Arkadianmäen zombiearmeija samaan aikaan ajaa huomaamatta läpi muutoksia perustuslakiin, lisätä kansalaisten valvontaa, loukata yksityisyyttä yhä röyhkeämmin ja tehdä muita 1984 henkisiä muutoksia. Ja vallan kolmijaon vahtikoiraa, mediaa, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Mutta, koska meillä on sentään mahdollisuus vapaaseen kepardiin niin muistetaan myös, että niiden joukosta löytyy muutamia varsin hyviä ja halvempia (alle 3 euroa) sessio-oluita. Kiitos näistä kuuluu vähän suuremmille pienpanimoille, joiden onkin pakko panostaa tähän alle 4,7% luokkkaan.

Keisari Elowehnä III

Keisari oluet ovat Nokialaisen Nokian panimon oluita. Elowehnä III on 4,7% vahvuinen vehnäolut. Ulkonäöltään elowehnä on samean vaalean ruskeaa ja siinä on pitsinen melko nopeasti haihtuva vaahto. Tuoksu on vehnäoluille tyypilliseen tyyliin banaanisen makea, mutta myös mukavan humaloitu. Banaanin ja kevyen kuivahkon ja nurmikkoisen humalan yhdistelmä toistuu myös maussa täydentäen toisiaan hyvin.

Jälkimaku on hiukan teollisen oloinen, joten joitain kompromissejä todennäköisesti tässä on tehty, että hinta ja prosentit saadaan pidettyä alhaalla. Tästä huolimatta Elowehnä on erittäin tyylikäs vehnäolut. Tällä hetkellä ehkä toiseksi paras tämän hintaluokan olut.

Keisari Luomu

Keisari Luomu on tuon samaisen panimon suodattamaton 4,5% vahvuinen Pils. Olut on samean vaalean ruskea ja vaahto on runsas ja pitsinen. Tuoksu on pilsmäiseen tyyliin napakan kitkerästi humaloitu, jossa taustalla makeahkoja maltaita pehmentämässä. Maku on näin miedoksi lagertyyliseksi olueksi yllättävän täyteläinen, ja pilsiksi tässä oluessa on yllättävän luumuinen ja banaaninen hiivainen maku, joka tuo osittain mieleen belgialet tai vehnäoluet. Hallitseva elementti on kuitenkin pils tyyppinen kuiva ja kitkerä humala.

Oikein hyvä pils ja vaikkei sen tyypiset oluet olekkaan suosikkioluitani, miellytti tämä minua paljon. Sopii kuitenkin paremmin ehkä ruuan pariksi, kuin suurten määrien nauttimiseen.

Laitilan Kukko Ale

Ja tässä sitten tämä kirjoituksen inspiroima Laitilan uutuus, joka on selkeästi paras näistä kaikista. Kukko Ale on 4,3% vahvuinen ale, eli pintahiiva olut, jossa on käytetty austraalialaista galaxy humalaa, sekä pale ale ja vaaleita, punaisia ja tummia karamellimaltaita.

Ulkonäöltään olut on läpikuultavaa ja punaisen ruskeaa keskipaksulla pitsisellä vaahdolla. Tuoksu on hedelmäisen humaloitu, jossa erityisesti ananas tuoksuu ja sekoittuu toffeiseen maltaisuuteen. Tuoksu on kuitenkin melko ohuehko ja hiukan lagerimaisen tunkkainen. Maku on pehmeän humaloitu hiukan britti- ja jenkkityylin väliltä. Suutuntuma on vaahtoavan täyteläinen.

Kaikenkaikkiaan erittäin mallikas olut. Parempiakin samantyylisiä on, esimerkiksi Huvilan Pale Ale, mutta tässä hinta- ja prosenttiluokassa Kukko Ale on tämän hetken paras olut. Laitila on panostanut viime aikoina voimakkaasti myös Tallinnan laivojen myyntiin. Tätä kun saisi 24 kappaleen keisseinä, niin siinä olisi loistava tuote jolla nakertaa kansanterveyttä omalta osaltaan.

Lisäksi kannattaa myös muistaa Malmgårdin/Huvilan, Prykmestarin ja esimerkiksi Nögne Ö:n miedommat oluet. Niistä löytyy muutamia todella hyviä bissejä. Ne tietty menevät hinnaltaan jo lähemmäs neljää tai viittä euroa, mutta toisaalta ovat myös noita yllämainittuja parempia.

(Huomasitteko muuten, en käyttänyt kertaakaan samaa sanaa kebutziinolle. Rakkaalla lapsella on monta nimeä...)

Suuret oluet ja pienet panimot

Vaimoni on mökillä, jonne itse en päässyt bändihommien takia, joten otin sitten ilon irti vapaasta viikonlopusta syömällä muun muassa HK:n sinistä roquefortin ja habanerokastikkeen kera sekä pelaamalla Batman Arkham Asylumia.

Eilinen lauantai tuli kuitenkin suurilta osin omistettua oluen juomiseen. Kaverini oli pannut kaksi erää olutta ja juhlisti sitä pitämällä East Espoo India Pale Ale -festivalin Otaniemessä. Tarjolla oli kahta hänen tekemää IPAa.

Toisessa oli käytetty cascade ja sterling humalaa ja tuloksena oli jenkkityylisesti humaloitu herukkainen ja havuinen olut. Toinen taas oli Uusi Seelantilaista motueka humalalla pantu, joka sai oluen humaloinnin maistumaan enemmän limettisen hedelmäiselle. Molemmat olivat todella hyviä, varsinkin tuo motuekalla humaloitu vetää helposti vertoja monille kaupallisille IPAlle.

Tuolta matka jatkui sitten taksilla rautatientorille, jossa oli käynnissä jo useampana kesänä järjestetty Suuret oluet, pienet panimot festivaali. Suuret oluet, pienet panimot, eli tuttavallisemmin SOPP kerää suomalaiset pienpanimot yhteen aidattuun tilaan. Mielenkiintoisimmista panimoista tamperelainen Koskipanimo, tai Plevna, on ollut jo useamman vuoden tämän festivaalin parhaimmistoa, mutta tällä kertaa pidemmät korret vetivät Loviisalainen Malmgård ja Porilainen Beer Hunters joiden molempien oluet olivat aivan mahtavia.

