Tasmanian viinejä

Pinot noir rypäleitä odottamassa sadonkorjuuta

Kävin pääsiäisenä lyhyellä lomamatkalla Tasmaniassa. Loma tulikin tarpeeseen, sillä edeltävästä kunnon lomasta alkoikin olla yli vuosi aikaa. Jouluna suoritettua Suomen visiittiä en laske lomaksi, sillä se oli enemmänkin Ilmestyskirja Nytmäinen sukellus pimeyden sydämeen jossa kaamosmasennus odotti eversti Kurtzmaisesti kaljuaan pyyhkien. Sinä kahtena viikkona valon puutteesta ja flunssan pelosta kärsiessä ei hirvittävästi rentoutunut.

Nyt taas Tasmaniassa oli enemmänkin lomaisat fiilikset kun retken teemana oli pääpiirteittän gastronomia ja bushwalking, eli erinäisissä puskissa käppäily. Ilmatkin olivat suht säädylliset, vaikka Tasmaniassa on Australian suomimaisin sää elohopean joskus tippuessa pakkasenkin puolelle.

Tasmania on myös yksi Australian tunnetuimmista viinialueista, jossa on erikoistuttu enimmäkseen kylmemmän alueen viineihin Burgundin ja Sampanjan jalanjäljissä. Pinot Noiria, Chardonnayta ja näistä tehtyjä kuohuviinejä. Jonkin verran myös Alsacen tyyliin Pinot Gris'tä ja Rieslingiä.

Tasmania on saari, joka itsessään jakaantuu viinialueena neljään osaan. Hobartia ympäröivään etelärannikkoon, Freycinetin luonnonpuiston viereiseen itärannikkoon sekä pohjoisessa Devonportia ympäröivään alueeseen ja näistä suurimpaan Tamar-lakson alueeseen, jossa itse kiersin yhden päivän ja vietin yön Rosevalen viinitilalla.

Tamar-joki Rosevalen mökin parvekkeelta

Maantieteellisesti Tamar-laakson leikkaa kahteen osaan Tamar-joki, joka virtaa Tasmanian toisiksi suurimmasta kaupungista Launcestonista Bassinsalmeen, eli siihen merenpätkään joka erottaa Australian mantereen Tasmaniasta. Viinitilat ovat jakaantuneet taas joen molemmille puolin. Kävin joen itäpuolella kolmella eri tilalla. Eden Brookilla, Sinopiuksella ja Piper's Brookilla/Kreglingerillä. Länsirannalla taas Iron Potilla, Holm Oakilla ja Rosevalella. Yritin kovasti etsiä olisiko joen eri puolilla jotain yhteistä nimittäjää ja mielestäni länsirannan tilojen viinit olivat täyteläisempiä siinä missä itärannan kireämpiä ja hapokkaampia, jonka kuvittelin johtuvan siitä, että länsirannalla viinit ovat suoremmin aurinkoon päin. Tämä voi myös olla täysin päänsisäistä, mutta niinhän nämä viinijutut yleensäkin tuppaavat olemaan.

Piper's Brookin viinejä

En lähde yksityiskohtaisesti erottelemaan eri tiloja, mutta lähes poikkeuksetta viinien taso oli huikea. Erityisesti mieleeni jäi kuohuviinien todella korkea taso. Lähes jokaista kuohuviiniä juodessani mietin, että tämähän vetää vertoja melkein sampanjalle. Sitten takaisin Sydneyhin päästyäni kun join pullollisen bulkki Taittingeria vaimoni kanssa, jouduin toteamaan niiden itseasiassa olleen parempia. Tasmanialaisia kuohuviinejä yhdisti sampanjainen paahtoleipäisyys, joka varmasti johtui pitkästä pullokypsytyksestä hiivan kanssa mutta niiden lisäksi viinit olivat omaleimaisen hedelmäisiä olematta päällekäyvän sitruunaisia, mikä vaivasi monia Yarra Valleyn kuohuviinejä. Ihan vintaasisampanjoiden tyyliseen voihin ja tonnikalaan nämä eivät yltäneet, mutta toisaalta miksi niiden tarvitsikaan. Parhaiten kuohuviineistä jäi mieleen Brook Edenin 2006 Blanc de Noirs, Kreglingerin 2006 Vintage Brut, Piper's Brookin Piper's Sparkling 2008.

Holm Oakin Pinot possu

Tasmanian valkoviineistä parhaiten makuuni olivat chardonnayt ja yllätyksekseni myös pinot gris't, jotka usein ovat makuuni liian kuivia ja katkeria, kuitenkin nyt maistamiani täydensi greippisyyttä makeampi hedelmäisyys. Näistä parhaimmaksi osoittautui Brook Edenin 2011 Pinot Gris jossa oli kukkea tuoksu ja tasapainoinen apprikoosinen ja greippeisä maku. Chardonnaysta taas mieleeni jäi Sinopiuksen 2011 Chardonnay, joka oli Australialaiseen tyyliin erityisen tamminen ja sitruunainen. Vaikka yleensä karsastan tämänlaisia tammisitruunapommeja, oli Sinopiuksessa jotain joka puhutteli minua. Lisäksi viiniä oli tehty vain käsittämätön 70 laatikollista, eli noin 800 pulloa. Ehkäpä juuri pieni harkittu sato huippulaatuisista rypäleistä on se, mikä erottaa jyvät akanoista.

Sinapiuksen viinit

Punaviineistä kaikilla tiloilla oli tarjolla Pinot Noiria ja oikeastaan vain Holm Oak ja Iron Pot olivat tehneet kokeiluja muilla rypäleillä. Iron Potin tapauksessa rypäleen ollessa muutenkin kylmiin olosuhteisiin sopiva pinot meunier. Tamar-laakson pinot noireissa, varsinkin hiukan kypsemmissä, oli mahtava savuinen maku joka täydensi rypäleelle ominaista puolukkamehua ja kireyttä.

