Jiro Dreams of Sushi

Kuva täältä.

Katsoin eilen dokumentin Jiro Dreams of Sushi. Dokumentti kertoo japanilaisesta Jiro Onosta, joka pitää Tokion Ginzassa kolmen Michelin tähden Sukiyabashi Jiro sushiravintolaa. Jiro itse oli dokumentin tekohetkellä 85-vuotias mutta toimii yhä kokkina ravintolassa. Ravintolassa yhden noin 20 erilaista sushia sisältävän illallisen hinta lähtee 300 eurosta, pöytävarauksen saa vain kuukauden päähän ja asiakaspaikkoja ravintolassa on vain kourallinen. Kaikki lyhyen tiskin ääressä, missä Jiro itse tekee sushin.

Dokumentti oli vaikuttava kuvaus siitä uskomattomaan hienovaraisesta taidosta mitä maailman paras sushi vaatii, mutta samalla myös japanilaisesta kulttuurista. Ilman täydellistä omistautumista ravintolalle täydellisyyteen asti hiotun sushin tekeminen olisi mahdotonta. Pelkästään oppisopimus ravintolassa kestää kymmenen vuotta ja moni lopettaa kesken.

Dokumentti heijasti paljon niitä omia tuntemuksia, mitä minulla on viime aikoina ollut sushista. Vaikka itse en raaskinut tai uskaltanut Japanissa käydessäni syödä yhdessäkään parhaista sushiravintoloista, oli tavanomaisemmankin sushin taso siellä uskomattoman korkea. Sen jälkeen, on ollut sääli katsoa kuinka länsimaissa sushi on taantunut vähän McDonaldsia hienomman pikaruuan asemaan. Lähes jokainen Japanin ulkopuolella syömäni sushi on ollut pettymys.

Kuva täältä.

Periaatteessahan sushi on äärimmäisen yksinkertaista. Etikalla maustettua riisiä, wasabia ja kalaa soijan kanssa. Mutta kuten kaikki yksinkertainen maailmassa vaatii sushin täydellinen hallitseminen vuosien harjoittelun ja jokaisen kompromissin vaikutus lopputulokseen on huikea.

Ja näitä kompromissejahan täällä riittää. Wasabi on korvattu sinappijauheesta ja piparjuuresta tehdyllä vihreäksi värjätyllä tahnalla. Tuore, aamulla torilta haettu kauden kala on korvattu norjalaisella lohella tai aasiasta mövenpickin lennättämällä tonnikalalla. Ravut, mustekala ja kalmari ovat pakastekamaa. Kuinkahan moni sushin ystävä on koskaan edes maistanut aitoa maustekrassista raastettua wasabia. Itse taas katsoin silmät pyöreänä kun dokumentissa Jiro asetti kirkkaan punaisen tuoreena keitetyn katkaravun riisin päälle: "Ai tuolta sen pitäisi näyttää!".

Näin länsimaisena se omistautuminen mikä japanilaisilla on työhönsä ei tietenkään vaikuta täysin terveeltä. Sen oireetkin näkyvät muun muassa siinä valtavassa määrässä lonkero- ja raiskauspornoa mitä saarivaltio tuottaa. Mutta tuo sama omistautuminen työlleen on myös se salaisuus mikä mahdollistaa maailman parhaimman sushin. Sitä ei voi koskaan jäljitellä länsimaissa ja ehkä ei pitäisi yrittääkkään.

Ravintola Assiette

Nyt se tapahtui. Lopullinen kyllästyminen fine dining ravintoloihin. Kymmenkunta miniannosta, joissa yksi raaka-aine on tarjottu kolmella eri tapaa viiden eri lisukkeen kanssa vartavasten mätsättyjen viinien kanssa ei vaan enää nappaa.

Aina näin ei ollut. Ensimmäinen varsinainen fine dining ravintola missä kävin, oli yhden michelin tähden Joe's niminen ravintola Los Angelesissa vuonna 2008. Silloin se tuntui joltain todella hienolta ja juhlalliselta. Ruuat olivat tarkoin harkittuja ja palvelu oli täsmällistä ja juuri sopivan ystävällistä. Ruokalajien välissä tuli aina joku kampaamaan leivänmurut pöydältä pois.

Tämän jälkeen syötyjä ravintoloiden tähtiä on kertynyt kolmatta kymmentä mutta viime aikoina jotenkin kaikki ovat alkaneet tuntumaan enemmän tai vähemmän samalta.

Se mikä suurinta osaa käymiäni huippuravintoloita vaivaa on sieluttomuus. Fine dining pömpöösit ovat lopulta kuin ylemmän keskiluokan McDonalseja. Kun menet niihin, tiedät täsmälleen mitä saat rahojesi vastineeksi. Yllätysmenussa ei lopulta ole mitään yllätävää.

Postres ja Chez Dominique ovat Helsingissä mielestäni hyviä esimerkkejä täysin sieluttomista ravintoloista. Ruoka, palvelu ja viinit ovat kaikki moitteettomia. Jälkikäteen kaikilla on hyvä mieli mutta tarkemmin miettiessä on vähän vaikea muistaa mitä tulikaan syötyä kun kaikki noudatti enemmän tai vähemmän samaa kaavaa. Toisaalta taas Luomo ja Olo ovat Helsingissä paikkoja, joissa on enemmän luonnetta koska niissä oma linja näkyy selkeämmin ja siellä uskalletaan ottaa riskejäkin.

Miksi nyt sitten avaudun aiheesta? Viime viikolla suurena kulinarismin ystävinä tunnettu tuttavapariskunta suomesta oli häämatkalla eteläisellä pallonpuoliskolla ja vietti myöskin pari päivää Sydneyssä, joten olimme sopineet etukäteen, että kun he ovat täällä käymme jossain hyvässä paikallisessa ravintolassa syömässä. Lupasin itse etsiä ravintolan, joka onnistuisi tyydyttämään meidän kaikkien vaativan maun.

Kuten jo aiemmin olin maininnut tunnettu rengasfirma ei ole käynyt Australiaan tutustumassa joten hyviä ravintoloita joutui etsimään jotain muuta kautta. Australian Good Food Guiden Chef's Hat Awardsit ovat vaikuttaneet asiantuntevimmalta. Ykkössijaa pitää Marque niminen ravintola ja kakkossijaa Quay, joka löytyy myös Perrierin listalta sijalta 26. Nämä olivat hintatasoltaan kuitenkin sen verran huikeita, että jäivät tällä kertaa väliin mutta sijalta 10 löytyi Assiette niminen ravintola jossa tuntui hinta ja laatu kohtaavan.

Koska tähänastiset kokemukset Aussien ravintolaskenestä ovat olleet pääsääntöisesti korkealaatuisen positiivisia oli odotukset Assiettelle myös kovat. Tyylillisesti Assiette oli listattu ranskalais australialaiseksi, eli käytännössä klassista fine diningia australialaisin raaka-ainein oli tiedossa.

Otimme 8 ruokalajin maistelumenun, joka muodostui muodostui neljästä kalaruuasta, kahdesta liharuuasta ja kahdesta jälkiruuasta. Viinit halusimme valita listalta valmiiden viinisuositusten ollen hiukan liian keskittyneitä vanhaan mantereeseen.

Viiriäisen muna, ankkaconsommea, sieniä ja rapeaa siankorvaa.

Tonnikalaa, osteri beignet, mustaseesami- ja dashihyytelöä.

Viiriäisballotine, proscuittoa, palsternakka-, saksanpähkinä- ja taatelipyreetä

Parhaimmaksi annoksista nousi ensimmäinen lämmin liharuoka ja jälkiruoka. Liharuuassa viiriäisen, kanan ja proscuitton yhdistelmä oli kekseliäs ja maut tukivat hienosti tosiaan. Jälkiruoka taas oli annoksista tietyllä tapaa yksinkertaisin muodostuen vain marjoista, jugurttisorbetista ja "donitseista", mutta myös rohkein ja siinä pääsivät hyvälaatuiset raaka-aineet tyylikkäästi esille.

Mansikka-vadelmasalaattia jugurttisorbetin, vaniljadonitsin ja minttuemulsion kanssa.

Muutkin ruuat olivat hyviä, mutta osittain niitä vaivasi pieni suolan puutos. Australiassa suolan käyttö on välillä melko säästeliästä muutenkin. Toisaalta näin maut pääsevät puhtaammin esille, mutta itse kaipaan ruokaani pientä suolan kosketusta. Terveisin Klaus ja korkea verenpaine...

Palvelu oli osittain hiukan ontuvaa kun paikalla oli vain kaksi tarjoilijaa ja joilla oli vaikeuksia pitää koko salia hallussa. Esimerkiksi punaviinin saimme vasta siinä vaiheessa kun viiriäisballotine oli jo pöydässä ja olimme jo aloittaneet sen jäähtymisen pelossa. Muutenkin joutui aina välillä kuikuilemaan, että sai tarjoilijan huomion.

Viinilista oli ajatuksella kasaan pantu ja varsin kattava ja juomamme viinit olivat moitteettomia. Varsinkin punaviini 2007 Greenstone Monastrell Heathcote Victoriasta oli loistava. Samoin alkudrinkiksi nautittu Tasmanialainen kuohuviini 2004 Greglinger 'Vintage Brut' Pipers Brook.

Loppulasku neljältä oli $654 ja siihen hintaan sai kyllä hyvää ruokaa, viiniä ja ihan ok palvelua. Mitään erikoista tai mitään mitä en olisi ennen nähnyt sillä ei saanut. Sama kyllästynyt tuttuuden tunne toistui, mikä tuli jo viime kesänä Postresissä ja toistui syksyllä Olossa.

Mitä sitten olisin kaivannut? Tarjoilijoita jotka ovat liian tuttavallisia ja istuvat pöytään ottamaan tilausta, hyvän viinilistan sijaan hyvän olutlistan, kitchistä meksikolaista sisustusta, viiksekkäitä tatuoituja kokkeja. Nämä silläkin riskillä, että viinilista on täynnä keskinkertaisia lattarimaiden viinejä tai taustamusiikki on ihan liian kovalla volyymilla soitettua indieulinaa. Sielua, ideoita, riskejä, tunnetta, näkemystä. Jotain, mitä McDonalds ei pysty tarjoamaan.

Vuosi 2011

Ja näin alkoi vuosi 2012 kahdeksan tuntia ennen suomea Sydneyssä aivan uskomattoman hienon ilotulituksen siivittämänä. Voisi ehkä kritisoida sitä määrää rahaa, mikä eilen puolilta öin taivaalle ammuttiin, mutta koska se raha meni näyttäviin räjähteisiin, niin ei vaan pysty.