Beer Huntersilta tuli maistettua Tummaa Intiaanipässiä, joka oli voimakkaasti humaloitu tumma olut ja porisphere kiljua, joka oli myös humaloitu mutta pehmeä. Beer Huntersin mielenkiintoisimmat oluet, Mufloni CCCCC double IPA ja Nasty Suicide imperial stout olivat ikävä kyllä molemmat loppu.

Malmgårdilta taas join Huvila Black Door H.O.D.A:n joka oli raikkaasti humaloitu IPA. Myös yksi tuopillinen Lammin sahtia tuli juotua ja on hienoa, että perinteisempikin suomalainen olutkulttuuri oli edustettuna.

Lisäksi yhdestä kojusta sai chili con kyyttöä. Hyvää.

Yksi asia mistä joutuu antamaan järjestäjille todella negatiivista palautetta, on lähes täydellinen vesitarjoilun puute. Kun ulkona aurinko porottaa ja lämpöä on lähemmäs 25 astetta olisi mukava, että vettä saisi muualtakin kuin kahdesta kojusta pullotettuna 2,5 euron hintaan.

Mutta jokatapauksessa näiden oluiden jälkeen ei voi kuin todeta, että kaikesta valtiovallan vastustuksesta huolimatta suomalainen olutkulttuuri on kehittynyt vuosi vuodelta parempaan suuntaan. Suomesta alkaa pikkuhiljaa tulla muiden pohjoismaiden kaltainen pienpanimoiden raskassarjalainen, vaikka suomalaisilla panimoilla ei varmasti ole helppoa. Verotus ja hinnoittelupolitiikka ei tue parempien oluiden juontia ja ainoa tapa saada yli 4,8% (eli niitä parhaita) oluita myyntiin on yrittää saada ne Alkoon.

Itse tapahtumanahan SOPP on myös jonkinlainen alkoholilainsäädännön ja hyvän olutfestivaalin kompromissi. Alue on todella rumasti aidattu keskelle rautatientoria ja kävijöiden määrä on rankasti rajattu. Sinänsähän rajattu kävijämäärä oli siinä mielessä ihan kiva, että olutta sai tuoppiin ilman odottelua, mutta toisaalta kun sisälle joutui jonottamaan 45 minuuttia joutui hiukan miettimään tämän järkevyyttä. Ehkä joskus rakas kepulaissosiaalidemokraattinen illuminaattimme ymmärtää, että totalitaristinen alkoholikultturi ja laatuoluiden kuiviin verottaminen ei aja kenenkään etua.

Viime päivinä tosin päättäjämme ovat alkoholin juonnin vaikeuttamisen sijaan keskittyneet yrittämään rajoittaa anonymiteettiä Internetissä. Tätä idioottimaisuutta on ehtinyt ehdottaa muun muassa jo Eva Biaudet ja ulkoministerimme Erkki Tuomioja. Myös Hesarin pääkirjoituksissa ja kolumneissa on useampaan otteeseen väläytetty tätä.

Itse näin anonyyminä blogaajana vastustan kaikkia vaatimuksia rajoittaa vapautta esiintyä Internetissä nimettömänä. Mielestäni oikeus pystyä ilmaisemaan mielipiteensä anonyymisti, on kyse sitten sanomalehdestä, nettifoorumista tai ruokablogista, pitäisi kirjoittaa sekä suomen perustuslakiin, että lisätä YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Näin ollen yritykset rajoittaa tätä oikeutta olisivat huomattavasti vaikeampia, eikä tarvitsisi aina yrittää perustella kuinka anonymiteetin rajoittaminen 1) loukkaa ihmis- ja sananvapausoikeuksia, 2) on epädemokraattista ja 3) on (onneksi) lähestulkoon mahdotonta toteuttaa teknisesti.

Ymmärrän kyllä, miksi jotkut ovat huolestuineita siitä keskustelusta, mitä Internetissä käydään, mutta oikea ratkaisu ei ole poistaa tai kieltää ongelman näkyviä oireita vaan puuttua itse ongelmaan.

Katkeraa ja hapanta olutta

Turun keikkaa seuraavana päivänä tuli käytyä Pikkulinnussa, jossa oli meneillään hiukan aiemmin alkanut Bitter & Sour 2011 teemaviikot. Näillä teemaviikoilla keskitytään nimen mukaisesti kaikkein humaloituimpiin oluihin, sekä myös happamampiin, eli lambicceja löytyy india pale alejen ja imperial stouttien lisäksi.

Itse keskityin enemmän tuohon humaloituun puoleen, mutta taisin pienen tuopin Cantillonin Geuzea myös juoda välioluena. Siitä tosin ei ole mitään muistiinpanoja.

Tätä iltaa oli ihan mukava muistella, sillä nyt on lomat loppu kuten myös rahat. Elämä on synkkää.

Nøgne Ø Two Captains Double IPA

Ilman turhia empimisiä ilta alkoi Nøgne Ø:n kuninkuusluokan oluella, Two Captains Double IPA:lla. Tämä olut on Norjan kotipanemisen mestarin Jan Falvor Fjeldin voittoreseptiin perustuva Imperial/Double IPA.

Tässä punaisen ruskeassa oluessa oli ohuehko vaahto. Tuoksu oluessa oli raikkaan greippinen, havuinen ja appelsiinisen humaloitu. Maussa ensimmäisenä tuli esille todella voimakkaan greippinen ameriikkalaistyylinen humalointi, jota tuki keskipaksu karamellinen mallasrunko. Ennenkaikkea olut oli raikas ja sitruksinen vahvuudestaan huolimatta. Ei ehkä paras juomani Double IPA ja varsinkin vertailussa ehkä tämän hetken parhaaseen olueen, Nøgne Ø:n Imperial IPA:n, jää tämä kauas taakse. Silti Two Captains on todella hyvä ja kokeilemisen arvoinen olut.

Ja kun Norjasta en kyse, en aio ottaa kantaa viimepäivien Oslon tapahtumiin muuten kuin sanomalla: Juokaa norjalaista olutta, se on hyvää ja se yhdistää ihmisiä!