Holm Oakin tila

Näiden kuuden tilan lisäksi, tuli matkan aikana maisteltua myös viinejä muilta alueilta ja kävin Hobartissa MONA museon yhteydessä sijainneessa Moorilla viinitilalla. Moorillalla oli alkuperäiset viinitarhat yhä Hobartissa, mutta myös pensaita Tamar laaksossa ja itärannikolla. Vain näiden perusteella on kuitenkin vaikea sanoa onko alueiden välillä suuriakin eroja. Samanlaisia makuja kaikkien eri alueiden viineistä tuntui löytyvän. Moorillalla kuitenkin oli todella upea 14 kuukautta tammitettu chardonnay ja kuiva ja kermainen vuoden 2010 riesling.

Moorillan pullot

Moorillan pulloissa oli myös erittäin tyylikkäät etiketit, jotka olivat museon seksi ja kuolema teemalle erittäin uskollisia valokuvia. Tästä syystä moni osa pulloista saattaisikin jäädä ikuisesti Suomessa pannaan Alkon "ei tissejä" -filtterin vuoksi.

Jotenkin tuntuu, että näiden puolentoistavuoden aikana oma viinimaku on ausseistunut. Varsinkin valkoviineistä. Siinä, missä vielä viime vuonna kaipasin viineissä hienostuneisuutta ja klassisia makuja, tuntuu nykyään eniten viehättävän hedelmäisyys, sitruuna ja tammi. Punaviineissä taas olen vähän turtunut kaikkein runsaimpiin Etelä-Australian viineihin ja etsin yleensä keveämpiä ja vähemmän alkoholisia viinejä, joissa on sopivan kireät tanniinit ja nahkaisia ja savuisia elementtejä. Miksei myös sitä shirazin mausteisuutta ja tupakkaa, kunhan se ei vyöry päälle hilloisena sotanorsuna.

Ehkä tästä syystä Tasmanian viinit upposivat näinkin hyvin, mutta Tasmania on myös ollut paikallisesti kovassa nosteessa ja monen mielestä se on tällä hetkellä Australian paras viinialue. Itse voin helposti allekirjoittaa tämän. Muihin alueisiin verrattuna Tasmania oli hämmästyttävän tasalaatuinen joka on yleensä kylmemmillä alueilla ollut erityisen vaikeaa. Hyvän pinot noirin aikaansaaminen ilman, että se on latistetaan tylsäksi vadelmamehuksi, ei onnistu monelta. Paitsi näköjään Tasmaniassa. Tähän päälle Sampanjalle vertoja vetävät kuohuviinit sekä tyylikkään hedelmäiset valkoviinit niin ei ihmekkään

Tasmanian huonoin puoli taas on pienet tuotantomäärät. On vaikea uskoa näiden viinien rantautuvan Australian ulkopuolelle, kun joillain tiloilla on vaikeuksia saada viinejä edes mantereelle asti. Mukaan tiloilta tarttuikin 15 pulloa viiniä, jotka sai kätevästi postitettua Sydneyhyn.

Nämä odottavat viinikaapissa juomista

Kellermeister Wild Witch Shiraz 2008

Joskus tuntuu, että makuaistini on maailman epäluotettavin.

Kuva täältä.

Samoin kuin pääsiäispaasto on aloitettava laskiaisen syöpöttelyillä, aloitin minäkin dieettini 350 gramman scotch filet -pihvillä ja pullollisella Kellermeisterin Wild Witch Shirazia. Siis tuolla samalla viinillä, minkä mainostin viime helmikuussa olevan "pelkkää viininjuonnin juhlaa". Tällä kertaa vaan, viini ei ollutkaan ihan sitä mitä muistin sen olevan.

Tämä oli sinänsä omituista, sillä yleensä jos viinitilakierroksilla jokin viini pomppaa lukuisten päivän mittaan nautittujen viinien joukosta esille, loistaa se yksinään nautittuna vielä kirkkaammin. Näin ei vaan käynyt Wild Witch Shirazin kohdalla.

Jotain siis on tuon Barossan vierailun ja tämän päivän välillä tapahtunut.

Ei Wild Witch Shiraz 2008 siis missään nimessä nytkään huono viini ollut, mutta silti se aiheutti pettymyksen. Kun painavaa ja poikkeuksellisesti oikealla korkilla suljettua pulloa avasin, kuvittelin avaavani parasta tähän asti maistamaani Aussi-Shirazia. Mutta lasissa viini maistui tavanomaiselta ja lattealta. Siinä oli kyllä kaikki ne elementit, mitkä asiaan kuuluvat, tuoksussa mausteita ja kirsikkahilloa ja paksussa ja voimakkaassa maussa hilloa sekä pehmeitä tanniineja. Mutta ei paljoa muuta. Tästä puuttui se oma persoonallinen maku, joka kuuluisi viinille joka on "pelkkää viininjuonnin juhlaa".

En tiedä sattuiko sunnuntaille vain huono päivä ja makuaistit olivat tukossa, sillä saman Kellermeisterin halvemmat Boots Shiraz ja Dry Grown Shiraz ovat olleet loistavia. Voi olla, että juuri tämä on se seikka mikä erottaa ammattimaiset viininmaistajat. Heiltä irtoaa darrapäivänäkin eksakti ja objektiivinen analyysi viinistä kuin viinistä.

Ehkäpä minun pitää vielä hankkia yksi pullo lisää.

Mollydooker Blue Eyed Boy 2010

Pitkästä aikaa viiniarvioita...