Mutta koska näin vuoden alussa on hyvä summata edeltävä vuosi, niin tässä viimevuoden tapaan vuoden parhaat (ja paskin) jutut.

Paras ravintola suomessa: Olo.

Paras ravintola ulkomailla: D.O.M Sao Paolossa Brasiliassa.

Paras punaviini: Hewitson Baby Bush Mourvèdre 2009

Paras valkoviini: Jacobus Riesling Trocken 2010

Paras Olut: Westvleteren 12

Paras itsetehty ruoka: Keitetty hummeri

(ja sitten nämä extrat)

Paras levy: Rwake - Rest

Paras elokuva: Super 8

Paras teko: Austraaliaan muutto

Paskinta vuonna 2011: Talvi!

Hyvää vuotta 2012 kaikille!

Lisää hyvää olutta maitokaupoista

Aikaisempi kirjoitukseni maitokauppavahvuisista oluista keräsi jonkin verran kommentteja, joissa otettiin kantaa Alkon asemaan, kuten myös annettiin vinkkejä muista hyvistä miedoista halvemmista oluista. Näistä vinkeistä innostuneena otinkin kokeiluun pari uutta Laitilan Kievari -tuoteperheen bisseä.

Tuon kirjoituksen jälkeen oma oluenkulutukseni on yhä enenevissä määrin siirtynyt maitokauppaoluisiin. Vaikka Alkon oluet ovatkin parhaimmillaan monta kertaluokkaa parempia, on olut minulle pääasiassa kulutustavaraa. Jokaisen oluen ei tarvitse olla osa syvällistä maistelutuokiota, sillä joskus on kiva vain kaataa kurkkuun hyvää mallasjuomaa sen syvempiä fiilistelemättä. Sama myös pätee viineihin.

Tästä syystä olen yhä enemmän sitä mieltä, että vahvemmat oluet ja viinit pitäisi tulla maitokauppoihin. Hyvä olut ja viini ovat olennainen osa ruokakulttuuria ja elintarvikkeita. Siksi niitä pitäisi saada samasta paikasta mistä muutkin ruuat hankkii. Rajoittamalla niiden myynti tehottomaan (kyllä, se on yhä mielestäni tehoton) ja markkinoita vääristävään monopoliin ei edistä kenenkään muun asiaa kuin kepulaissosiaalidemokraattisen illuminaatin.

Laitilan Kievari Humalainen

Kuva täältä.

Laitilan Kievari Humalainen on brittiläistyylisesti humaloitu IPA, jossa katkeroita on 61 EBUa. Maltaina oluessa on käytetty pale- cara pale- ja munich-maltaita ja humalina käytetty muun muassa perinteisiä englantilaisia Fuggles, Bramling Cross, East Kent Golding ja saksalaista Magnum humalia, sekä kuivahumalointiin brittiläistä First Goldia.

Ulkonäöltään olut on kirkas ja melko perus lagermaisen pronssihtava. Vaahto on keskipaksu. Tuoksu muistuttaa myös melko paljon Pils-tyylisiä oluita humalointinsa puolesta, kuitenkin brittiläisellä vivahteella jossa taustalla on hiukan karamellista mallasta. Maku on raikkaan humaloitu, jossa on sitrusmaisia ja greippisiä aromeita mutta maku on selkeän britti-IPA tyylinen, eli amerikkalaisiin serkkuihinsa nähden se on tunkkaisempi ja vähemmän aromikas. Oluen mietoudesta johtuen mallasrunko jää myös melko ohueksi.

Hyvä olut Laitilan Kievari Humalainen on, mutta maun puolesta häviää saman panimon Kukko Alella, jossa humalointi on omaan makuuni paljon miellyttävämpi. Lisäksi vahvuusrajoitus tulee tämän tyylisessä oluessa vastaan ja huomaa, kuinka se kaipaisi taustalleen vahvempaa mallasrunkoa pehmentämään makua. Se vaan toisi mukanaan lisää pahamaineista kuningas alkoholia.

Laitilan Kievari Schwartz

Kuva täältä.

Laitilan Kievari Schwartz on saksalaistyylinen schwartzbier, eli tumma paahteinen pohjahiivaolut, toisinsanoen lager. EBUja (katkeroa) oluessa on 10.

Väriltään Kievari Schwartz on nimensä mukaan lähes täysin musta ja siinä on paksuhko vaahto. Tuoksu on maltainen, jossa on taustalla kuivaa hiivaa ja paahdettua kahvia. Maku on miellyttävän pehmeä muistuttaen lagertyyliin tehtyjä balttiporttereita. Maku on sopivan paahteisen ja siinä on taustalla miellyttävä lakritsainen makeutta.

Kievari Schwartz oli todella hyvä. Yksi parhaista alle kolmen euron maitokauppaoluista. Hirvittävästi en ole schwartzbierejä juonut, joten ennen tyylikuvausta olisin voinut veikata tätä balttialaiseksi pohjahiivaportteriksi, jota maku muistuttaa. Mutta toisin kuin humalaisessa, tässä ei prosenttirajoitus tunnu olleen rajoittava tekijä vaan olut pysyy tasapainoisena loppuun asti. Tämä noussee Kukko Alen rinnalle yhdeksi suosikikseni sessio-oluista.

Kohta kuitenkin alkaa oluenjuojillakin joulu, kun Alkon jouluoluet tulevat myyntiin. Reittausblogissa on jo julkaistu lista ja lyhyet kommentit niistä. Vaikkei tämän vuoden lista ihan vedä vertoja viimevuoden vastaavaan, on siellä tänäkin vuonna muutama maksaa kutkuttava uutuus sekä joitain hyvä vanhoja tuttavia. Omat suosikkini ovat ainakin Westmallen Dubbel, Nøgne Ø:n Underlig Jul, N'Ice Chouffe ja Malmgård Arctic Circle Ale. Luulen, että näistä tulee tehtyä jonkinlainen arviopostaus ennen joulua.

Äärimmäinen gazpacho (ja Animalian vapauta valinnoilla kamppanja)

Yksi syy miksi aloitin aikoinaan blogaamisen, oli päästä mukaan blogimaailmassa pyörivän ilmaisen korruptiokrääsän ja -tapahtumien pariin. Nyt noin puolentoistavuoden blogaaminen alkaa tuottaa hedelmää ja jo pari tahoa on ottanut minuun yhteyttä. Ja kunnon kaupallisena huorana mitäpä minä en tekisi ilmaisesta sälästä. Keep 'em coming...

Varmaankin pekoneesireseptistäni innostuneena Animalia kysyi, haluanko osallistua Eläinten viikkoon ja vapauta valinnoilla kamppanjaan. Blogini on ollut melko lihansyöntipainotteinen, joten joku voisi kysyä miten tämä blogi sopii Animalialle, mutta yhteyshän on ilmiselvä. Animalia pitää eläimistä, ja minä pidän eläimistä. Muun muassa villisioista, hirvistä, possuista, hevosista, lampaista, ankoista, broilereista, (etanoista) ja mainitsinko jo possuista? Niistä pidän nimittäin erittäin paljon.

Täästä syystä minua pahiten korpeaa juuri sikojen järkyttävän huono kohtelu joten päätin osallistua tähän kamppanjaan. Siat ovat kuitenkin yksiä älykkäimpiä eläimiä ja tutkimuksissa on ollut merkkejä siitä, että he ovat itsetietoisia. Tähän nähden onkin törkeää, kuinka broilereiden jälkeen siat ovat kaikkein kaltoimmin kohdeltuja lihaeläimiä. Yhdelle lihasialle on nykyisten naurettavien eläinsuojelusäännösten vuoksi varattu vain 0,65 neliömetriä.

Pahinta tässä on, että luomusianlihan saatavuus on aivan naurettava. Sitä ei käytännössä saa joulun ulkopuolella. Itse olen ostanut sianlihani Reinin lihasta, jotka ainakin www-sivuillaan mainostavat lihan olevan hyvin kasvatettua. Pekonin olen ostanut Wotkinsilta tai Stockmannin leikkeletiskiltä. En tiedä onko heidän siat miten hyvissä oloissa eläneet, mutta ainakaan rahani eivät mene HK:lle tai Atrialle. Hyviäkin uutisia onneksi on kuulunut. Kariniemi on tuomassa markkinoille luomupekonia. Tietenkin on huomattava, etteivät nuo luomusäädöksetkään eivät ole täydelliset, mutta ne alkavat olla jo hyvä lähtökohta.

Lisää tietoa sikojen kohtelusta voi lukea Vapauta valinnoilla kamppanjan sivuilta.

Tuo animalian nyt alkava kamppanja painottaa, että jokapäiväisillä valinnoilla voi vaikuttaa eläinten oloihin. Luomun suosimisen lisäksi hyvä tapa vaikuttaa eläinten kärsimykseen, on suoraviivaisesti syödä niitä vähemmän. Itsekkin suosin tätä lähestymistapaa. Vaikka blogini on melko lihansyöntipainotteinen, ei siinä näy, että arkisin elän melko pitkälti kasvisruualla. Yhden kasvisruokapäivän sijaan tuleekin näin pidettyä pari liharuokapäivää, jotka osuvat viikonlopuille kun on helpoin vaikuttaa ruokansa sisältöön.

Kasvissyöntiä tukeakseen Animalialta pyydettiinkin tähän kamppanjaan jokin hyvä kasvisruokaresepti. Ihan lakto-ovo-ruoka olisi ollut melko helppo, kun juuston, kerman ja voin avulla kaikesta saa hyvää varsinkin näin sienikautena. Tästä syystä "meat is murder and dairy is rape" -hengessä halusin haastaa itseäni ja ajattelin tehdä täysin vegaanisen ruuan.

Gazpacho on ehkä kasvisruokanäkökulmasta vähän tylsä, mutta toisaalta koska nämä muutamat kikat mitä Serious Eatsin Food Labissa oli mainittu yhdistettynä taas WSOY:n Mestarit Keittiössä -kirjan loistavaan reseptiin sekä pariin omaan innovaatioon tuottivat uskomattoman maukkaan lopputuloksen, halusin blogata tämän.

Gazpachossahan on oikeastaan raakoja kasviksia, leipää ja oliiviöljyä sekoitettuna keitoksi. Periaatteessa tämä on yksinkertaista, mutta pelkästään tehosekoittamalla jää suuri osa kasvisten solurakenteesta vielä ehjäksi ja juuri solujen sisältämässä vedessä on näiden kasvisten maku. Jotta maut saa paremmin kasviksista irti ilman kypsentämistä, oli Serious Eatsissä esitetty kaksi eri keinoa.