Olut Ratebeerissä.

Struise Mikkeller

Belgialainen De Struise Brouwers on yksi mielenkiintoisimmista belgialaisista panimoista. Panimo on belgialaisittain melko uusi, perustettu vasta 2001 ja toisin kuin perinteisten belgipanimoiden oluet, Struisen oluet muistuttavat tyyliltään enemmän modernimpia pohjoismaalaisia ja ameriikkalaisia pienpanimo-oluita, kuitenkin omalla belgialaisella tyylillään.

Tämä näkyy myös heidän yhteistyössään Tanskalaisen Mikkellerin kanssa, josta on syntynyt molempien panimoiden mukaan nimetty Struise Mikkeller (Elliot Brew) Double IPA. Tuoksussa havaitsin hedelmäistä humalaa, karamellia ja vaniljaa, sekä kevyttä hiivaisuutta. Maku oli humaloitu ja hiukan hapan, hiilihappoinen, marjainen ja kevyen makea. Taustalta havaitsi myös joulumausteita. Mallasrunko tuki hyvin oluen muita makuja.

Todella hyvää, mutta jotenkin tästä odotti vielä enemmän. Tässä oli kaikki elementit kohdillaan, mutta tuntui kuin tuo belgialaisuus ja modernimpi humalaisuus olisi hiukan taistellut keskenään tukahduttaen molempia puolia.

Olut Ratebeerissä.

Kissmeyer Stockholm Syndrom DIPA

Kissmeyer Beer & Brewing on Tanskalaisen Anders Kissmeyerin yhden miehen panimo, jonka Anders perusti sen jälkeen kun hänet irtisanottiin Nørrebro Bryghusilta vuonna 2010. Mikkellerin tavoin Kissmeyer ei omista omaa panimoa, vaan hän tekee oluet yhteistyössä muiden panimoiden kanssa. Tämä Stockholm Syndrom DIPA on pantu Sigtuna Brygghusissa.

Stockholm Syndrom oli tuoksultaan greippinen, havuinen ja katkeran humaloitu (nämä tuoksukuvaukset jäävät melko ohuiksi osista oluita, johtuen siitä, että olimme terassilla ja ulkoilmassa ei haista niin terävästi kuin sisällä). Maku oli täyteläinen ja siinä toistui myös tuoksussa ollut greippisyys, mutta myös muita hedelmiä ja hiukan makeaa mansikkaa. Mallasrunko oli paksu, mutta silti olut oli melko hiilihappoinen. Jälkimaku oli pitkä.

Ottaen huomioon, että oluen nimi on Stockholm Syndrom, onnistui tämä kyllä ihastuttamaan suoraan. Todella hyvä double IPA ja vertailussa esimerkiksi Two Captainsin kanssa, on tämä voittaja.

Olut Ratebeerissä.

North Coast Le Merle

Tänä kesänä olen intoillut paljon erilaisista saisoneista ja Pikkulinnunkin pullovalikoimaan oli tullut muutama jenkki saison. Nämä olivat erittäin mielenkiintoisia, sillä arvelin niissä yhdistyvän hienosti ameriikkalainen taito tehdä raikkaita ja humaloituja oluita kevyisiin belgialaisiin makuihin. Ikävä kyllä moni muukin oli ajatellut näin ja iso osa oli jo loppunut.

Kuitenkin tätä Kalifornialaisen North Coast Brewing Companyn Le Merleä oli. Tämä panimo oli minulle jo aiemmin tuttu heidän Alkossakin myydyn Red Seal alen, sekä Old Rasputin Imperial Stoutin perusteella, joiden perusteella odotukset Le Merlelle olivat kovat.

Tuoksultaan olut oli melko ohut (johtuen todennäköisesti ulkoilmasta), hiukan hapan ja humaloitu. Maultaan olut oli melko hiilihappoinen ja hiukan hapan, kevyen humaloitu ja taustalla oli makeutta. Olut oli selkeän belgityylinen, mutta silti raikas mutta tätä vaivasi hiukan ohuus ja liian voimakas hiilihappoisuus.

Olut Ratebeerissä

(Tässä vaiheessa aloitti jokin nahkapää ja mustalainen äänekkään sananharkan Puotilan ostarin pihalla, jota sitten seurasimme innokkaasti terassin puolelta odottaen alkaisiko nyrkitkin heilumaan. Kahden urpon pelleilyn katsominen olisi ollut loistavaa viihdettä hyvän saisonin pariksi. Tilanne kuitenkin rauhoittui itsestään.)

De Molen Hemel & Aarde

Tässä vaiheessa teki mieli imperial stouttia, johon saumaan Hollantilaisen De Molenin Hemel & Aarde osui loistavasti. Hemel & Aarde, eli siis taivas ja maa, on 9,5% vahva imperial stout, johon on käytetty skottilaisen Bruichladdich-viskitislaamon turpeisia maltaita.

Olut oli lähes täysin musta ja hiilihapoton. Tuoksu on tuhdin makea, savuinen (turpeinen?) ja vaniljainen, sekä kahvinen paahde tuoksuu myös hiukan, muttei mitenkään dominoivasti. Maku oli näinkin vahvaksi ja mustaksi olueksi yllättävän ohut, mutta silti todella täyteläinen ja paksu. Mausta löytyi muun muassa vaniljaa, tummaa suklaata ja paahteista kahvia.

Hemel & Aarde oli ihan kiva imperial stout, mutta häviää selkeästi tämän saman panimon Hel & Verdoemenisille, josta tämä oli kuin hiukan ohuempi versio.

Olut Ratebeerissä.

Alkon kesäoluet

Varoitus: Seuraa Alkon tuotteiden mainontaa jota seuraa taas avautumista!

Vaikka yleensä Alkon ykkössesonki oluelle onkin joulu, niin kannattaa myös huomata nyt myyntiin tulleet kesäsesongin oluet. Siinä missä talvella oluet yleensä ovat makeita, vahvoja ja tummia, ovat kesäoluet vaaleita, miedompia ja raikkaan humaloituja. Tässä nyt omat suosikkini Alkon kesäoluista.