Ensimmäiset kosketukset viiniin, josta aidosti pidin tapahtui monien tavoin australialaisten viinien kautta. Noin 10 vuotta sitten ollessani fuksina opiskelijoiden maakuntakiertueella, eli kotimaan pitkällä, oli viininystävänä tunnettuna kaverillani pullo Penfoldsin Kalimna Bin 28 shirazia. Kun itse olin tätä ennen tintannut kaksi päivää suoraan "pojusta" Chateau Vutia, jonka käymistä ei oltu ennen reissua keretty lopettamaan, maistui tuo erittäin täyteläinen Etelä-Australian shiraz varsin virkistävältä. Muistan huomanneeni viinistä jo silloin monille australialaisille shirazeille tunnusomaisen mausteisuuden ja täyteläisen hilloisen pehmeyden. Tämän jälkeen monet vanhoista suosikkiviineistä olivatkin Alkon aussiklassikoita: Jim Barry Lodge Hill, Peter Lehmann Barossa Shiraz ja toki valkoviineistä Yalumban Y Series Riesling.

Jossain vaiheessa makuaistini laajentuessa siirtyi omat mieltymykseni klassisempaan suuntaan. Punaviineissä italialaisiin ja etelä-ranskalaisiin, valkoviineissä taas saksalaisiin ja pohjois-ranskalaisiin. Australialaisiakin tuli juotua, mutta ne eivät enää herättäneet samanlaista intohimoa samoin kuin vaikka Sancerren Sauvignon Blancit tai Montalcinon Brunellot. Nyt taas muutettuani tänne olen palannut lähtöpisteeseen. Viimeiset puoli vuotta olen juonut lähes yksinomaan aussiviinejä ja olen löytänyt niistä paljon, mitä Alkon valikoiman ikeessä ei ole mahdollista.

Isoveljeni kutsui australialaisia viinejä pornoviineiksi. Ne eivät viettele mauillaan vaivihkaa, vaan kaikki on pornon tavoin suoraan tarjolla. Tämä on tietyllä tapaa totta. Jos australialaisessa viinissä on jokin maku, se ei ole hirveän hienovarainen. Oli maku sitten tammi, sitruuna, passiohedelmät, tummat marjat, neilikka, yrtit tai jokin muu, se on selkeästi esillä. Tämä ei ole mitenkään huono asia ja jotkut viineistä ovat erittäin haastavia ja moniulotteisia, eivät vaan hillityn moniulotteisia.

Nyt noin viikko sitten, kohtasin ehkä elämäni australialaisimman viinin, McLaren Valesta ponnistavan Mollydookerin Blue Eyed Boyn vuodelta 2010.

Kuva täältä. 

Blue Eyed Boy oli ensimmäinen maistamani Mollydookerin viini, mutta tila oli minulle jo ennestään tuttu kun heidän Carnival of Love viini oli vuosina 2007 ja 2008 Wine Spectatorin Top 10:ssä. Carnival of Love on vaan hintatasoltaan hiukan oman kipurajani ulkopuolella, joten hankin sen sijaan hiukan halvemman Blue Eyed Boy shirazin jonka tilasin Dan Murphysilta $46,55 hintaan.

Heti ensipuraisulla viini iskee suoraan naamalle. Sen tosin saattoi jo arvata huikeasta viskositeetista ja jossain violetin ja verenpunaisen välimaastossa olevasta väristä. Viinin tuoksu on todella hilloisa. Tummia marjoja ja mausteita löytyy ylenmäärin. Maku on todella iso ja voimakas ja siinä on runsaasti kaikkea mitä shirazissa kuvitteleekin olevan: Tupakkaa, neilikkaa, hilloisia hiukan makeita mustikoita ja mustaviinimarjoja. Jälkimaku on lämmittävä ja jopa hiukan alkoholinen.

Tuossa alkoholissa olikin myös tämän viinin heikkous. Prosentteja Blue Eyed Boyssa on hillittömät 16,5. Tähän verrattuna esimerkiksi Jim Barryssa on vain 14,5% ja Hewitsonin Miss Harryssa 14%. Bordeaux viineissä taas 12,5%-13,5%. Tuohon nähden tämä viini on melko älytön. Ruuan kanssa alkoholi pysyy piilossa ja lisäksi jossain puolen pullon kohdilla, sitä ei enää huomannut. Tällöin myös muut elementit pääsivät paremmin esille. Viini ei kuitenkaan mitenkään ollut hintansa arvoinen.

Ehkä tämä viini onkin parhaimmillaan siinä vaiheessa, kun on marinoinut itseään etukäteen riittävästi ja kaipaa viiniltään sopivasti makean hilloisia ja voimakkaita makuja. Tietenkin joku voi jälkikäteen miettiä, onko 16,5% viini joka maksaa $46,55 siinä tilanteessa se järkevin valinta.

Mas Elena 2008

Mitä saa kun lähettää vaimon Alkoon ja pyytää tuomaan jotain possun pariksi? Näköjään hyvää viiniä.

Kuva täältä.

Mas Elenan tehnyt Parés Baltà tulee Espanjan Katalonian Penedèsin vuoristosta. Alue on yksi euroopan vanhimpia viinialueita ja Riojan lisäksi yksi Espanjan arvostetuimpia. Parhaiten alue on tunnettu cavoistaan, mutta myös sen tammikypsytetyt punaviinit ovat keränneet arvostusta.

Parés Baltàn historia ulottuu vuoteen 1790 asti, jolloin heidän ensimmäiset viiniköynnökset on istutettu. Tila on täysin perheomisteinen ja nykyään tila tuottaa pelkästään luomuviinejä.

Vaikka Mas Elena on espanjalainen viini, on siinä rypäleinä käytetty niin sanottuja kansainvälisiä lajikkeita, eli merlota, carbernet sauvignonia ja cabernet franccia. Rypäleet on käytetty erillisissä tankeissa 25 C asteessa 18, 29, 31 ja 23 päivän ajan riippuen lajikkeesta ja viinitarhasta. Käyttämisen jälkeen viiniä on kypsytetty 8 kuukautta ranskalaisissa tammitynnyreissä.