Ensimmäinen oli kasvisten suolaaminen, jolloin osmoosin vaikutuksesta solujen neste pyrkii kohti suolaisempaa pitoisuutta ja näin nestettä irtoaa solujen sisältä. Toinen, on kasvisten pakastaminen, jolloin solujen sisällä oleva vesi laajenee. Vesihän laajenee jäätyessään ja näin tehdessään se rikkoo solurakennetta. Kun jäätyneet kasvikset sulavat, irtoaa niistä lisää nestettä ja makua.

(Itse tein siis juuri näin, mutta mietin myös, että eikö olisi ollut järkevämpi ensin pakastaa ja sitten vasta suolata? Jos joku jaksaa, niin voisi kokeilla onko järjestyksellä mitään vaikutusta.)

Näiden operaatioiden jälkeen soseutin kasvikset. Ne olisi voinut käyttää jo sellaisenaan, mutta koska en kaltannut ja poistanut siemeniä tomaateista vaan halusin myös niistä makua, niin siivilöin keiton. Kuoret ja siemenet jäivät sivilään ja jäljellä on todella maukasta kasvislientä. Lisäsin siihen mausteet ja leivän, tehosekoitin uudestaan ja nautin. Maku oli todella voimakas, lähellä nestemäistä salsaa. Maustamisen kanssa kannattaa olla tarkkana, ettei tule liian vahvaa.

Koska tämä keiton maku on suoraan verrannollinen tomaattien makuun, alkaa nyt olla viimeiset hetket käsillä kun saa vielä hyviä ja kypsiä tomaatteja. Ainakin Stockmannilta sai vielä sunnuntaina todella maukkauta. Talvella tätä keittoa on turha yrittääkkään kasvihuoneessa kasvatetuista mauttomista tomaateista.

Gazpacho

8 tomaattia
1 pieni kurkku
1 sipuli
3 valkosipulinkynttä
2 punaista paprikaa
2 tl suolaa

4 viipaletta vaaleaa leipää
1 1/2 rkl persiljaa
10 mantelia
1 rkl sherryviinietikkaa
1 dl oliiviöljyä
suolaa ja pippuria

Koristeluun
oliiviöljyä
sherryviinietikkaa
ruohosipulia

Kuori kurkku ja pilko se, sekä muut kasvikset ja laita suureen kulhoon. Lisää kulhoon 2 tl suolaa ja sekoita, jotta suola leviää tasaisesti. Jätä huoneenlämpöön puoleksi tunniksi.

Irroita leivästä kuoret ja revi ne vähän pienemmiksi paloiksi. Laita leivän palat toiseen kulhoon ja kaada kasviksista irronnut neste niiden päälle.

Levitä kasvikset mahdollisimman laakeaan vuokaan tai kelmulla vuoratulle pellille. Nosta kasvikset pakkaseen kunnes ne ovat jäätyneet, noin tunniksi. Nosta kasvikset takaisin huoneenlämpöön ja anna niiden sulaa noin puolen tunnin ajan.

Nosta kasvikset ja niistä irronnut neste tehosekoittimeen ja jauha ne tasaiseksi seokseksi. Siirrä kasvisseos siivilään ja purista niistä kaikki neste ja hedelmäliha talteen. Voit myös siivilöinnin jälkeen käyttää apuna harsoa saadakseksi loput nesteestä talteen.

Kaada talteen kerätty neste, liotetut leivät ja neste, persilja, sherryviinietikka, oliiviöljy ja mantelit puhtaaseen tehosekoittimeen. Jauha tasaiseksi. Tarkista maku ja mausta tarvittaessa enemmällä sherryviinietikalla, suolalla ja pippurilla.

Siirrä jääkaappiin jäähtymän tarjoiluun asti. Oliiviöljy saattaa erottua keitosta jos keittoa säilytetään pidemmän aikaa. Sekoita keitto tällöin uudestaan nopeasti tehosekoittimessa.

Koristele tilkkasella oliiviöljyä ja sherryviinietikkaa, sekä ruohosipulilla.

Hyvää olutta maitokaupasta

Keskiolut, tuo hippivuonna 1969 elintarvikeliikkeisiin vapautettu alle 4,7% alkoholia sisältävä olut on taas viime päivinä ollut ykköspuheenaihe. Pahin kohu on vähän jo laantunut, kun lehdet tuntuvat keskittyvän Jussi Halla-Ahon möläytyksiin, mutta itse päätin ottaa aiheen esille kun huomasin Kampin K-kaupasta löytyvän mahtavan uutuuden vähän edullisempien oluiden luokasta. Jos kolmosolut tapetaan maitokaupasta, niin poistuu tämäkin uutuus todennäköisesti myynnistä täysin.

Vielä vähän aikaa sitten luulin, että suomessa pikkuhiljaa ilmapiiri etenisi kohti 4,7% Berliinin muurin murtamista ja 5,7% vahvuiset oluet, tai mahdollisesti jopa viinit vapautettaisiin monopolista. Kun nyt katsoo mitä muutama valtaa pitävä riemuidiootti on aiheesta sanonut, vaikuttaa tämä melko kaukaiselta haaveelta.

Päivi Räsäseltä tätä nyt voi odottaakkin. Kun ajattelutyön hoitaa päänsisäinen taikaolio ja yli 1000 vuotta sitten kirjoitettu homo- ja naisvihainen satukirja, niin ei ole ihmekkään, että ulosanti on vähän epämääräistä.

Myöskään akateemisesti täysin kestämättömän selvityksen asiasta tehneeltä THL:n pääjohtaja Pekka Puskalta tämä ei ole mitenkään omituinen kannanotto. Kun heppu istuu samaan aikaan Alkon hallituksessa varapuheenjohtajana, on melko selvä mikä oma etu on. Jos keskiketterä kielletään maitokaupoissa, lähes kaikki olutmyynti siirtyy Alkon tiskeille (ja tietysti vielä enemmissä määrin Tallinnan laivoille). Yhä suuremmat voitot tehottomalle monopolille.

Maria Guzenina-Richardsonin vaatimusta tästä SDP:n peruspalveluministerinä vähän ihmettelen. Mutta toisaalta sopiihan tämä kepulaissosiaalidemokraattisen illuminaatin (tähän kuuluu siis käytännössä koko eduskunta oppositiota myöten) tavoitteisiin. Kun jossain muualla joku voisi kuvitella sosiaalidemokratian tarkoittavan työtä tekevän luokan oikeuksien puolustamista mahdollisimman avoimen demokratian kautta, tarkoittaa se suomessa holhoavan isoveliyhteiskunnan ja byrokratiakoneiston ylläpitoa.

Eihän tietysti keppanan myyntioikeutta maitokaupoilta tulla oikeasti poistamaan. Jos jotain tehdään, niin verotusta kiristetään ja mainoksissa ei yhäkään saa kertoa totuutta. Oikeat agendat kuitenkin ovat todennäköisesti jossain ihan muualla. Kun tyhmä kansa keskittyy puolustamaan meille niin rakasta III veroluokan oluen myyntivapautta, voi Arkadianmäen zombiearmeija samaan aikaan ajaa huomaamatta läpi muutoksia perustuslakiin, lisätä kansalaisten valvontaa, loukata yksityisyyttä yhä röyhkeämmin ja tehdä muita 1984 henkisiä muutoksia. Ja vallan kolmijaon vahtikoiraa, mediaa, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Mutta, koska meillä on sentään mahdollisuus vapaaseen kepardiin niin muistetaan myös, että niiden joukosta löytyy muutamia varsin hyviä ja halvempia (alle 3 euroa) sessio-oluita. Kiitos näistä kuuluu vähän suuremmille pienpanimoille, joiden onkin pakko panostaa tähän alle 4,7% luokkkaan.

Keisari Elowehnä III

Keisari oluet ovat Nokialaisen Nokian panimon oluita. Elowehnä III on 4,7% vahvuinen vehnäolut. Ulkonäöltään elowehnä on samean vaalean ruskeaa ja siinä on pitsinen melko nopeasti haihtuva vaahto. Tuoksu on vehnäoluille tyypilliseen tyyliin banaanisen makea, mutta myös mukavan humaloitu. Banaanin ja kevyen kuivahkon ja nurmikkoisen humalan yhdistelmä toistuu myös maussa täydentäen toisiaan hyvin.

Jälkimaku on hiukan teollisen oloinen, joten joitain kompromissejä todennäköisesti tässä on tehty, että hinta ja prosentit saadaan pidettyä alhaalla. Tästä huolimatta Elowehnä on erittäin tyylikäs vehnäolut. Tällä hetkellä ehkä toiseksi paras tämän hintaluokan olut.

Keisari Luomu

Keisari Luomu on tuon samaisen panimon suodattamaton 4,5% vahvuinen Pils. Olut on samean vaalean ruskea ja vaahto on runsas ja pitsinen. Tuoksu on pilsmäiseen tyyliin napakan kitkerästi humaloitu, jossa taustalla makeahkoja maltaita pehmentämässä. Maku on näin miedoksi lagertyyliseksi olueksi yllättävän täyteläinen, ja pilsiksi tässä oluessa on yllättävän luumuinen ja banaaninen hiivainen maku, joka tuo osittain mieleen belgialet tai vehnäoluet. Hallitseva elementti on kuitenkin pils tyyppinen kuiva ja kitkerä humala.

Oikein hyvä pils ja vaikkei sen tyypiset oluet olekkaan suosikkioluitani, miellytti tämä minua paljon. Sopii kuitenkin paremmin ehkä ruuan pariksi, kuin suurten määrien nauttimiseen.

Laitilan Kukko Ale

Ja tässä sitten tämä kirjoituksen inspiroima Laitilan uutuus, joka on selkeästi paras näistä kaikista. Kukko Ale on 4,3% vahvuinen ale, eli pintahiiva olut, jossa on käytetty austraalialaista galaxy humalaa, sekä pale ale ja vaaleita, punaisia ja tummia karamellimaltaita.

Ulkonäöltään olut on läpikuultavaa ja punaisen ruskeaa keskipaksulla pitsisellä vaahdolla. Tuoksu on hedelmäisen humaloitu, jossa erityisesti ananas tuoksuu ja sekoittuu toffeiseen maltaisuuteen. Tuoksu on kuitenkin melko ohuehko ja hiukan lagerimaisen tunkkainen. Maku on pehmeän humaloitu hiukan britti- ja jenkkityylin väliltä. Suutuntuma on vaahtoavan täyteläinen.