Klassisin kesäolut on belgialaiset saisonit (ranskaa, kausi), jotka klassisesti olivat vaaleita ja mietoja tarkoitettu nautittavaksi kesällä sadonkorjuun ohessa. Nyt Alkoon on tullut kaksi varsin oivaa saisonia. Yksi perinteisempi, tosin melko humaloitu belgialainen Saison de Dottignies ja norjalainen Nøgne Ø Saison. Molemmat saavat minulta vahvan suosituksen miellyttävän humalointinsa johdosta. Ruokajuomana molemmat toimivat todennäköisesti
upeasti grillatun kalan tai kanan parina. Tai esimerkiksi uusien perunoiden ja graavilohen tai sillin kanssa.

Muista kesäoluista Ruotsalaisen Oppigårdsin Golden Summer Ale on myös ihan mielenkiintoinen, mutta se minulta on vielä maistamatta. Ehkäpä nyt viikonloppuna.

Oma suosikkini kesäoluista on kuitenkin nyt myyntiin tullut olut on tanskalaisen Mikkellerin Burger & Bun L.A. Lager, joka ratebeerissä on äänestetty kaikkein kovimmaksi vaaleaksi lageriksi. Olut on miellyttävän mieto, vain 5% alkoholia, mutta silti todella täyteläinen ja raikkaasti humaloitu. Maultaanhan tämä muistuttaa enemmän pale alea kuin lageria, mutta kuitenkin pohjahiivaoluena luokitus osuu lageriksi.

Mietoutensa vuoksi tätä joisi mielellään enemmänkin. Jos Burger & Bunia saisi vironlaivalta tölkkikeisseinä, lentäisivät minulla kaikki suomalaiset lagerit samantien romukoppaan. Mutta onneksi Alko huolehtii meistä oluenjuojista ja pitää hinnat korkealla törkeällä oluenhinnoittelupolitiikallaan, josta syystä tämä Burger & Bun maksaa 3,95 euroa. Eivätpä tosin nuo muutkaan ole halpoja. De Dottignies maksaa 4,74 euroa, Oppigård on yllättävän halpa vain 3,2 euroa ja Nøgne Ø:n Saison käsittämättömät 6,01 euroa.

Suurta vitutusta aiheuttavaa Alkon hintalaskuria käyttäen voi nopeasti approksimoida maahantuojan osuuden tosta Nøgnen saisonista olevan noin 2,2-2,3 euroa. Burger & Bunille noin 1,4 euroa.

No hei, onneksi meille on tulossa uusi hallituksellinen urpoja valmiina nostamaan valmisteveroa, jonka 6 miljardin potista 1,2 miljardia tulee alkoholiverotuksesta.

Porin olutta ja muutamia muita

Ei, Porin olut ei tarkoita Karhua. Sitähän tehdään nykyään muutenkin Keravalla. Perinnesyistä muutenkin kannattaisin enemmän Lapin kultaa, mutta sitäkin tehdään nykyään Lahdessa Tornion sijaan ja muutenkin oikeastaan ihan sama. Silloin harvoin kuin markettilageria tulee ostettua, tulee ostettua sitä mikä on halvinta.

Porin oluella tarkoitin Porilaisen Beer Hunter's panimoravintolan oluita, joita on tällä hetkellä maisteltavana Helsingin omassa Pikkulinnussa, jossa tuli käytyä viime torstaina. Beer Hunter'sin oluista tuli maistettua kolmea, joista kahdesta vain tuli talletettua muistiinpanot. Ruisbarleywineä, folkkisvahvuista Cascade Single Hoppia ja ZPA:ta. Näiden maistettujen ja muiden vanhempien tuttavuuksien perusteella nousee Beer Hunter's ehdottomasti omaksi suosikikseni kotimaisista panimoista. Hienoa, että täälläkin on panimoita jotka jaksavat tehdä ennakkoluulottomasti aidosti erilaisia ja jännittäviä oluita.

Mufloni Ruis Barley Wine

Tuoksussa hiukan jenkkityylistä humalaa, sekä jokin jännittävä hedelmäinen haju josta oli vaikea saada kiinni, joka muistutti hiukan mansikan ja persikan sekoitusta. Maku oli vahvan humaloitu ja hiukan makea, jossa tuo sama persikkaisuus(?) toistuu. Mallasrunko oli tukeva ja toi mieleen hiukan jenkki barley winet, vaikkakaan tämä ei niin IPAmaista ollut, kuin ameriikkalaiset serkkunsa. Tuo ruis ei tässä varsinaisesti maistunut, mutta jokatapauksessa todella hyvä olut.

Mufloni Cascade Single Hop IPA

Yksi Beer Hunter'sin ideoista on ollut tehdä folkkis (eli siis 3,5% kakkosolutta, nk. folk öliä) vahvuisia vain yhtä humalalajiketta käyttäviä india pale aleja. Näitä oli hanassa cascade, citra, centennial ja mt. hood lajikkeista tehdyt ja pullossa vielä amarillo ja simcoe. Näistä paras on ilmeisesti tuo citra, mutta se oli loppu joten tyydyin sitten cascadeen.

Cascade Single Hop IPAn tuoksu oli hiukan tunkkainen, havuinen ja hiukan hedelmäinen, mutta kaikenkaikkiaan melko mieto. Maku oli voimakkaan humaloitu, joka oli lähes lambicmaisen hapan, havuinen. Humalointi oli tietyllä tapaa ilmeetön, mutta silti hyvä. Maku jäi kevyen vahvuutensa vuoksi aika ohueksi, kaipaisi mallasrunkoa taustalleen.

Tällaisina kertaoluina nämä Single Hopit jäävät vähän turhiksi. Tuon 3,5% vahvuuden tarkoituksena onkin saada humala puhtaimmin esille ilman, että maltaisuus vaikuttaisi makuun. Näistä saisi eniten irti, kun maistelisi näitä pienempiä annoksia rinnakkain muoden humalalajikkeiden kanssa. Maistoin myös kaveriltani muistaakseni simcoeta, joka oli parempaa kuin tämä, mutta sitäkin vaivasi sama ohuus.