Väriltään Mas Elana 2008 on punaviineisen punainen ja keskitummaa. Tuoksu on miellyttävän marjainen, jossa on päällä viinimarjoja ja taustalla hiukan mansikkaa. Viinissä on myös myös hieno savuinen tai jopa pekoninen aromi. Maku on keskitäyteläinen, kuivan puisen tanniininen, sekä raikkaan kirsikkainen. Jälkimaku on pippurinen ja miellyttävä.

Mas Elena 2008 on todella hyvä viini. Mitää hirvittävän erikoista tässä ei ole rypäleseoksen ollessa melko klassinen, mutta Mas Elenassa on kaikki elementit kohdallaan. Maku on mukavan tanniininen dominoimatta kuitenkaan liikaa, jolloin tilaa jää myös marjaisalle hedelmäisyydelle. Koska hintakaan (12,35 € tilausvalikoimassa, mutta löytyy ainakin Arkadian Alkosta) ei ole paha, voi tätä varauksetta suositella.

Alkon hinta: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/904657

Peter Lehmann Barossa Shiraz 2008

Jos alkoholia voi niin sanotusti väärinkäyttää, niin tämä viini on joutunut pahasti väärinkäytetyksi.

Minut esitteli Peter Lehmannille suurena konossöörinä tunnettu ystäväni vuoden 2008 Ilosaarirockissa, jossa heti havaitsin sen loistavat taipumukset maistua herkulliselta niin Riedelin lasista, kuin suoraan pullon suustakin nautittuna. Ensiesittelyn jälkeen minulla ja Peterillä on ollutkin varsin hauskoja hetkiä vuosien varrella. Aina, kun tarvitsin varmasti hyvän viinin päihtymistarkoitukseen, niin käännyin ystäväni Peterin puoleen. Niin mökkikeikoilla, kosteissa kesäisissä grillibileissä kuin 2009 Provinssirockin alueen ulkopuolella, kun piti vetää hyvät pohjat ennen Manowarin keikkaa.

Nyt kuitenkin lähestyvä 30. vuosikymmen on tuonut mukanaan tylsyyden, ja Peter on jäänyt viime aikoina Alkon hyllyyn vain muistuttamaan näistä hauskoista hetkistä. Siitä, kun viimeksi korkkasin Peter Lehmannin taitaa olla aikaa lähes kaksi vuotta. Joten, kun vuosikertakin on ehtinyt jo vaihtua pariin kertaan oli hyvä aika kokeilla, miten Peter toimisi vähän sivistyneemmin ja ostin pullollisen ihan vaan ruuan kanssa nautittavaksi.

Kuva täältä.

Mutta ensiksi hiukan taustoja Peteristä. Peter Lehmann Winesin viinitila tulee Austraalian ehkä arvostetuimmalta viinialueelta Barossa Valleysta, joka on juurikin tunnettu shirazeistaan. Tilan perusti muun muassa Yalumballa aiemmin työskennellyt Peter Lehmann vuonna 1979 ja ensimmäiset vuosikerrat julkaistiin 1980. Tämän jälkeen Peter Lehmann Winesista on tullut yksi austraalian arvostetuimmista viinitiloista.

Peter Lehmann Barossa Shiraz tulee nimensä mukaan Barossan laaksosta Etelä-Austraaliasta ja on sekoitus useamman eri viinitarhan rypäleitä. Käyttämisen jälkeen viiniä on kypsytetty 12 kuukautta ameriikkalaisissa ja ranskalaisissa tammitynnyreissä.

Ulkonäöltään Peter Lehmann Barossa Shiraz on erittäin tumman punaista ja lähenee melkein mustaa. Voimakkaassa ja syvässä tuoksussa on hilloisia tummia marjoja, tanniineja joissa mukana karamellisoitunutta lihaa ja kevyesti vaniljaa. Maku on tanniininen, erittäin pippurinen, mausteinen, yrttinen ja voimakkaan marjainen, jossa on muun muassa mustikoita. Taustalla on hiukan makeutta ja käyneitä marjoja, jotka antavat pienen epämiellyttävän säväyksen, muttei mitenkään häiritsevästi. Jälkimaku on voimakas ja siinä pippurisuus muuttuu lähes chiliseksi

Ruuan kanssa tämä on melko mahdoton viini ja todella voimakas maku ajaa helposti kevyempien makujen yli. Riista tai rasvainen lampaan filee tai paisti saattaa pystyä pistämään tälle sopivasti vastaan. Ilman ruokaa nautittuna Peter Lehmann on todella hyvää ja marjaisuus yhdistyy hienosti pippuriseen tanniinisuuteen, eikä viini ole missään vaiheessa liian kireä, vaan tasapainoinen.

Eli summa summarum, Peter Lehmann Barossa Shiraz on kuin luotu väärinkäyttöä varten. Luulen, että meillä tulee olemaan vielä paljon hyviä hetkiä yhdessä.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/442837

PS. Alkossa on myös Peter Lehmannin Stonewell Shiraz 39,9 euron hintaan. Olen juonut yhden pullon sitä aiemmin ja se oli todella hyvää, muttei mielestäni hintansa veroista.

Chateau Ste Michelle Syrah 2007

Vaikka Alkon yhdysvaltalaisten viinien valikoima onkin huono, löytyy sieltä onneksi muutama todella laadukas viini. Tässä yksi niistä, jonka ostin myyjän suosituksesta villisian pariksi.

Viinin tuottanut Chateau Ste Michelle on Washingtonin osavaltion vanhin viinitila. Mahdollisesti hämätäkseen hyökkääviä brittejä, Washingtonin osavaltio sijaitsee kuitenkin täysin toisella puolella maata kuin Yhdysvaltain pääkaupunki Washingtonin, eli osavaltio sijaitsee Kalifornian tavoin länsirannikolla.

Kuva täältä.

Chateau Ste Michelle on perustettu vuonna 1912 nimellä American Wine Company, jonka jälkeen muutaman fuusion ja muutoksen jälkeen nimi muutettiin vuonna 1972 Chateau Ste Michelleksi. Tila on erityisen tunnettu rieslingeistään ja on myös suurin rieslingin tuottaja Yhdysvalloissa.