Kaikenkaikkiaan erittäin mallikas olut. Parempiakin samantyylisiä on, esimerkiksi Huvilan Pale Ale, mutta tässä hinta- ja prosenttiluokassa Kukko Ale on tämän hetken paras olut. Laitila on panostanut viime aikoina voimakkaasti myös Tallinnan laivojen myyntiin. Tätä kun saisi 24 kappaleen keisseinä, niin siinä olisi loistava tuote jolla nakertaa kansanterveyttä omalta osaltaan.

Lisäksi kannattaa myös muistaa Malmgårdin/Huvilan, Prykmestarin ja esimerkiksi Nögne Ö:n miedommat oluet. Niistä löytyy muutamia todella hyviä bissejä. Ne tietty menevät hinnaltaan jo lähemmäs neljää tai viittä euroa, mutta toisaalta ovat myös noita yllämainittuja parempia.

(Huomasitteko muuten, en käyttänyt kertaakaan samaa sanaa kebutziinolle. Rakkaalla lapsella on monta nimeä...)

Taverna Zorbas

Viikko sitten sunnuntaina ei jostain syystä innostanut tehdä yhtään ruokaa, joten päätimme sitten vaimoni kanssa testata läheisen kehutun kreikkalaisen ravintolan, Taverna Zorbakseen. Kävelimme lyhyen matkan tähän Brahen urheilukentän vieressä jo jonkin aikaan olleeseen pieneen ja tunnelmalliseen paikkaan, mutta sisälle päästyämme meitä odotti muuten tyhjähkössä ravintolassa ikävä yllätys: Lapsiperhe.

Lapsiperheet ravintoloissa ovat ehkä yksi vaikeimmista kysymyksistä, mitä ravintoloissa kävijä joutuu miettimään. Miten heihin pitäisi suhtautua?

Itse en ole mitenkään hillittömän innostunut, varsinkaan tässä tapauksessa kun lapsista nuorempi ensin huutaa täyttä kurkkua eikä kumpikaan vanhemmista tunnu tajuavan, että sen koliikkihirviön voisi viedä vaikka vähän sivummalle rauhoittamaan, jotta muut saisivat syödä rauhassa. Onneksi noin puolen tunnin kiljumisen jälkeen tämä lapsi hiljeni, mutta ikävä kyllä tässä vaiheessa lapsista vanhempi oli saanut syötyä. Koska hänellä ei tuntunut olevan pätkääkään keskittymiskykyä, eikä vanhemmilla kurinpitotaitoja päätti tämä nuori pellavapää alkaa juoksemaan ympäriinsä, raahaamaan tuoleja pitkin ravintolaa ja uudelleenkattamaan valmiiksi katettuja pöytiä.

Eihän sille mitään voi. Pienet lapset ovat yleensä rasittavia ravintoloissa. Kun on tunnelmallisessa ravintolassa viettämässä romanttista iltaa (paitsi tässä tapauksessa se nyt ei ollut mitenkään erityisen romanttinen, mutta silti), ei mikään tuhoa sitä paremmin kuin pyöreäpäinen hyperaktiivinen demoni muistuttamassa mitä yhdeksän kuukauden jälkeen illasta saattaa paskalla mäihällä seurata.

Mutta ennenkuin joku perheenäiti vetää lopullisesti minulle herneen nenään, niin tälläkin kolikolla on myös toinen puoli.

Ensiksi suomessa ravintolat ovat pahimmillaan kuin kirjaston lukusalit. Hiljaisia ja hartaita. Näin ollen ei ole ihmekkään, että elämäniloa täynnä oleva napero herättää huomiota harmauden nujertamissa kanssaruokailijoissaan. Kun itsekkin olen luontaisesti melko kovaääninen, niin vituttaa kun ravintoloissa jatkuvasti joudun rajoittamaan puheääntäni. Näin joutui myös tekemään Tavernas Zorbasissa. Se johtui osittain siitä, että vieraita ei ollut paljon, mutta toisaalta tilannetta olisi esimerkiksi voinut auttaa soittamalla musiikkia vähän kuiskausvolyymia hiljempaa. Iloinen kreikkalaistyylinen dirlandaa olisi tuonut paljon eloa paikkaan. Keski- ja Etelä Euroopassa ravintolat ovat huomattavasti äänekkäämpiä, olematta kuitenkaan rauhattomia ja tällaisiin paikkoihin lapsiperheetkin uppoavat hyvin.

Toiseksi voi olla, ettei suomessa lapsilla (eikä aina aikuisillakaan) ole hirvittävästi kokemusta siitä miten ravintoloissa tulisi käyttäytyä. Kun ravintoloiden hintataso on älyttömän korkea työvoima-, vuokra-, ja raaka-ainekustannusten vuoksi, ei ole ihmekkään ettei kukaan (varsinkaan lapsiperheet) käy ravintoloissa kovin usein. Tämä varmasti myös vaikuttaa tuohon ravintoloiden hartauteen, kun iltaan on käyttänyt pienen omaisuuden, suhtautuu siihen myös kuin viimeiseen ehtoolliseen.

Eli joo, lapset ravintoloissa ovat yhä ärsyttäviä, mutta se ei ole (välttämättä) vanhempien, eikä varsinkaan lasten vika.

Kuitenkin lapsista ja niiden vanhemmista huolimatta Taverna Zorbas jätti erittäin hyvän vaikutuksen. Otimme vaimoni kanssa yhteiseksi alkuruuaksi tiropites filotaikinapasteijoita, joissa oli sisällä fetajuustoa. Annos oli ehkä vähän karu, ja olisi kaivannut jotain muutakin kuin kurkku- ja tomaattiviipaleet lisukkeiksi, mutta toisaalta pasteijat olivat hyvän makuisia. Täyte oli mehevää eivätkä pasteijat sortuneet useiden pasteijoiden helmasyntiin, kuivuuteen.

Pääruuaksi itse otin fetajuustolla täytetyn ulkofilepihvin ja vaimoni otti paperikäärössä kypsytettyä lampaanpaistia. Molemmat annokset olivat todella herkullisia. Kumpikaan annos ei ollut erityisen hieno, mutta maut olivat hyvin kohdallaan. Molemmissa annoksissa fetajuuston, yrteillä maustetun oliiviöljyn ja lihan yhdistelmä toimi todella hyvin ja raaka-aineet vaikuttivat laadukkailta.

Jälkiruuaksi otimme puoliksi baklavan. Pelkäsin sen olevan ällöttävän makea ja ihan liian tuhti, mutta se osoittautuikin varsin tyylikkääksi kokonaisuudeksi jäätelön ja mansikoiden kanssa. Tyylikäs päätös hyvälle aterialle.

Myös pääruuan kanssa juomani kreikkalainen rapsani-viini oli todella hyvää, vaikkakin se oli tarjottu hiukan liian lämpimänä. Vaikka kreikka onkin yksi maailman vanhimmista viinialueista, ei sen viinit ole kovinkaan arvostettuja. Tämä viini kuitenkin onnistui kuitenkin innostamaan kokeilemaan enemmänkin.

Taverna Zorbasin hintataso on tiukahko vähän syrjässä Kalliossa sijaitsevalle ravintolalle, mutta toisaalta se voittaa sekä laadussa, että hintatasossa Kampin Keskuksen Minoksen. Taverna Zorbas oli melko tyhjä kun kävimme siellä sunnuntai-iltana kuuden aikoihin. Voi vain toivoa, että sen löytää useampi ruokailija. Ehdottomasti käymisen arvoinen paikka.

Moët & Chandon Ice Imperial

Aina välillä miettii mitä LVHM:llä mietitään tänä päivänä.

Klassisesti siinä vaiheessa kun luksusbrändit haluavat kasvattaa markkinaosuuksiaan, on laajentumissuunta ollut kohti tavallisia kuluttajia. Tämä vaan yleensä kusee siinä vaiheessa kun brändistä tulee riittävän suosittu tavisten ja muiden epätoivottujen keskuudessa. Tästä hyvä esimerkki on Burberry, jonka brittiläinen alaluokka, chavit, omi brändikseen. Yritä siinä esittää luksusta, kun jalkapallohuligaani on päästä varpaisiin merkkisi (feikki)kuosissa.

Kuva täältä.

Ehkä hälytyskellojen olisi pitänyt alkanut soida siinä vaiheessa kun perinteisten duffelitakkien ja trenssien lisäksi Burberry päätti alkaa käyttää klassista kuviotaan bikineissä ja lippalakeissa.

Jotenkin tuntuu, että sama tulee tapahtumaan pikkuhiljaa LVHM:n näkyvimmille brändeille, Louis Vuittonille ja Moët & Chandonille. Joka kerta kun näkee Vuittonin laukun, uskoo sen olevan feikki eikä auta, että mainoksissa esiintyy Bono tai Kaney West, jonka joka toisessa biisissä mainitaan Louie V.

Moët & Chandon tekee samaa. Mainostus on jopa samppanjalle poikkeuksellisen aggressiivista ja imagokeskeistä. Onhan Scarlett Johansson Moëtin mainoksissa aika ihq, mutta mitä helvettiä hän tekee samppanjamainoksissa?

Frédéric Cumenal, chairman of Moët, says Scarlett was the “obvious choice’ to be the company’s celebrity ambassador.”

“‘She, like Moët, has a magical story to tell and makes people dream... She is a true icon of celebration – refreshingly spontaneous, generous, glamorous and she lives life to the fullest both on-screen and off.” [popcrunch]

Kuva täältä.

Näinhän se menee: "Juo Moëtttiä, elämäsi on ihanaa", vaikka totuus on lähempänä "juo Moëttiä ja saat keskinkertaista samppanjaa".

Moëtin huippusamppanjalla Dom Perignonilla on taas mainoksissa on esiintynyt Claudia Schiffer ja Eva Herzigova. Onhan se vähän tyylikkäämpää käyttää hyvin ikääntyvässä samppanjassa hyvin ikääntyneitä naisia, mutta enpä ole vastaavaa nähnyt esimerkiksi Krugilla tai Bollingerilla.

Nyt Moët taisi kuitenkin tehdä omat Burberryn lippalakkinsa kun tänä kesänä suomessa on lanseerattu Moët & Chandoninin Ice Imperial. Kyseessähän on siis samppanja, joka on tarkoitettu mainittavan jäiden(!) kanssa, jota saa yksinoikeudella Kaivopuiston rannan Mattolaiturilta. Pakkohan tätä oli päästä maistamaan. Odotukseni eivät tosin olleet korkeat.

Pullollinen Ice Imperialia maksoi mattolaiturilla 75 euroa ja se tarjotaan jääkulhon kera, sekä toisen pienen kulhon, jossa on samppanjan mausteiksi tarkoitettuja limetin- ja appelsiininkuoria, sekä minttua. Heitin sitten lasin pohjalle limetin kuoren ja vähän minttua ja kasan jäitä. Kaadoin lasiin juoman ja aloitin ankaran makutuomaroinnin.