Näiden lisäksi sitten join Mufloni ZPAn, mutta se oli illan viimeinen olut ja en viitsinyt enää kirjoittaa siitä mitään muistiinpanoja. Varsin hyvä olut se tosin oli. Suosittelen.

Ja tässä vielä nämä muut maistetut.

Pikkulintu Triple IPA (pullossa)

Tätä kerkesin jo maistamaan viimevuoden joulukuussa ja kerkesin nimetä tämän viimevuoden parhaaksi olueksi. Nyt kun tätä oli tullut pulloon hanan sijaan, niin olihan tätä pakko ottaa toisenkin kerran. Tuoksu oli voimakkaan hiukan tukkoisen humaloitu hiukan happamalla kierteellä, jossa jenkkityylinen havuisa aromi oli päällimäisenä. Maku oli todella tujakan humaloitu, jossa makeus jäi lähes täysin taustalle. Sama tukkoisuus, mikä vaivasi hajua toistui myös maussa. Se leveä hedelmäisyys ja karamellisuus ja vanilja, mikä hanaversiossa oli puuttui suurilta osin pulloversiosta, jolloin tämä jäi siihen verrattuna huomattavasti heikommaksi, vaikka tämä onkin yhä varsin hyvä olut. Täytyy toivoa, että tämä paranee kypsymisen myötä.

Great Divide Yeti Imperial Stout

Yeti Imperial Stout on Yhdysvaltojen Coloradon Denveristä kotoisin olevan Great Dividen klassinen jenkkityylinen imperial stoutin perusversio. Hinta oli muistaakseni 8 euroa 0,33 euron pullosta, mikä ei hirvittävän paha hinta ollut jenkkituotteelle. Tuoksu oli maitosuklainen ja voimakkaan paahdetun maltainen tuoden mieleen päällimäisenä kahvin aromit. Maku oli myös hiukan päälleliimatun maitosuklainen, jossa tuo kahvinen paahde dominoi jättäen muut aromit alleen. Ihan hyvä olut, mutta jotenkin omaan makuuni sopivat paremmin pehmeämmät pohjoismaiset imperial stoutit näiden yhdysvaltalaisten paahdepommien sijaan.

Great Divide Titan IPA

Saman panimon IPA. Minun teki oikeastaan tässä vaiheessa kaikkein eniten mieli jotain todella klassista jenkki-IPAa, kuten esimerkiksi AleSmithiä. Baarimikko suositteli tätä ja tämä osuikin todella hyvin tarpeeseen. Tuoksu oli metsäinen ja hedelmäisen humaloitu, jossa taustalla kevyttä ja leveää maltaan tuomaa makeutta. Maussa tuo havuinen ja hedelmäinen humala toistui keskitäyteläisen mallasrungon päällä. Pehmeää ja todella hyvää. Loisto IPA.

De Molen / Revelation Cat Triple Hop Bock

Italialaiset pienpanimot ovat viimepäivinä olleet voimakkaasti esillä suomessa. Itse en ole tainnut kuitenkaan tähän mennessä kerennyt maistamaan yhtäkään, koska ne ovat olleet melko hintavia ja arviot niistä ovat olleet vähän ristiriitaisia. Nyt kuitenkin otin suosituksesta maisteluun Hollantilaisen De Molenin yhdessä Italialaisen Revelation Catin kanssa paneman Triple Hop Bockin.

Tuoksultaan olut oli makea tuoden mieleen brittiläiset barley winet, päällimmäisinä aromeinaan mansikka, paahdettu sokeri ja vanilja. Maku oli hiivainen ja hiukan makea, mutta eniten oluessa häiritse sen todella runsas hiilihappoisuus ja vaahtoavuus. Kun kaatamisen jälkeen oluen sai asettumaan, olut suorastaan räjähti vaahdoksi suusta jolloin mausta oli todella vaikea saada kiinni. Tämä olut olisi melkein kaivannut väljähtymistä.

Tipatonko Tammikuu @ Pikkulintu

Viime viikon torstaina tuli taas tehtyä perinteinen TT (tiistai|torstai|tänään tumut) keikka Pikkulintuun, kun siellä alkoi Tipatonko Tammikuu teemaviikot, jotka taitavat kyllä jatkua ihan helmikuun puolelle. Teemaviikkojen olutlista koostui pääosin vuosien varrella tutuiksi tulleista klassikoista, mutta kyllä sinne uusiakin tuttavuuksia mahtui sekaan.

Kaikkia oluita ei vielä ollut saatavilla avajaispäivänä, muunmoassa Nøgne Ø:n #500 olisi ollut mukava kokeilla pulloversionakin ja samoin viime keikalta tuttua Pikkulintu Triple Ipaa olisi mielellään juonut uudestaan, mutta sitä ei tällä kertaa ollut hanassa. Täytyy toivoa, että näitä olisi vielä saatavilla kun palaan Brasiliasta. Kuitenkin todella hyviä oluita tuli tälläkin kertaa maisteltua. Melko Imperial Stout painotteisesti tuli kuitenkin iltaa vietettyä, mistä johtuen nuo noin 10% vahvuiset todella tuhdit oluet alkoivat vähän tökkimään. Pelastukseksi onneksi hanassa oli myös erittäin mielenkiintoinen "ykkösolut" Grassrootsin Den Lille Ipa, joka raikkaan humalointinsa ja vain 2,7% vahvuutensa johdosta oli pienenä lasillisena erittäin sopiva väliolut.

Tässä muistiinpanot ja sain kuvatkin oluista tällä kertaa.