Tilan Syrah tulee Washingtonin Columbian laaksosta, jonka viinien sanotaan olevan maaperän ja ilmastonsa vuoksi sekoitus hedelmäisiä kalifornialaisia viinejä ja perinteisempiä eurooppalaisia. Myös Alkon myyjä sanoi tämän viinin olevan enemmän eurooppalaistyylinen, kuin uuden maailman hilloiset "shirazit". Syrah'n lisäksi tässä viinissä on käytetty myös 1% viognieriä.

Vuosi 2007 oli washingtonin osavaltiossa alkuun lämmin, jota seurasi hyvät sadonkorjuu olosuhteet. Sadonkorjuun jälkeen viiniä on käytetty 7-8 päivää, josta 80% on kierrättämällä mehua rypälemassan kanssa. Tällä tekniikalla viinin hedelmäisyys yleensä korostuu, ja samaa tekniikkaa on käytettiin muun muassa aiemmin arvostelemassani Arboleda Carmeneressa. Käymisen jälkeen viiniä kypsytettiin amerikkalaisissa ja ranskalaisissa tammitynnyreissä 18 kuukautta.

Ulkonäöltään Chateau Ste Michelle Syrah on melko tasaista ja standardin punaviineisän tumman punaista. Vähän niinkuin melkein kaikki punaviinit. En nyt tiedä onko näiden punaviinien värien arvioimisessa hirveästi järkeä, mutta tehdään nyt niin kun niin kuuluu tehdä. Onhan aina pari poikkeusta, jotka ovat vähän vaaleampia tai violetimpia.

Tuoksu oli voimakkaan vaniljainen, jossa taustalla mustia viinimarjoja, sekä kevyesti tammea. Ennenkaikkea tuoksu oli tyylikkään pehmeä ja tasapainoinen. Maultaan viini oli hiukan tanniininen, kevyen mansikkainen ja runsas vanilja toistui maussa, vaikkakin hillitymmin kuin tuoksussa. Jälkimaku oli keskipitkä ja siinä oli pippuria ja syrahmaiseen tyyliin myös mausteita. Tietyllä tavalla tämän viinin maku toi mieleen jotkut yhdysvaltalaiset zinfandelit syrah'n sijaan juuri tuon vaniljaisuuden ja omalaatuisen marjaisuuden vuoksi.

Tämä viini nyt ei ihan täyttänyt odotuksiani tyylikkäästä eurooppalaistyylisestä syrah'sta. Amerikkalaisuus puski tästä läpi kuin George W. Bushin kielioppivirheistä. Mutta, koska minua ei Alkon viinien hankkijan tavoin amerikkalaisuus häiritse, niin pidin silti tästä viinistä todella paljon. Tämä ei ollut monien shiraz-serkkujensa kaltainen yksiulotteinen hilloinen marjamehu, vaan tässä oli taustalla myös hieno rakenne ja tanniinisuus. Villisian kanssa tämä oli todella hyvä yhdistelmä ja myös monien muiden hiukan riistaisampien ruokien kanssa tämä toimii varmasti. Uskon tämän viinin olevan monien mieleen.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/405797

Banfi Centine 2008

Aiemmassa postauksessa kerroin Tignanellosta ja super toscanalaisista, eli punaviineistä jotka eivät sovi Toscanan DOCG luokitukseen vaan niillä on vain viinin alkuperästä kertova IGT (indicazione geografica tipica) luokitus. Monilla tiloilla nuo super toscanalaiset ovat huippuviinejä, mutta niitä löytyy myös edullisempina. Tietty en ole varma voiko niitä silloin enää kovin supereiksi kutsua.

Kuva täältä.

Banfi Centine 2008 on Toscanan Montalcinosta, eli brunellon kotisijoilta, tulevan Castello Banfin edullinen IGT viini (Alkon tilausvalikoimassa 11,99 €). Rypäleinä viinissä on käytetty sekoitusta sangioveseä, cabernet Sauvignonia, ja Merlot'a. Käymisen ja maseroitumisen jälkeen Centine on saa olla lyhyen ajan pienissä tammitynnyreissä, jonka jälkeen se on pullotettu sadonkorjuuta seuraavana keväänä ja jätetty vielä joksikin aikaa kypsymään pulloon.

Ulkonäöltään Centine on tasaisen tumman punaista pienellä rusehtavalla vivahteella. Tuoksu on selkeän italialaishenkisen runsas ja siinä on ensialkuun tanniininen ja punaviinimarjaisan hapokas alkutuoksu, jossa taustalta löytyy myös muita marjoja ja häivähdys kellarista puuta.

Maku on ei kuitenkaan noudata samaa klassista toscanalaista linjaa, vaan se on enemmän modernin karhunvatukkainen ja täyteläinen, sekä kevyen makea. Todennäköisesti viinissä on hiukan jäännössokeria jäljellä. Jälkimaku on hiukan pippurinen ja siinä oli myös jokin omituinen ja hiukan epämiellyttäväkin sivumaku. Siitä oli vaikea saada kiinni, mutta se oli oli hiukan makea ja kitkerä ja muistutti vähän käyneitä marjoja.

Todella hienon tuoksun jälkeen viini jäi vähän pettymykseksi. Jotenkin tuntui, että viini yritti olla enemmän kuin mihin se pystyy, jolloin varsinkin maku jäi yksiulotteiseksi ja jätti taustalle tuon pienen epämiellyttävän jälkimaun. Ei tämä pahaa kuitenkaan ollut ja ilman tuota jälkimakua, olisin voinut jopa suositella tätä. Se myös ei ollut niin voimakas, etteikö tätä ihan ilolla juonut loppuun.