Odotetusti Ice Imperial oli tuoksultaan erittäin hedelmäinen, jossa makea persikka ja limetti (johtuen tuosta kuorenpalasta?) olivat päällimmäisiä. Tuoksu oli raikas, mutta siinä oli taustalla pieni yrttinen (mintunlehti?) ja esanssinen elementti myös.

Maku yllätti minut alkuun positiivisesti. Maku oli etäisen samppanjainen ja todella raikkaan hedelmäinen, makeuden jäädessä taustalle. Kuitenkin jäiden sulaessa ja juoman väljähtyessä alkoi esanssiset elementit voimistumaan kunnes se lopulta muuttui melkein kitkerän alkoholiseksi. Ei tämä epämiellyttävää missään vaiheessa ollut, mutta vähän mitäänsanomatonta lopulta.

Ehkä tämä sopii niille, joiden makuaisti ei kestä normaalin samppanjan hapokkuutta. Kallis (ja okei, vähän paremman makuinen myös) vaihtoehto Upcider ananas-mansikka-lightille.

Tai sitten tälle 80-luvun klassikolle...

Suuret oluet ja pienet panimot

Vaimoni on mökillä, jonne itse en päässyt bändihommien takia, joten otin sitten ilon irti vapaasta viikonlopusta syömällä muun muassa HK:n sinistä roquefortin ja habanerokastikkeen kera sekä pelaamalla Batman Arkham Asylumia.

Eilinen lauantai tuli kuitenkin suurilta osin omistettua oluen juomiseen. Kaverini oli pannut kaksi erää olutta ja juhlisti sitä pitämällä East Espoo India Pale Ale -festivalin Otaniemessä. Tarjolla oli kahta hänen tekemää IPAa.

Toisessa oli käytetty cascade ja sterling humalaa ja tuloksena oli jenkkityylisesti humaloitu herukkainen ja havuinen olut. Toinen taas oli Uusi Seelantilaista motueka humalalla pantu, joka sai oluen humaloinnin maistumaan enemmän limettisen hedelmäiselle. Molemmat olivat todella hyviä, varsinkin tuo motuekalla humaloitu vetää helposti vertoja monille kaupallisille IPAlle.

Tuolta matka jatkui sitten taksilla rautatientorille, jossa oli käynnissä jo useampana kesänä järjestetty Suuret oluet, pienet panimot festivaali. Suuret oluet, pienet panimot, eli tuttavallisemmin SOPP kerää suomalaiset pienpanimot yhteen aidattuun tilaan. Mielenkiintoisimmista panimoista tamperelainen Koskipanimo, tai Plevna, on ollut jo useamman vuoden tämän festivaalin parhaimmistoa, mutta tällä kertaa pidemmät korret vetivät Loviisalainen Malmgård ja Porilainen Beer Hunters joiden molempien oluet olivat aivan mahtavia.

Beer Huntersilta tuli maistettua Tummaa Intiaanipässiä, joka oli voimakkaasti humaloitu tumma olut ja porisphere kiljua, joka oli myös humaloitu mutta pehmeä. Beer Huntersin mielenkiintoisimmat oluet, Mufloni CCCCC double IPA ja Nasty Suicide imperial stout olivat ikävä kyllä molemmat loppu.

Malmgårdilta taas join Huvila Black Door H.O.D.A:n joka oli raikkaasti humaloitu IPA. Myös yksi tuopillinen Lammin sahtia tuli juotua ja on hienoa, että perinteisempikin suomalainen olutkulttuuri oli edustettuna.

Lisäksi yhdestä kojusta sai chili con kyyttöä. Hyvää.

Yksi asia mistä joutuu antamaan järjestäjille todella negatiivista palautetta, on lähes täydellinen vesitarjoilun puute. Kun ulkona aurinko porottaa ja lämpöä on lähemmäs 25 astetta olisi mukava, että vettä saisi muualtakin kuin kahdesta kojusta pullotettuna 2,5 euron hintaan.

Mutta jokatapauksessa näiden oluiden jälkeen ei voi kuin todeta, että kaikesta valtiovallan vastustuksesta huolimatta suomalainen olutkulttuuri on kehittynyt vuosi vuodelta parempaan suuntaan. Suomesta alkaa pikkuhiljaa tulla muiden pohjoismaiden kaltainen pienpanimoiden raskassarjalainen, vaikka suomalaisilla panimoilla ei varmasti ole helppoa. Verotus ja hinnoittelupolitiikka ei tue parempien oluiden juontia ja ainoa tapa saada yli 4,8% (eli niitä parhaita) oluita myyntiin on yrittää saada ne Alkoon.

Itse tapahtumanahan SOPP on myös jonkinlainen alkoholilainsäädännön ja hyvän olutfestivaalin kompromissi. Alue on todella rumasti aidattu keskelle rautatientoria ja kävijöiden määrä on rankasti rajattu. Sinänsähän rajattu kävijämäärä oli siinä mielessä ihan kiva, että olutta sai tuoppiin ilman odottelua, mutta toisaalta kun sisälle joutui jonottamaan 45 minuuttia joutui hiukan miettimään tämän järkevyyttä. Ehkä joskus rakas kepulaissosiaalidemokraattinen illuminaattimme ymmärtää, että totalitaristinen alkoholikultturi ja laatuoluiden kuiviin verottaminen ei aja kenenkään etua.

Viime päivinä tosin päättäjämme ovat alkoholin juonnin vaikeuttamisen sijaan keskittyneet yrittämään rajoittaa anonymiteettiä Internetissä. Tätä idioottimaisuutta on ehtinyt ehdottaa muun muassa jo Eva Biaudet ja ulkoministerimme Erkki Tuomioja. Myös Hesarin pääkirjoituksissa ja kolumneissa on useampaan otteeseen väläytetty tätä.

Itse näin anonyyminä blogaajana vastustan kaikkia vaatimuksia rajoittaa vapautta esiintyä Internetissä nimettömänä. Mielestäni oikeus pystyä ilmaisemaan mielipiteensä anonyymisti, on kyse sitten sanomalehdestä, nettifoorumista tai ruokablogista, pitäisi kirjoittaa sekä suomen perustuslakiin, että lisätä YK:n Ihmisoikeuksien yleismaailmalliseen julistukseen. Näin ollen yritykset rajoittaa tätä oikeutta olisivat huomattavasti vaikeampia, eikä tarvitsisi aina yrittää perustella kuinka anonymiteetin rajoittaminen 1) loukkaa ihmis- ja sananvapausoikeuksia, 2) on epädemokraattista ja 3) on (onneksi) lähestulkoon mahdotonta toteuttaa teknisesti.

Ymmärrän kyllä, miksi jotkut ovat huolestuineita siitä keskustelusta, mitä Internetissä käydään, mutta oikea ratkaisu ei ole poistaa tai kieltää ongelman näkyviä oireita vaan puuttua itse ongelmaan.

Dr. Pepperissä haudutettua revittyä possua

Yhdysvaltalaisen Ree Drummondin, eli Pioneer Womanin blogi, "The Confession's of a Pioneer Woman" on yksi suosituimmista ruokablogeista jonka mm. bloggie valitsi vuoden 2009 parhaaksi blogiksi. Ree on myös julkaissut omia keittokirjoja ja ensi kuussa hänellä alkaa oma tv-ohjelma Food Networkilla.

Mutta ennen kaikkea, Pioneer Woman on helvetin ärsyttävä.

Kuten kaikki Ameriikassa on suurta, niin Pioneer Womanissa suurta on hänen ylitsevuotava dramaattisuutensa. Joka ikinen kirjoitus suorastaan tihkuu sokerista ameriikkalaista narsismia ja kun itse olen enemmän kyynisen vainoharhaisuuden kannattaja, ei tuollaista vaan kestä. Tässä on esimerkiksi muutama löytö sivuilta.

"My sister-in-law Missy brings these marinated tomatoes to our Fourth of July bash every year, and as far as I’m concerned, they’re essential to my emotional well-being." [Missy's Marinated Tomatoes]

Okei, mitä sitten käy jos et saa näitä tomaatteja? Piilevä skitsofrenia pääsee esille? Narsismi kasvaa psykopatiaksi...

"Pretend I had peas too, okay?
I thought I had peas.
I needed to have peas.
I wanted to have peas.
I didn’t have peas.
Curse the peas." [Risotto Primavera]

...tai sitten käy näin. Ehkä on parempi olla jättämättä tomaattiannosta väliin.

"I call myself Herman. But that’s another matter altogether.

...eikä se jakomielisyyskään ole kaukana.

"Splash in skim, 2%, or whole milk…or, if you’re a naughty, naughty bad girl like me: half-and-half." [Perfect Ice Coffee]

Kyllä! Sen jälkeen kun on julkaissut reseptejä joissa käytetään suuret määrät majoneesia, juustoa, pekonia tai 11 milky way patukkaa sekoitettuna margariiniin, kevytkerman käyttäminen jääkahvissa on todella, todella tuhmaa, taidat Ree kaivata piiskaa. Jeesus sentään, mikään ei ole hienompaan kuin keski-ikäisen jenkkinaisen pikkutuhmat vihjailut jääkahvireseptissä.

Enkä taida olla ainoa, joka on huomannut Pioneer Womanin olevan hiukan ärsyttävä, sillä joku on perustanut blogin nimeltä Pioneer Woman Sux.

(Mietin, että olisikohan hauska jos joku tekisi minunkin blogistani vastaavan "Keittiönatsi haisee!" -blogin, esimerkiksi Virpi Salmi. Tuo saattaisi vaatia tosin vähän enemmän lukijoita.)

Miksi sitten luen Pioneer Womania jos se kerran ärsyttää? Koska hänen reseptit ovat todella hyviä. Kun valmiiksi pitää tex-mex keittiön mauista on Pioneer Woman todellinen aarreaitta hyville ohjeille. Niissä käytetään ehkä omaan makuuni liikaa puolivalmisteita, mutta jos ne korvaa vähän laadukkaammilla raaka-aineilla ja itsetehdyillä, on lopputulos harvemmin huonompi. Ja onhan tuo ylidramaattisuus pidemmän päälle myös ihan viihdyttävää.

Olen tehnyt jo aiemmin yhden Pioneer Womanin reseptin, eli pekoniin käärityt chilit, mutta nyt lomalla tein hänen suosittelemaan Dr. Pepperissä haudutettua revittyä possua, joka on ollut aivan mahtavaa.