Nøgne Ø Andhrímnir Barley Wine 10% (Norja)

Pelinavaaja hanasta. Mielenkiintoisesti ensimmäinen juomani Nøgne Ø:n barley wine. Vaikka olen juonut kymmeniä eri Nøgne Ø:n oluita, mikään niistä ei ole ollut puhdasverinen barley wine. Lähinnä ehkä on ollut #100, mutta sekin on vähän hybridi. Tuoksultaan olut oli britti barleywinemaisen makea, humaloitu ja toffeinen. Maku oli leveän keskimakea, muistuttaen enemmän ameriikkalaisia barley wineja, voimakkaan humaloitu ja katkera paahteisella jälkimaulla. Oikein hyvä Barley

The Evil Twin Soft Dookie 10,4% (Tanska)

Myöskin hanaolut itselle etukäteen täysin tuntemattomalta tanskalaiselta Evil Twin panimolta. Tyyliltään olut oli imperial stout ja se tuoksui voimakkaan maitosuklaiselle ja hiukan vaniljaiselle. Maku oli hiukan paahteinen ja taas maitosuklainen. Aika keskinkertainen olut, jonka aiheutti juuri tuo maitosuklaisuus. Ja siis ei mikä tahansa maitosuklaa, vaan lapsuuteni halpojen joulukalentereiden saksalainen maitosuklaa! Sen jälkeen kun tuon maistoi ja haistoi oluesta oli vaikea keskittyä mihinkään muuhun, enkä ollut ainoa joka juuri tuon nimenomaisen maun tunnisti. Soft dookie on saanut yllättävän hyvät pisteet ratebeerissä, mutta ehkä noi kaikki muut olutta maistaneet eivät ole juuri tätä nimenomaista suklaata syöneet.

The Bruery Coton, 14,5% (USA)

Tämä oli tällainen kunnon kuriositeetti, 32 euroa maksava 0,75 litran pullo 14,5% vahvuista olutta. Pakkohan se sitten oli hankkia, tosin jaettuna viiteen pekkaan. Tyyliltään olut oli "Old Ale", josta minulla ei ole oluttyylinä mitään hajua. Ilmeisesti se on jonkinlaista alea, joka on ööh, vanhan tyylistä. Tuoksultaan Coton, joka on siis The Brueryn kaksivuotisolut, oli, omenaisen ja viinirypäleisen ja hedelmäinen, sekä miellyttävällä tavalla tunkkaisen hapan. Maku oli makea, luumuinen hiukan belgityylisellä tavalla, rusinaa, mallasrunkoa löytyi joka sai oluen muistuttamaan barley winea. Maku oli todella pitkä. Kaikenkaikkiaan oikein hyvä olut, todella monimuotoinen.

De Struise Brouwers Black Albert 13% (Belgia)

Huhhuh miten vahvoja oluita tulikaan juotua. Tähän mennessä yksikään ei ole ollut yhtään alle 10%. Tämän oluen muistiinpanot olivat sen verran niukat, että saattaa olla tässä vaiheessa jo vähän turtunut näihin todella vahvoihin ja paksuihin oluisiin. De Struise on belgipanimo, mutta verrattuna perintiseiin trappisti ja muihin belgipanimoihin De Struise on erittäin moderni. Tämä näkyi myös tässä imperial stoutista, joka ei tyylinä edes ole belgialainen. Tuoksusta olin kirjoittanut, että se oli paahteinen mutta en muuta. Maku taas oli erikeepermäinen, paahteinen ja hiukan makea, mutta eniten tässä maistuu paahteinen katkeruus. Lyhyistä muistiinpanoista huolimatta, varsin hyvä olut ja erittäin hyvällä hinta-laatusuhteella.

Beer Here Kriekselikroxen 11% (Tanska)

Tässä vaiheessa sitten oli parempi jo vaihtaa pois noista imperial stouteista ja paksuista aleista. Kriekselikroxen on tanskalainen kirsikka sour ale, eli melko lambicmaisilla vesillä liikutaan, tosin poikkeuksellisen vahvoilla sellaisilla.. Tuoksu oli happaman lambicmainen ja erittäin kirsikkainen, mutta myös hiukan hiivainen. Maku oli täyteläinen ja viininen, joka tosin ei ole yllättävää ottaen huomioon, että tätä on kypsytetty viinitynnyreissä. Maku oli aluksi hiukan liian vehkeisen hiivainen, mutta pidemmän päälle hedelmäisyys korostui ja peitti hiivaisuuden.

TT vol V (jouluoluita ja muuta)

Tuli taas käytyä pikkulinnussa, jossa tällä kertaa tuli keskityttyä pelkästään hanatuotteisiin. Ja huhhuh millainen hanavalikoima siellä viime torstaina oli, varmaan koskaan ei ole samaan aikaan samanlainen herkkusetti ollut. Piti juoda oluita oikein kieli keskellä suuta, ettei vaan mopo karkaa käsistä. Siinä kun aloitti illan tuopillisella todella upeaa 12% vahvuista Pikkulintu Triple IPAa ja hanassa oli vielä maistamatta mm. Nøgne Ø #500 ja Mikkeller Drikkeriget CASA joutui vähän arpomaan miten sitä huomenna pystyy selviämään töihin.

(Pahoittelut, kuvat puuttuvat muista paitsi yllä näkyvästä Pikkulintu Triple IPA:sta).

Grassroots Pikkulintu Triple IPA

Pikkulintu Triple IPA on tanskalaisen Grassroots Brewingin varta vasten Pikkulinnun 10 vuotisjuhliin tekemä 12% Triple IPA. Tämä tuli jo hanaan pari viikkoa sitten ja sitä oli ehditty kehua runsaasti olutopas.infon foorumeilla, mutta itse en ollut kerennyt tätä maistamaan. Ennakko-odotukset olivat kovat ja siinä vaiheessa kun tästä otin ensipuraisun ei voinut kuin hymyillä. Aivan upea Triple IPA. Tuoksu oli erittäin runsaan ja terävän jenkkihumaloitu, jossa esiin nousi mm. appelsiinin ja greipin aromeita. Maussa ensimmäisenä tuli voimakas humala-aalto, mutta sen jälkeen taustalta nousi esiin leveä ja hiukan karamellinen ja vaniljainen mallasrunko. Jälkimaku oli pehmeä ja maltainen. Ottaen huomioon, että alkoholia tässä on 12%, ei se noussut esille maussa oikeastaan yhtään. Upea olut! Toivottavasti tätä on hanassa vielä pitkään.