Castello Banfin muut tuotteet ovat kuitenkin tutustumisen arvoisia. Tuo tila on minulle itselle myös tuttu kahden vuoden takaa. Toscanassa käydessäni kaksi vuotta sitten kävin vierailulla heidän linnassaan ja ostin kaksi pulloa vuoden 2004 Poggio alle Mura brunelloa. Nämä pullot ovat vielä odottamassa isoveljeni kellarissa avaamistaan, joskin tänä vuonna niiden pitäisi olla juomakelpoisia niin saa nähdä josko korkkaisin piakkoin yhden.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/948057

Arboleda Carmenère 2008

Chileläisiä punaviinejä pidetään yleensä täyteläisinä, helppoina ja edullisina. Eikä syyttä, sellaisia ne usein ovat. Kun olen etsinyt illanistujaisiin jotain viiniä, joka varmasti uppoaa kaikille eikä ole kovin kallista, olen yleensä kääntynyt monesti Chileläisten viinien pariin. Chileläiset 9-15 euron viinit harvemmin yllättävät, muttei niihin myöskään yleensä pety, joten ne ovat olleet helppo valinta.

Toisaalta taas kaksi ehkä parasta punaviiniä, mitä olen juonut on Chilestä. Ensimmäinen oli Wine Spectatorin vuoden 2008 parhaaksi viiniksi valittu Casa Lapostolle Clos Apalta Colchagua Valley 2005. Uskomattoman moniulotteinen viini, jonka jälkimaku vain jatkui ja jatkui.

Toinen oli Brasiliassa ravintola D.O.M:issa pääruuan kanssa sommelierin minulle suosittelema Seña. Sekin oli aivan upea ja vaikka se olikin tyypilliseen chileläiseen tapaan melkoinen marjapommi, löytyi siitä myös upea tanniinirakenne ja useita eri tasoja makuja.

Paska puoli noissa molemmissa on, että 9-15 eurolla saa vain lasillisen molempia. Clos Apaltasta taisin maksaa 56 euroa ja Señaa saa tällä hetkellä Alkon tilausvalikoimasta 79,90 euron hintaan.

Näin ollen köyhän on tyydyttävä halvempiin. Kun etsin viiniä Etelä-Amerikkalaisen erikoisuuden, picanhan pariksi niin käännyin sitten juuri noihin keskihintaisten Etelä-Amerikkalaisten viinien pariin. Pienen arvonnan jälkeen päädyin 14,98 euroa maksavaan Arboleda Carmenèreen vuodelta 2008.

Kuva täältä.

Arboleda on chileläinen Eduardo Chadwickin vuonna 1999 perustama viinitila. Se sijaitsee Valle de Aconcaguassa, 100 km Santiagosta, Chilen pääkaupungista pohjoiseen. Arboleda valmistaa viittä eri viiniä, chardonnayta, syrah'ta, cabernet sauvignonia, sauvignon blanccia sekä nykyään Chilelle ominaista carmenèrea.

Vuoden 2008 Arboleda Carmenère on kasvatettu Colchaguan laaksosa 200 km Santiagosta etelään. Alue on yleensä talvisin sateinen ja kesäisin kuiva, mutta vuoden 2007 talvi oli poikkeuksellisesti kuiva ja kylmä kesän taas ollessa lämmin. Korkean lämpötilan vuoksi vuoden 2007 sadonkorjuu oli poikkeuksellisen aikaisin, eikä sato niin suuri kuin tavanomaisesti. Sadonkorjuun jälkeen viini on käytetty teräksisissä tankeissa, jossa viiniä kierrätettiin tasaisesti, jotta sen hedelmäisyys korostuisi. Käyttämisen jälkeen viini sai kypsyä rypäleiden kanssa 20-30 päivän ajan. Lopuksi viiniä kypsytettiin 12 kuukautta 70% ranskalaisissa ja 30% yhdysvaltalaisissa tynnyreissä, joista 43% on uusia.

Arboleda Carmenère on väriltään tasaisen violetihtavan tumman punaista, jossa on parhaimmillaan jopa sinisiä sävyjä. Tuoksu on voimakkaan mustaherukkainen, ja hiukan tanniininen, mutta voimakas mustaherukkaisuus on päällimmäisin elementti. Mustaherukkaisuus toistuu myös maussa, mutta siinä on myös muita marjoja. Lihauuan kanssa tanniinit korostuivat pippurisina, ja jopa chilisinä.

Melkoista marjamehua tämä oli, mutta paremmasta päästä niitä. Ei kuitenkaan ehkä ihan hintansa arvoinen ja vähän moniulotteisempaa tästä olisi toivonut. Nyt tuo mustaherukkaisuus dominoi liikaa. Voi olla, että vuosikerta ei myöskään ollut kaikkein suosiollisin ainakaan tuon kuvauksen perusteella.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/412787

Marchese Antinori Chianti Classico Riserva 2006

Italian Toscanasta ponnistavan Antinorin historialliset juuret ulottuvat jopa vuoteen 1385, kun Giovanni di Piero Antinori liittyi viinintekijöiden kiltaan. Seuraavina vuosisatoina tila siirtyi sukupolvelta toisella ja kasvoi samanaikaisesti hankkien lisää viinitarhoja. Tila olikin Italiassa melko tunnettu ja arvostettu, mutta maailmankartalle Antinori pääsi vasta 1970-luvulla.

Vaikka Antinori olikin perinteisesti ollut toscanalainen tila, jonka perusta oli tiukasti tiukasti säännellyssä chianti DOCG:ssä, niin vuonna 1970 päätti tilan silloinen omistaja Piero Antinori kokeilla hiukan uudenlaisia valmistusmenetelmiä Tignanello nimisellä viinitarhalla.

Tässä on huomattava, että 60- ja 70-luvulla chiantilla, kuten myös muillakin italialaisilla viineillä oli melkoinen bulkkimaine. Monet vanhemmat viininharrastajat muistavat mainita tämän seikan nykyaikaisista chianteista kertovissa artikkeleissa, sillä nykyään tuon alueen viinien laatu on todella korkea.