Modasin ohjetta sopimaan suomeen, sillä täältä ei todennäköisesti saa kokonaisia chipotleja abadokastikkeessa.

Dr. Pepperissä haudutettua revittyä possua

n. 2 kg porsaan lapaa
1 sipuli
4 valkosipulin kynttä
2 chilipippuria
5 dl Dr. Pepperiä
1 rkl liquid smokea
1/2 dl soijakastiketta
1/2 dl ketsuppia
suolaa ja pippuria

Lämmitä uuni 150 celsius asteeseen.

Kuori sipuli ja leikkaa se lohkoiksi. Leikkaa chilipippuri puoliksi pitkittäin, poista siemenet ja leikkaa puolikkaat muutamaan pienempään osaan. Kuori ja murskaa valkosipulit kevyesti veitsen lappeella.

Mausta porsaan lapa runsaalla suolalla ja pippurilla. Nosta kasvikset ja lapa suurehkoon uuninkestävään kannelliseen pataan.

Kaada Dr. Pepper, liquid smoke, soijakastike ja ketsuppi porsaan päälle pataan. Sekoita hiukan, laita pataan kansi päälle ja nosta uuniin.

Hauduta possua uunissa vähintään viiden tunnin ajan. Käännä liha pariin kertaan paistamisen aikana. Liha on valmista, kun se hajoaa helposti haarukalla.

Nosta pata pois uunista ja nosta liha pois padasta. Riivi liha kahdella haarukalla pienehköksi silpuksi erilliseen astiaan.

Siivilöi porsaan paistoneste ja kuori sen pinnalta enin rasva pois. Voit myös antaa paistonesteen jähmettyä yön yli jääkaapissa, jolloin rasvan kuoriminen on helpompaa.

Sekoita paistoneste ja revitty possu keskenään. Tarjoa heti lämpimänä tai säilytä jääkaapissa lämmitä tarvittaessa.

Tätä voi sitten käyttää usealla eri tavalla. Itse käytin tätä kahdella eri tavalla. Ensiksi possuburriton, jonka täytin tuon revityn possun lisäksi mustilla pavuilla, cheddarilla ja todella tulisella salsa mexicanalla. Aivan parasta.

Kun käärii tuon burriton folioon, on sen syöminen helppoa vaikka täytettä on ihan helvetisti jasen voi ottaa evääksi rannalle tai puistoon.

Possuburrito (2 kappaletta)

2 isoa tortillalettua
n. 300 grammaa revittyä possua
100 grammaa cheddarjuustoa
papudippiä
salsa mexicanaa

Tee papudippi ja salsa mexicana valmiiksi etukäteen. Pidä papudippi lämpimänä. Raasta cheddarjuusto.

Lämmitä valmis revitty possu mikroaaltouunissa tai paistinpannulla. Lämmitä tortillaletut mikrossa tai uunissa.

Nosta lämmin tortillalettu folioarkin päälle. Nosta tortillaletulle ensin 150 grammaa revittyä possua, 50 grammaa juustoa, puolet papudipistä ja päällimmäiseksi salsa mexicanaa.

Kääri letun pohja ensin sisään ja sen jälkeen molemmat reunat sisään niin, että saat pohjasta umpinaisen burriton. Tee sama toiselle letulle.

Tarjoile burritot folioon käärittynä.

Toiseksi tein sämpylöitä, jotka täytin tuolla revityllä possulla ja korianteri-jalapeno-coleslawlla. Tähänkin sain idean Pioneer Womanilta, mutta tein pieniä muutoksia reseptiin.

Possuvoileivät ja korianteri-jalapeno-coleslaw (4 sämpylää)

4 esipaistettua sämpylää
4 dl revittyä possua
1/2 kaalinpää
2 porkkanaa
1 jalapeno
1/2 dl silputtua korianteria
1 dl majoneesia
1/2 dl maitoa
suolaa
pippuria
cayennepippuria

Leikkaa kaali ohuiksi suikaleiksi. Kuori ja raasta porkkanat. Poista jalapenosta siemenet ja hienonna ohueksi. Sekoita keskenään.

Mittaa pieneen kulhoon majoneesi, maito, suola, pippuri ja cayennepippuri. Sekoita ja tarkista maku.

Sekoita kastike, kasvikset ja korianteri keskenään. Anna maustua jääkaapissa pari tuntia.

Paista sämpylät uunissa ohjeen mukaan. Lämmitä possu joko mikroaaltouunissa tai paistinpannulla.

Leikkaa sämpylät puoliksi ja nosta niiden päälle ensin possua ja sitten coleslawta.

Grillatut naudanlihafajitakset ja korianterikerma (sekä hiukan asiaa lihanleikkuusta)

Kun luin erilaisia ohjeita Serious eatsista lihan grillauksesta, kohtasin siellä mielenkiintoisen ohjeen grillatusta "skirt steakista" ja korianterikermasta. En tiennyt mikä tuo skirt (tai joskus myös nimellä flank) on suomeksi mutta lukiessa sain selvää, että se on pitkänmallinen ja ohut lihas joka lähtee naudan lonkasta kylkeä kohti. Tätä käytetään erityisesti texasissa fajitaksiin, sillä se on kuin suunniteltu sitä varten. Tuo lihas on pitkä, leveä ja ohut, eli kun sen grillaa molemmin puolin ja leikkkaa vain poikittain ohuita suikaleita ja sinulla on valmiita herkullisia fajitaksia. Jotkut ovat jopa rohjenneet sanomaan tuota osaa parhaaksi pihvilihaksi. Careliasta sitä saa myös ranskalaisella bavette nimellä pihvinä.

Innostuin reseptistä valtavasti, mutta ikävä kyllä suomalainen lihansyöntikulttuuri iski melko nopeasti vasten kasvoja. Kävin kysymässä tuota osaa sekä Reinin Lihasta, että Stockmannilta. Stockmannilla myytiin "ei oota", eikä kukaan edes tiennyt mistä osasta on kyse. Reinin lihassa sentään jokin myyjä tunnisti tuon osan ja sanoi sen olevan naudan kuvetta, mutta sitä on saatavana vain tilauksesta.

Kun tämä on tilanne kahdessa suomen parhaista lihatiskeistä, voi vaan kauhistella mikä tilanne on kaikkialla muualla. Suomen tilannetta voi vertailla alla olevista kuviin, jossa on Larousse Gastronomiquesta otetut kuvat ameriikkalaisesta ja ranskalaisesta tyylistä leikata lihaa.

Ja tässä sitten oma paint-tulkintani suomalaisesta...

Yllä oleva kuva on toisaalta siinä mielessä valheellinen, että siinä fileet sekä paisti on sijoitettu paikoilleen. Todennäköisesti keskimääräisellä lihansyöjällä ei ole havaintoakaan mistä kohti eläintä nuo tulevat. Itse ainakin pitkään ihmettelin mistä eri paistit mm. tulevat.

Vaikka voisin tästä(kin) helposti syytää kepulaistademaristista illuminaattia, on paljolti syy myös kuluttajissa. Kun kuluttaja ei osaa vaatia muuta kuin filettä, paistia ja epämääräistä jauhelihaa mieluiten tyhjiöpakattuna E621:llä ja E249:llä marinoituna, ei ole syytäkään tarjota mitään muuta. Kepulaisdemaristinen illuminaatin vastustuksesta huolimatta kysynnän ja tarjonnan lait vielä joten kuten pätevät tässä maassa ruuan tuotannossa. Kun vain kuluttaja osaisi kysyä itselleen parasta.

Mutta joo, vähemmän mussutusta enemmän ruokaa. Tässä tämä varsinainen resepti suomennettuna ja tuunattuna Serious eatsistä marinaadeineen. Käytin lihaksi ohueksi nuijittua luomusisäpaistia, vaikka ulkofile olisi sopinut tähän reseptiin ehkä paremmin. Tuo korianterikerma oli valtavan hyvää ja se sopii varmasti moniin muihinkin (tex)meksikolaisten ruokien lisukkeeksi. Hyvää oli, mutta voin vain kuvitella kuinka hyvää tämä olisi jos olisi tehnyt fajitakset skirt-steakista.

Grillatut naudanlihafajitakset ja korianterikerma

1 kg naudan sisäpaistia tai ulkofileetä

Marinadi
2 tl paprikajauhetta
1 tl chilijauhetta
1 tl ruskeaa sokeria
1 tl chipotlekastiketta
1/4 tl juustokuminaa
1/4 tl jauhettua korianteria
1/4 tl mustapippuria
2 valkosipulinkynttä
1/2 pieni sipuli
1 tl suolaa
1 limetin mehu (vähän päälle 1/2 dl)
1 rkl rypsiöljyä

Lisäksi
12 maissitortillaa tai 20 pientä tacolettua
6 tomaattia silputtuna
1 dl korianterisilppua
korianterikermaa

Leikkaa liha muutamaksi pienemmäksi pihviksi ja nuiji ne noin 1 cm paksuiseksi pitkulaisiksi pihveiksi.

Sekoita marinadin ainekset keskenään ja laita liha marinoitumaan huoneenlämpöön vähintään tunnin ajaksi. Tee tällä välin muut lisukkeet ja korianterikerma.

Laita grilli kuumenemaan. Kun grilli on kuuma grillaa lihaa molemmin puolin 3-5 minuuttia, niin että se jää hiukan punaiseksi vielä sisältä. Nosta vetäytymään 10 minuutiksi.

Leikkaa lihat poikittain noin 1 cm leveiksi suikaleiksi. Tarjoile tomaatti- ja korianterisilpun, korianterikerman ja lämmitettyjen maissitortillojen tai tacojen kanssa.

Korianterikerma

1 dl ranskankermaa
1/2 limetin mehu
1 dl silputtua korianteria
3 kevätsipulin vartta silputtuna
suolaa

Laita ranskankerma, limettimehu, korianteri ja kevätsipuli tehosekoittimeen. Aja tasaiseksi kastikkeeksi. Tarkista maku ja mausta suolalla. Säilytä jääkaapissa.

Alkon kesäoluet

Varoitus: Seuraa Alkon tuotteiden mainontaa jota seuraa taas avautumista!

Vaikka yleensä Alkon ykkössesonki oluelle onkin joulu, niin kannattaa myös huomata nyt myyntiin tulleet kesäsesongin oluet. Siinä missä talvella oluet yleensä ovat makeita, vahvoja ja tummia, ovat kesäoluet vaaleita, miedompia ja raikkaan humaloituja. Tässä nyt omat suosikkini Alkon kesäoluista.