Cantillon Cuvée St-Gilloise

Vaikka hanassa odotti illan toinen pääesiintyjä, Nøgne Ø #500, halusin ottaa tähän väliin vähän kevyemmän välioluen ennen toista humala-mallaspommia. Hanassa olikin sopivasti Belgialaisen lambicpanimo Cantillonin Cuvée St-Gilloise. Cuvée St-Gilloise, joka tunnetaan myös nimellä Cuvée des Champions, on kuivahumaloitu maustamaton gueuze lambic. Tuoksu oli hapan, marjaisan hedelmäinen, cantillonmainen ja leveähkö. Maku oli myös lambicmaisesti hapan ja hedelmäinen, mutta muihin Cantillonin oluisiin verrattuna tämä muistutti huomattavasti enemmän "normaalia" olutta. Maku oli kuivempi ja maltaisempi, eikä niin happaman hedelmäinen. Miellyttävä ja ajoi loistavasti asiansa välioluena.

Nøgne Ø #500

Tässä oli varsinainen syy miksi jäisenä ja tuulisena torstai iltana raahauduin puotilaan. Hanaan oli tullut pari päivää sitten jo varmasti kaikille tutun norjalaisen Nøgne Ø:n 500. keitto. Alkostahan saa tälläkin hetkellä ehkä perusvalikoiman parasta olutta, #100:a, joten odotukset #500:lle olivat kovat. Nøgne Ø #500 on tyyliltään imperial IPA, eli vahvan humaloiduilla vesillä taas liikutaan. Alkoholiakin tässä oluessa oli 10%. Tässäkin oluessa tuoksu oli runsaan hedelmäisen jenkkihumaloitu, jossa eniten esille nousi greippi sekä havupuut. Maussa ensiksi esille myös sama hedelmäinen humala, mutta myös erittäin runsas mallasrunko, josta aisti erityisesti tummaa suklaata ja rusinoita. Toivon todella hartaasti, että tämä löytää Alkon hyllyille #100:n tavoin.

Mikkeller Drikkeriget CASA

Noiden kolmen oluen jälkeen alkoi elimistö olla jo suht marinoitu, mutta vielä oli pari tuotetta jotka piti päästä maistamaan. CASA on Tanskalaisen Mikkellerin panema jouluolut Drikkeriget maahantuojalle. Tyyli tällä on Ratebeerin mukaan American Strong Ale, joka oluttyylinä on tietyllä tavalla vähän epämääräinen, mutta jotain barley winen, imperial stoutin ja IPA:n välimaastossa olematta kuitenkaan mitään näistä. Tuoksultaan CASA oli karamellisen maltainen, barley winemaisen makea, sekä yllättävän ohraisen paahteinen tuoden mieleen vastapaistetun rieskan. Maku oli tuhdin maltainen ja karamellisen makea tuoden mieleen brittiläiset barley winet, taustalla oli paahdetta, liköörikonvehtimaista suklaata ja vaniljaa. Todella hyvä olut, ei ehkä kovin jouluinen, mutta ottaen huomioon joidenkin jouluoluiden äärimmäinen joulumausteisuus ei tämä oikeastaan haittaakkaan.

Nøgne Ø Gud Jul

Aikoinaan kun aloittelin omaa olutsnobin uraani, sai tätä Nøgne Ø:n jouluolutta myös Alkosta. Silloin kuitenkaan Gud Jul ei ihan hirveän hyvin uponnut minulle omien mieltymysteni ollen jossain imperial stouttien ja porterien välissä. Viimevuosina tätä ei ole kuitenkaan Alkossa näkynyt, joten oli ihan kiva päästä maistamaan tätä josko mieli olisi muuttunut. Ja Kyllähän se oli, todella hyvää jouluolutta. Tuoksultaan Nøgne Ø Gud Jul oli joulumausteinen, jossa erityisesti eukalyptus ja neilikka nousi esille. Tuoksu oli myös hiukan savuinen, joka oli hiukan yllättävä. Joulumausteisuus toistui täyteläisessä maussa eukalyptuksena, kaardemummana ja neilikkana. Tietyssä mielessä tämä on vähän samasta jouluolutpuusta veistetty kuin esimerkiksi Alkosta nyt saatava Special Holiday Ale tai erikoisvalikoimasta löytyvä toisen norjalaisen Haandbryggerietin Bestefar. Kaikissa näissä täyteläisissä ja mausteisissa oluissa maistui samantapainen joulumaustesekoitus, jota Special Holiday Alen kohdalla HBL kutsui suupastillimaiseksi ja yskänlääkkeiseksi. Näköjään se ei kaikkia miellytä, mutta itse olen oppinut pitämään siitä.

Suklaa-stoutkakku ja vaniljajäätelöä (olutmenu: jälkiruoka)

Vaikka oluita yleensä ajatellaan juuri suolaisten ruokien parina, on monet vahvemmat oluet parhaimmillaan jälkiruokien ja juustojen seurassa. Erityisesti vahvat ja karamellisen paahteiset imperial stout -oluet loistavat kun niiden kanssa tarjotaan suklaata ja paksun kermaisia jälkiruokia.

Suklaakakun ohje on Glorian Ruuan ja Viinin numerosta 7/2008. Tässä reseptissä tämän pariksi suositeltiin kermavaahtoa mutta halusin itse tehdä vaniljajäätelöä, sillä itse tehty vaniljajäätelö on yksi kaikkein parhaista jälkiruuista. Kun on kerran tehnyt itse vaniljajäätelöä, ei Ingmanin ja Valion lisäaineharkot maistu enää miltään.

Suklaa-stoutkakku ja vaniljajäätelöä (8 hengelle)

150 g tummaa suklaata (sis. 65-70% kaakaota)
150 g voita
1 dl stout-olutta (esim. Guinnes Draught)
2 rkl tummaa kaakaojauhetta
1 1/2 dl vehnäjauhoja
1 tl leivinjauhetta
2 dl sokeria
3 kananmunaa

Sulata suklaa ja voi kattilassa. Anna seoksen hieman jähtyä. Sekoita kuivat aineet keskenään. Lisää kuivat aineet ja olut suklaaseokseen. Sekoita hyvin.

Vatkaa sokeri ja kananmunat kuohkeaksi vaahdoksi kulhossa. Kääntele suklaaseos varovasti vaahdon joukkoon.