Vastustaakseen tätä huonoa mainetta, päätti Piero Antinori käyttää monia Ranskasta tuttuja menetelmiä kuten pienempiä 225 litraisia ranskalaisia tammitynnyreitä ja sekoituksessa sangiovesen lisäksi 20% Bordeauxille ominaisia rypäleitä cabernet sauvignoninia ja cabernet franccia. Myös pensaat oli istutettu tavanomaista harvempaan, joka pienensi satoa mutta takasi korkeampilaatuiset rypäleet. Rypälesekoituksesta johtuen Tignanello menetti chianti DOCG luokituksensa ja näin ollen loi yhdessä toisen kuuluisan toscanalaisen viinin, Sassicaian, kanssa uudenlaisen viinityypin, super toscanalainen.

Loppu on sitten historiaa ja tänä päivänä Antinorin Tignanello, on yksi maailman kuuluisimmista viineistä ja Antinori yksi maailman tunnetuimmista viinitiloista.

No, tämä arvostelu ei kuitenkaan koske Tignanelloa, koska se maksaa Alkon Tilausvalikoimassa 64 euroa. Joskus toivoisin pääseväni kuitenkin tuotakin maistamaan, mutta halvemmaksi vaihtoehdoksi sai käydä tämä ostamani pullo 19,98 euron Marchese Antinori Chianti Classico Riservaa huippuvuodelta 2006.

Tignanellon tavoin, tähänkin viiniin on lisätty sangiovesen lisäksi cabernet sauvignonia, mutta sekoitussuhde on maltillisempi 90% sangioveseä ja 10% cabernet sauvignonia. 70-luvun jälkeen osittain Tignanellosta johtuen, Chiantin DOCG säännöksiä on höllennetty niin, että Tignanellokin (80% sangioveseä) menisi nykyään Chianti Classico DOCG:stä.

Vuosi 2006 oli Chiantissa alkuun sateinen, jota seurasi kuuma heinäkuu. Kuitenkin lämpötilat laskivat hiukan elokuussa samalla kun sateet lisääntyivät. Lämmin sää, mutta viileämmät yöt, jatkui sadonkorjuusen asti syys-lokakuun vaihteeseen. Nämä optimaaliset sääolosuhteet mahdollisitivat sekä laadullisesti, että määrällisesti loistavan sadonkorjuun.

Rypäleet käytettiin ensiksi terästankeissa, jonka jälkeen viini spontaanikäytettiin malolaktisesti 225-litraisissa vanhoissa tammitynnyreissä. Käymisen jälkeen viini siirrettiin 14 kuukaudeksi pieniin tammitynnyreihin ja lopuksi kypsytys viimeisteltiin 12 kuukauden ajan pullossa. Sieltä sitten viini on kulkenut muutaman välikäden kautta Alkoihin josta minä sitten kävin yhden pullon Hietalahden myymälästä hakemassa ja korkkasin sen sunnuntaipäivällisellä.

Väriltään Marchese Antinori Chianti Classico Riserva 2006 on klassisen tumman punainen ja väri on tasainen reunoille asti. Tuoksultaan viini oli erittäin runsas ja siinä aistii selkeästi moniulotteisen paletin happamia punaisia marjoja, ensisijaisesti hapankirsikoita ja karpaloita. Tanniinit tulivat myös tuoksussa esille, mutta hapokas marjaisuus pehmensi niitä.

Maku oli ensisijaisesti klassiseen chiantimaiseen tyyliin hapan, jossa marjaisuus näkyy erityisesti happamana kirsikkaisuutena. Pippurisia tanniineja myös löytyy mausta ja ne korostuvat erityisesti jälkimaussa.

Tästä viinistä ei oikein muuta voi sanoa kuin, että se on chiantia. Onneksi kuitenkin todella hyvää sellaista. Viime aikoina kun olen tottunut enemmän hedelmäisiin uuden maailman viineihin ja pinot noireihin, niin chiantin tiukka hapokkuus iski voimalla naamalle. Tämä kaipaa ehdottomasti ruokaa rinnalleen, esimerkiksi maksapihvejä, jotka toimivat loistavasti hapokkaiden viinien kanssa.

Kiitokset myös Antinorille hyvistä kotisivuista. Ne eivät ehkä olleet parhaiten suunniteltu, ja Italiaa eksyi välillä Englannin sekaan, mutta niiltä löytyi hyvin ja paljon tietoa sekä tilasta, että sen viineistä.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/401477

Meloni Cannonau di Sardegna 2007

Tämä viini oli ensituttavuuteni Sardinialaisiin viineihin. Ostin tämän Stockmannin Alkon myyjän suosituksesta edeltävän postauksen grillatun kananpojan pariksi. Vaikka yleensä Alkon myyjien suositukset ovat hyvin kohdallaan niin vähän pelotti, että käykö tämän kanssa kuten Moroderin kanssa. Varsinkin kun hinta oli suhteellisen alhainen vanhan mantereen luomuviiniksi.

Kuva täältä.

Meloni Cannonau di Sardegna on tehty Sardinialle ominaisesta cannonau rypäleestä, josta tosin myös sanotaan, että se grenachea. Tästä on hiukan lähteistä riippuen hiukan erimielisyyksiä, mutta Wikipedia on vielä sitä mieltä, että se olisi grenachea.

Sardinian Cannonaulla on oma DOC luokituksensa joka määrittää, että näiden viinien on oltava 90% cannonauta ja niitä on kypsytettävä vähintään yksi vuosi tammitynnyreissä. Tyypillisesti nämä viinit ovat kypsän luumuisia ja karhunvatukkaisia, joissa on kevyet tanniinit ja hiukan kitkerä jälkimaku.