Klassisin kesäolut on belgialaiset saisonit (ranskaa, kausi), jotka klassisesti olivat vaaleita ja mietoja tarkoitettu nautittavaksi kesällä sadonkorjuun ohessa. Nyt Alkoon on tullut kaksi varsin oivaa saisonia. Yksi perinteisempi, tosin melko humaloitu belgialainen Saison de Dottignies ja norjalainen Nøgne Ø Saison. Molemmat saavat minulta vahvan suosituksen miellyttävän humalointinsa johdosta. Ruokajuomana molemmat toimivat todennäköisesti
upeasti grillatun kalan tai kanan parina. Tai esimerkiksi uusien perunoiden ja graavilohen tai sillin kanssa.

Muista kesäoluista Ruotsalaisen Oppigårdsin Golden Summer Ale on myös ihan mielenkiintoinen, mutta se minulta on vielä maistamatta. Ehkäpä nyt viikonloppuna.

Oma suosikkini kesäoluista on kuitenkin nyt myyntiin tullut olut on tanskalaisen Mikkellerin Burger & Bun L.A. Lager, joka ratebeerissä on äänestetty kaikkein kovimmaksi vaaleaksi lageriksi. Olut on miellyttävän mieto, vain 5% alkoholia, mutta silti todella täyteläinen ja raikkaasti humaloitu. Maultaanhan tämä muistuttaa enemmän pale alea kuin lageria, mutta kuitenkin pohjahiivaoluena luokitus osuu lageriksi.

Mietoutensa vuoksi tätä joisi mielellään enemmänkin. Jos Burger & Bunia saisi vironlaivalta tölkkikeisseinä, lentäisivät minulla kaikki suomalaiset lagerit samantien romukoppaan. Mutta onneksi Alko huolehtii meistä oluenjuojista ja pitää hinnat korkealla törkeällä oluenhinnoittelupolitiikallaan, josta syystä tämä Burger & Bun maksaa 3,95 euroa. Eivätpä tosin nuo muutkaan ole halpoja. De Dottignies maksaa 4,74 euroa, Oppigård on yllättävän halpa vain 3,2 euroa ja Nøgne Ø:n Saison käsittämättömät 6,01 euroa.

Suurta vitutusta aiheuttavaa Alkon hintalaskuria käyttäen voi nopeasti approksimoida maahantuojan osuuden tosta Nøgnen saisonista olevan noin 2,2-2,3 euroa. Burger & Bunille noin 1,4 euroa.

No hei, onneksi meille on tulossa uusi hallituksellinen urpoja valmiina nostamaan valmisteveroa, jonka 6 miljardin potista 1,2 miljardia tulee alkoholiverotuksesta.

Vuosi Keittiönatsia takanapäin

Tänään tulee täyteen tasan yksi vuosi siitä, kun aloitin tämän blogin kirjoittamisen. Tästä johtuen palkitsen lukijani meta-tason kirjoituksella blogista. Pahoittelut etukäteen.

Ennen kuin varsinaisesti perustin blogini, olin leikitellyt varmaan vuoden ajan ajatuksella, että julkaisisin omia kokkailujani. Valokuvasin lähes jokaisen tekemäni ruuan ja mietin, mitä kirjoittaisin niistä. Kuitenkaan en saanut varsinaista blogin aloittamista aikaan, ennen tuota loppukevään viikonloppua. Blogin aloitus oli melko hiljainen ja vasta kunnolla aloitin kirjoittamaan syyskuussa. Sen jälkeen sitten kirjoituksia on tullutkin tasaiseen tahtiin. Olen ottanut tavoitteekseni yhden kirjoituksen päivässä, mutta todellisuus on lähempänä kolmea viikossa. Mutta tuo onkin tavoite.

Toisaalta julkaisutahtiin on vaikuttanut oman kriittisyyteni kasvaminen kirjoituksiani ja ruokiani kohtaan. Jos kokkailuni ovat olleet keskinkertaisia, en ole nähnyt pointtia kirjoittaakkaan niistä mitään. Joskus myös on jäänyt hyvä resepti kirjoittamatta, koska kuvat ovat olleet huonoja. Huonot kuvat ärsyttävät todella paljon, sillä kuvilla on suurin mahdollisuus viestittää ruuan laadusta, ja jos annos näyttää kuvassa kasalta väritöntä ja mautonta mössöä on sitä vaikea muuttaa sanoilla herkulliseksi.

Tästä syystä olenkin yrittänyt panostaa ruuan visuaaliseen ilmeeseen melko paljon ja välillä olen miettinyt, josko hankkisi kunnollisen kameran. Ruokaa kuitenkin syödään myös muilla aisteilla kuin maku- ja hajuaisteilla. Näkö- ja tuntoaistit ovat vähintään yhtä tärkeitä, ja miksei myös kuulo. Itse en esimerkiksi pysty keskittymään ruokaan jos musiikki soi liian kovalla. Toisaalta myös musiikilla on suuri vaikutus ruuanlaittoon. Empiiriset kokeilut ovat osoittaneet, että ruoka onnistuu paremmin jos kuuntelee ruuanlaiton aikana Manowaria.

Viiniarvioita aloin tekemään viime vuoden lokakuussa, joista ensimmäisenä oli Uusi Seelantilainen Te Mata Chardonnay. En vieläkään tiedä ovatko nämä kenenkään mielestä kovin mielenkiintoisia, mutta itse olen nauttinut niiden tekemisestä ja on ollut mukava etsiä viineistä ja käytetyistä rypäleistä lisätietoa, jotta saa aikaan sopivan tietopaketin. Näin omakin viinitietoisuus kasvaa. Olen myös miettinyt pitäisikö alkaa kirjoittamaan arvioita niistä oluista mitä olen juonut Pikkulinnun ulkopuolella, mutta toisaalta noita maistettuja viinejäkin on jatkuvasti 2-3 bufferissa niin saa nähdä ehdinkö laajentamaan oluisiin. Verrattuna ruokajuttuihin, nuo viinikirjoitukset vaativat kohtuupaljon aikaa ja vaivaa kun tonkii Google Translaten avulla ranskalaisten viinitilojen kammottavia www-sivuja.

Blogia perustaessani en oikeastaan lukenut yhtään muita ruokablogeja, mutta melko pian löysinkin useita eloisia kotimaisia ruokablogeja. Omat suosikkiblogini ovat Sillä sipuli ja Voisilmäpeliä, joista en ihmettele yhtään miksi ne molemmat ovat suosittuja. Monia muitakin todella hyviä lukemiani blogeja ja ruokasivuja on, joita olen sitten listannut tuohon sivun sivupalkkiin.

Toivottavasti nuo mainitsemani blogit myös jatkavat toimintaansa ja myös uusia hyviä syntyy. Vaikka nyt kyse onkin ruokablogeista niin näen, että blogeilla on nykyään todella tärkeä asema myös yhteiskunnallisina vaikuttajina ja riippumattomina tiedonlähteinä. Siinä missä nykyinen valtamedia on mielestäni epäonnistunut tehtävässään vallan kolmijaon neljäntenä vaikuttajana, on yksityisillä blogeilla mahdollisuus paikata tätä epäkohtaa. Tästä syystä Internetin avoimuus esimerkiksi on ensisijaiseen tärkeää.

Oma lukijamääräni on kasvanut pikkuhiljaa, vaikka se onkin melko vaatimaton vieläkin. Eipä sillä toisaalta ole niin väliä. Ajatus, että todella moni tuntematon lukee blogiani on hiukan pelottava ja vieläkin ahdistun hiukan tuntemattomien kommentoidessa kirjoituksiani. Toisaalta se on myös ihan mukavaa.

Luetuin kirjoitukseni on myös se eniten kommentoitu hetkellisessä vitutuksenpuuskassa kirjoitettu "Virpi Salmi on urpo". Jälkikäteen tajusin Virpin olevan trolli ja enkä jaksanut vetää hernettä nenään hänen myöhemmistä jollain lailla itseäni koskettavista urpoiluistaan lisäainesekoista tai vihreistä vaahtopäistä. Parhaimmillaanhan Virpi on ollut kirjoituksissaan täysin ristiriitainen, verratkaa esimerkiksi tätä ja tätä kirjoitusta. Kuten trolleille yleensäkin, tärkeintä ei ole olla oikeassa, vaan provosoida.

Onneksi Virpi Salmen kirjoitukset toimivat mukavana lukijamagneettina blogille. Tällä hetkellä kirjoitukseni  löytyy toisena Googlella Virpi Salmea hakiessa, ja joka kerta kun Virpi Salmi avaa sanaisen trollausarkkunsa, näkyy päivittäisissä lukijamäärissäni piikki. Siihen on syy, miksi yleensä trollit toimivat anonyymisti.

Muita paljon luettuja kirjoituksia ovat olleet ohjeet hirven ulkofilee ja katajanmarjakastike, sitruunajäätelö ja yllättäen pääsiäisenä todella paljon osumia sai täytetty karitsan paahtopaisti. Nuo kaikki ovatkin todella hyviä reseptejä joten toivottavasti niistä on ollut iloa. Luotuin viiniarvio on vähemmän yllättäen vuoden viini 2010, Leyda Las Brisas Pinot Noir. Hyvää viiniä suosittelee mielellään.

Blogini tulevaisuudesta voisi nyt sen verran sanoa, että nyt kesäkauden tullessa luulen fokuksen olevan erittäin paljon tuoreissa raaka-aineissa ja grilliruuassa. Kesä tarjoaa kuitenkin aivan erilaiset mahdollisuudet ruuanlaittoon kuin niukka talvi, varsinkin jos haluaa pääosin käyttää raaka-aineina lähellä tuotettuja kauden raaka-aineita. Grillikauden kerkesin jo aloitta, ja tuskin maltan odottaa uusia perunoita sekä tuoreita kotimaisia mansikoita. Syksyllä tulen todennäköisesti intoilemaan sienistä ja saa nähdä mitä sen jälkeen.

Näihin sanoihin näihin tunnelmiin. May the force be with you.