Kaada taikina kevyesti voideltuun irtopohjavuokaan (Ø 22 cm). Kypsennä kakkua 175-asteisessa uunissa noin 40 minuuttia. Kakku on kypsä, kun se irtoaa hieman vuoan reunoista ja repeilee kevyesti paistopinnalta. Anna kakun jäähtyä.

Nosta jäähtynyt kakku jääkaappiin 6-12 tunniksi.

Vaniljajäätelö

3 dl sokeria
4 dl kuohukermaa
4 dl maitoa
8 kananmunan keltuaista
vaniljatanko

Laita kerma, maito ja vaniljatanko paksupohjaiseen kattilaan ja kiehauta.

Vatkaa keltuaiset ja sokeri vaahdoksi. Sekoita 1/3 kerma-maidosta keltuaisvaahdon joukkoon. Kaada seos takaisin kattilaan koko ajan vatkaten.

Lämmitä seosta varovasti kattilassa, kunnes se pulpahtaa pari kertaa. Siirrä pois levyltä ja anna jäähtyä. Poista vaniljatanko ja valmista jäätelö jäätelökoneessa.

Jos et omista jäätelökonetta voit myös tehdä jäätelöä seuraavalla tavalla: Kaada jäätelömassa laakeaan astiaan ja siirrä astia pakkaseen. Pakasta massaa 2 tuntia ja sekoita haarukalla tasaiseksi. Laita jäätelö takaisin pakkaseen ja toista sekoitus tunnin välein. Jäätelö on valmista noin 6-8 tunnin päästä.

Suklaakakkuohje oli todella onnistunut ja vaniljajäätelö sopi sen kanssa täydellisesti. Tosin eihän tässä yhdistelmässä taida mitään kovin uutta ja ihmeellistä olla. Tämän suklaakakun ohje sopii melko geneeriseksi suklaakakun ohjeeksi vaikkei mitään erityistä olutmenua olisikaan tekemässä. Stoutin maku ei ollut mitenkään yliampuva vaan se toi siihen mukaan mukavan säväyksen.

Kuva täältä.

Suklaakakun kanssa tuli nautittua vaimoni Köpenhaminasta Ølbutikenista roudaamaa amerikkalaista AleSmith Speedway stouttia. Tämä olut komeilee Ratebeerin parhaiden oluiden listalla 6. sijalla, joten odotukset olivat kovat. Olut oli väriltään lähes pikimusta ja tuoksussa oli paahdetta ja kahvia. Suutuntumaltaan olut oli todella paksu ja maultaan karamellisen paahteinen, myös maussa kahvi tuli esiin voimakkaasti. Jälkimaku oli pitkä.

Speedway stout oli todella hyvä imperial stout, mutta en sitä ihan maailman 6. parhaaksi olueksi sanoisi. Huomattavasti parempia imperial stoutteja ovat olleet esimerkiksi Nøgne Ø:n Dark horizon tai Slottskällansin Imperial stoutin vanhempi versio. Speedway Stouttia ei alkosta saa, mutta koska Alkon imperial stouttien valikoima on niin surkea en pysty sieltäkään mitään vaihtoehtoa jälkiruualle suosittelemaan. Arkadian Alkon erikoisvalikoimasta kuitenkin löytyy pari sopivaa, esimerkiksi Nøgne Ø:n Sweet Horizon tai Harviestoun Ola Dubh Special Reserve 18.



Kahdessa edeltävässä postauksessa tuli jonkinverran avauduttua Suomen alkoholipolitiikasta ja -kulttuurista. Jatkan sitä myös tässä sillä tästä aiheesta minulla on paljon hampaankolossa. "Erikoisoluiden" juonti on siitä jännää, että vaikka niiden juominen saa iloiseksi, saa taas niiden aseman ajatteleminen Suomessa vihaiseksi.

Suurimpana ongelmana tässä ei ole pelkästään alkoholiverotus (Suomessa euroopan korkein oluelle), vaan Alko joka väärinkäyttää monopoliasemaansa. Alkon hintalaskurista näkee miten hinta muodostuu esimerkiksi 5,13 euron hintaiselle 7,5% vahvuiselle oluelle, jota on tuotu pieni määrä myyntiin suomeen (alle 5000 kappaletta).

Myyntihinta (panimon ja maahantuojan osuus): 1,7 €
Alkon käsittelykustannukset: 0,297 €
Alkon hinnoittelukerroin (oluille 1,7): 1,3979 €
Verot: 0,6435 €
Pantti: 0,081 €
ALV: 0,959 €

Eli käytännössä Alko vetää välistä 1,69 euroa minkä se käyttää (todennäköisesti tehottoman) monopolinsa pyörittämiseen. Vuonna 2009, eli taantumavuotena Alko teki voittoa 74,6 miljoonaa euroa! Nämä voitot sitten haaskataan erinäisiin päihdeohjelmiin ja propagandaan. En ota kantaa näiden hyödyllisyyteen, mutta eikö nämä pitäisi maksaa alkoholiverosta eikä siitä piiloverosta mitä jokainen suomalainen joutuu maksamaan kun kantaa rahansa Alkolle?

Tuohon noin 5,13 euron hintaisten oluiden hintaluokkaan sopii esimerkiksi Nøgne Ø India Pale Ale ja Rockefort 10. Entä jos nämä oluet maksaisivatkin noin 4 euroa, mikä on mielestäni lähempänä niiden luonnollista hintaa? Kaatuisiko suomen kansantalous zombieviiruksen lailla leviämään alkoholismiin? En usko.

Saa nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Ruotsi on näissä asioissa huomattavasti Suomea edellä. Vaikka sielläkin on valtion pyörittämä monopoli, sen tarkoitus ei ole tehdä voittoa. Viimeisin uutinen Ruotsista oli, että Ruotsi saattaa antaa panimoille mahdollisuuden myydä tuotteitaan yksityisille. Tätä voi suomalaiset panimot vain kadehtia. Tuon tapainen lakimuutos antaisi täysin uudenlaisia mahdollisuuksia suomalaispanimoille ja olisi todellinen piristysruiske meidän pienpanimokulttuurille.