Leipäjuustoa ja lakkahilloa

Tuli ihan yllättäen ja pyytämättä eilen vaalipäivänä tehtyä melko perus suomalaista ruokaa (hehhehheh). Tällä jälkkärivalinnalla nyt ei ollut kuitenkaan mitään tekemistä oman puoluekantani kanssa, mutta tarkastin kuitenkin Perussuomalaisten vaaliohjelman ja periaatteet, josko sieltä löytyisi jotain tämän blogin aihepiireihin liittyvää ja löytyihän sieltä:

"Alkoholiverotusta on kiristettävä ja mainontaa rajoitettava. Terveelliset elintarvikkeet edullisemmiksi ja epäterveellisille lisää veroa"

Eli jatketaan perus kepulaista holhouslinjaa. Todennäköisesti tämä tarkoittaa, että alkoholiverotusta korotettaessa keppanan hinta nousee 10 senttiä, kossupullon 50 senttiä ja todelliset vaikutukset näkyvät erikoisoluiden kallistuessa eurolla per flinda ja Bollingerin maksavan taas 5 euroa enemmän (hinta nyt jo pöyristyttävä 49,90 €). No, suurin puolue on Kokoomus ja sen paremminvointivaltio (mitä helvettiä?) -ohjelmassa mainitaan sentään suomalainen lähi- ja luomuruoka. En kyllä usko että nuo hienot aatteet oikeasti muuttuisivat teoiksi. Lähi- ja luomuruokatrendillä ratsastetaan myös SDP:n tulevaisuusohjelmassa (aaarrgh!?!1), jossa myös oltaisiin rajoittamassa alkoholimainontaa.

En osaa sanoa saisiko alkoholia markkinoida mielikuvamainonnalla, mutta toisaalta onhan se vähän hassua kun tavoitteena tuolla kiellolla on loppupeleissä kieltää nämä kaksi faktaa:

1. Alkoholia juodessa on hauskempaa
2. Alkoholia juodessa käy parempi flaksi

Sad but true. Mutta pidemmittä puheitta, tässä tämä suomalaisen todella yksinkertaisen klassikon resepti. Ja tämähän on ihan valtavan hyvää. Lakkahillon ja lämpimän leipäjuuston yhdistelmä on yksi suurimpia suomalaisen keittiön innovaatioita, leipäjuuston maailman parhaimman suutuntuman lisäksi.

Leipäjuustoa ja lakkahilloa

4 viipaletta leipäjuustoa
1,5 dl kermaa
4 rkl lakkahilloa (tai maun mukaan)

Laita uuni lämpenemään 200 C asteeseen. Nosta leipäjuustovipaleet neljälle pienelle uuninkestävälle lautasella ja kaada kerma tasaisesti jokaiselle.

Nosta uuniin 10 minuutiksi. Ota lautaset pois uunista ja nosta kuumat lautaset tarjoululautasen päälle. Annostele jokaisen leipäjuuston päälle lakkahilloa ja tarjoa.

Niepoort Douro Redoma 2007

Muutama vuosi sitten kun olin aloittamassa viiniharrastustani enkä tiennyt vielä sitäkään vähäistä määrää viineistä mitä nyt, niin luotin suurilta osin Wine Spectatorin ja Robert Parkerin viiniarvioihin. Noilla molemmilla dinosauriksillahan on todella suuri valta viinimaailmassa varsinkin kalleimpien viinien kohdalla ja voin kuvitella monen viiniharrastajan karttavan viinejä jotka ovat reitattu alle 90 pisteen kriittisen rajan. Itsekkin tein näin.

Jossain vaiheessa kuitenkin alkoi epäilys noiden asiantuntijoiden sopivuudesta itselleni kasvaa.

Ensimmäisen kerran, kun ostin WS:n 92 pisteen suosituksen saattelemana Yalumban Eden Valley Viognierin 2008 vuosikertaa pari pulloa Alkosta. Kuitenkin siinä vaiheessa kun innokkaana pullon korkkasin ja maistoin, jouduin toteamaan viinin makupaletin olevan jossain määrin minulle sopimaton.

Toisen kerran, kun Kaliforniassa Napassa käydessäni kävin Duckhornin viinitilalla maistelemassa heidän viinejään ja tarkan maistelun jälkeen minä ja vaimoni päädyimme ostamaan omasta mielestämme heidän parasta viiniiään: Vuosikerran 2005 merlot'a. Kotona kun tarkistin viinin saamat pisteet petyin suuresti. Robert Parkerilta 85 pistettä ja Wine Spectatorilta 82! Siinä vaiheessa tuntui vähän petetyltä ja siltä, että olin ostanut sekundaa. Kuitenkin kun jonkin ajan päästä korkkasin pullon ruuan kanssa, totesin Parkerin ja Spectatorin olleen väärässä. Viini oli yksi parhaista juomistani ja ennen kaikkea huomattavasti parempi kuin mitä edes alunperin muistin.

Sittemmin olen lopettanut molempien tilaamisen ja alkanut luottaa enemmän omaan mututuntumaan, mutta yhä molemmat tahot onnistuvat välillä huijaamaan minua välillä (noiden antamat pisteethän voi käydä katsomassa 90pluswines.com sivustolta). Näin kävi kun toissa viikonloppuna avasin Douro Redoma 2007:n, jota oli Alkon erikoisvalikoimassa muutama kuukausi sitten. Winespectatorin antamat 91 ja Robert Parkerin 94(!) pistettä tuntuivat oikeuttivan muistaakseni 36 euron hinnan.

Kovin odotuksin korkkasin pullon ja teroitin aistini huippuunsa. Tuoksussa havaitsin tummia marjoja, tanniineja, kevyttä savuisuutta, karamellia ja vaniljaa. Maultaan viini oli marjainen, pippurinen, tanniininen keskipitkällä jälkimaulla.

Kaikenkaikkiaan ihan hyvä ja tasapainoinen viini, mutta päällimmäisenä tästä jäi kuitenkin käteen keskinkertaisuus. Viini oli ihan ok ja olisin ollut siihen ihan tyytyväinen, jos se olisi maksanut vaikka 9 euroa, mutta yli 30 euron viiniltä odottaa jotain erikoisempaa ja maussa syvyyttä. Jos itse antaisin tälle pisteitä tuolla 100-pisteen skaalalla, antaisin 87. (Pienenä disclaimerina, minulla oli hiukan flunssa tuota maistaessani, mutta epäilen sen vaikuttaneen noin radikaalisti makuaisteihini.) No, minulla on vielä yksi pullo kaapissa, joten pitänee vielä antaa tälle toinen mahdollisuus.

Top Chef vs. MasterChef

Tositelevisio, tuo passivoivan tv-viihteen kuninkuusluokka. Koska omassa taloudessa televisiosta luovuttiin siinä vaiheessa kun analogilähetykset loppuivat on moni näistä onneksi jäänyt itseltä täysin paitsioon, vaikka tietysti paskalehdet (HS, Iltalehti ja -sanomat) yrittävätkin kokoajan muistuttaa eri tositvformaattien olemassa olosta uutisoinnillaan. Kuitenkin nyt kun kilpailevat nelonen ja subtv tarttuivat kahteen ulkomaiseen kokkausformaattiin päätin tarkastaa nämä. En nyt tietty hankkinut itselleni televisiota, koska se olisi yhä vaikea saada sopimaan sisustukseen mutta nämä molemmat voi onneksi katsoa suoraan Internetistä. Top Chef SubTV:n sivuilta ja MasterChef taas ruutu.fi -palvelusta.

En jaksa tarkemmin analysoida näiden eroja ja formaattia tarkemmin, mutta käytännössä nämä ovat aika samasta puusta veistetty. Molemmissa on reilut kymmenen kilpailijaa, joista yksi tiputetaan joka jaksossa kokkailujensa perusteella sillä erolla, että Top Chefissä kilpailevat ammattilaiset ja MasterChefissä taas kotikokit.

Odotukset olivat vähän ristiriitaiset kun nämä alkoivat. Oma mielikuvani tositelevisioista on, että ne ovat täynnä narsististen urpojen avautumista, jotka silloin kun eivät kyräile ja valita muista kilpailijoista itkevät omaa elämäänsä ja sen surkeutta. Eivätkä Top Chef ja MasterChef eivät ole poikkeuksia: Jo ensimmäisissä jaksoissa molemmissa sarjoissa kyynelkanavat aukesivat. En ymmärrä mikä helvetti siinä on, että on pakko tulla valtakunnalliseen television itkemään. Jokin ihmisen sisäinen pakonomainen tarve Turkkamaiseen katharsikseen? Vittuuh.

Mutta, kaikesta huolimatta molemmat Top Chef ja MasterChef, sekä niiden kilpailijat ovat yllättävän siedettäviä ja mukavan oloista sakkia. Top Chefissa nyt kilpailevat ammattilaiset, joten heiltä voi odottaakkin ammattimaista käytöstä ja asiantuntemusta, mutta myös MasterChefissä tuntuu, että kilpailijat ovat oikeasti kilpailemassa taidoillaan eikä niinkään hakemassa nopeaa lööppijulkisuutta.

Tästä syystä toivoisikin, että molemmissa formaateissa keskityttäisiin kaikkein eniten ohjelmien mielenkiintoisimpaan osuuteen, eli ruokaan. Molemmissa ohjelmissa on ollut useita todella taidokkaasti tehtyjä annoksia, jota todella rasittavasti vilautetaan vain puolikkaan sekunnin ajan, jotta voidaan kuvata ärsyttävien tuomareiden mukanokkelia kommentteja ja kilpailijoiden kärsiviä kasvoja kun he kuulevat näitä. Varsinkin MasterChefissä en ole näiden ensimmäisen neljän jakson aikana nähnyt parilta kilpailijalta yhtään annosta kuvattavan lähemmin. Täysin käsittämätöntä ruokaohjelmalta.

Lisäksi itse ruuan valmistusta kuvataan aivan liian vähän, painopisteen ollessa taas sillä elämän itkemisellä. Joka ikinen kerta kun kilpailijat saavat jonkin raaka-aineen työstettäväkseen seuraa pitkät avautumiset siitä kuinka heitä ahdistaa tämä kyseinen raaka-aine ja kuinka kaikki on ankeaa ja kuinka heidän ruoka on varmaan aivan kauhea ja vielä buuhuu, tuomari sanoi ilkeästi. Ei kiinnosta! Minä haluaisin kuulla miksi he päättivät tehdä ruuan niinkuin tekivät ja mitä pikku kikkoja he käyttivät, jotta saivat siitä niin hyvän näköisen (ja jos tuomareita on uskominen niin myös herkullisen makuisen). Ruuanlaitto, varsinkin tuollaisessa yllättävässä tilanteessa on täynnä pieniä innovaatioita ja ideoita, jotka jäävät täysin pimentoon fokuksen ollessa lässyttämisessä.

Epäonnekseni näitä ohjelmia ei ole vaan tehty minunlaiselleni ihmiselle. Kansa vaatii kyyneliä, vaikka minä kuinka vaatisin kuplivaa ankan verta. Kaikesta tästä huolimatta aion jatkaa molempien katsomista, sillä ne pienet hetket kun keskitytään ruokaan ovat selvästi sen arvoisia ja kuten sanoin, kilpailijatkin ovat varsin mukavan oloista porukkaa, niin nuo tositv -formaatin pakottamat perseilyt eivät häiritse liikaa.