Tämän cannonaun on tehnyt Sardiniasta kotoisin oleva Meloni Vini, jonka kellarit sijaitsevat Selargiuksessa lähellä Sardinian pääkaupunkia Cagliaria. Tilan perusti 1800 luvulla Pietro Meloni ja se on ollut jo neljä sukupolvea saman perheen omistuksessa. Tällä hetkellä tilaa johtaa Efisio Meloni. Luomuviinejä tila on tehnyt jo vuodesta 1995 asti, ollen yksi Italian ensimmäisistä luomutiloista ja tällä hetkellä Melonilla on noin 250 hehtaaria viinitarhoja.

Meloni Cannonau di Sardegna 2007 on väriltään tasaisen tumman punaista violetihtavalla sävyllä. Tuoksu on voimakas ja leveä, josta havaitsee ainakin marjoja, luumuja ja nahkaa. Keskitäyteläinen maku on voimakas ja hiukan hapokas pitkällä marjaisalla jälkimaulla, jossa oli mansikkaa ja vadelmaa

Jos jotain viiniä voisi kuvailla sanalla rodukas, niin tätä. Tämä oli todella hyvää ja varsinkin hintaansa nähden tämä oli todellinen löytö. Ehdottoman hyvää kesäiseen grillaukseen.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/481737

Scheiblhofer Blaufränkisch Classic 2009

Suomen viinijulkkis Essi Avellan hehkuttaa usein Itävaltalaisia viinejä omiksi suosikeikseen (samppanjan ohella). Itse en ole oikein koskaan näihin päässyt sisälle. Olen muutamaa grüner veltlineriä juonut sekä valkoviininä, että kuohuvana mutta mitään suurta vaikutusta ne eivät ole koskaan tehneet.

Kuva täältä.

Nyt Alkon myyjän suosituksesta ostin edeltävän kirjoituksen fajitaksille pariksi poikkeuksellisesti Itävaltalaista punaviiniä, Scheiblhofer Blaufränkisch Classiccia, jonka myyjä arveli sopivan hyvin hiukan chiliselle grilliruualle 4 g/l jäännössokerinsa vuoksi.

Scheiblhofer Blaufränkisch Classic on tehty itselle alunperin täysin tuntemattomasta blaufränkisch rypäleestä, joka on melko ominainen Itävallalle, vaikka sitä kasvatetaan myös saksassa ja tsekeissä. Lisäksi unkarissa blaufränkischiä käytetään yhtenä rypäleenä nimellä kékfrankos heidän tunnettuun Egri Bikavér punaviineihin.

Tämän viinin tehnyt Scheiblhofer on Andausta kotoisin oleva viinitila. Blaufränkischin lisäksi heillä on myös klassisempia merlot'sta, carbernet sauvignonista, syrahsta ja pinot noirista tehdyt punaviinit sekä muutama muu. Samoin valkoviinejä, tosin ei grüner veltlineriä. Ehkä sitä kasvatetaan jossain muualla Itävallassa.

Scheiblhofer Blaufränkisch Classic 2009 oli väriltään tasaisen tumman punaista ja lähes reunoille asti paksua. Tuoksu oli erittäin marjaisan boysenmarjainen ja vadelmainen, sekä luumuisa ja vaniljainen. Maku oli tuhti ja jäännössokerin vuoksi selkeästi hiukan makea, joka korosti marjaisuutta. Tanniinit olivat kevyet.

Viininä tämä oli ihan hauska ja kuten Alkon myyjä lupasi, jäännössokeri sointui hyvin chilillä maustetun lihan kanssa. Kuitenkin pelkiltään juotuna makeus oli hiukan omituista ja korosti viinin makua hiukan väärällä tavalla. Hintansa (18,90€) arvoista tämä ei mielestäni ole.

Kun minulla on myös ollut tapana arvostella viinitilojen www-sivuja, niin Scheiblhoferin sivut lähes yhtä kaameat kuin heidän viininsä etiketti, ja niissä soi taustamusiikkina joku hirveä bossa nova muzak. Jos nyt itävaltalaisen viinitilan nettisivuilla on ihan pakko piinata kävijää taustamusiikilla, nii eikö sitten voisi edes soittaa marssimusiikkia tai vaikka Mozarttia.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/413797

Hewitson Baby Bush Mourvèdre 2009

Kun Hewitsonin Miss Harry teki sen verran hyvän vaikutuksen, otin sitten Soppakellarin Tuslan vinkistä myös saman viinitilan toisen A-marketista löytyvän punaviinin testaukseen, Baby Bush Mourvèdren.

Alkon täältä.

Baby Bushin nimi tulee viinin tekoon käytetyistä nuorista pensaista. Siinä missä Hewitson on tunnetaan siitä, että se käyttää usein todella vanhoja, jopa 1800-luvulta asti, kasvaneita viinipensaita, on Baby Bushiin käytetty vuonna 1853 istutettujen Mourvèdre puskien pistokkaista kasvatettuja uusia pensaita. Vertailuksi Hewitsonilla on myös Old Garden Mourvèdre, johon nuo alkuperäisen pensaan marjat käytetään.

Baby Bush on kuivakasvatettu (dry grown, en tiedä onko tuo oikea suomennos), jolloin viininmarjat jäävät pienemmiksi ja voimakkaamman makuisiksi. Tätä samaa tekniikkaa käytetään ympäri maailmaa eri viinitiloilla, mutta Austraaliassa kuivan ilmaston vuoksi se on erittäin suosittu. Sadonkorjuun jälkeen viiniä on käytetty terästankeissa 10-14 päivän ajan, jonka jälkeen viiniä on tynnyrikypsennetty samoissa tammitynnyreissä, missä aiemmin on kypsytetty Old Garden Mourvèdreä.

Väriltään Hewitson Baby Bush on tumman punainen, vähän reunoilta hailakka ja hiukan violettiin taittavaa. Tuoksu oli tuhti, voimakkaan marjainen, jossa erityisesti karhunvatukka nousi esille, hiukan tamminen ja kevyen vaniljainen. Maku oli notkean tanniininen, moniulotteisen marjainen, hiukan hapokas ja kevyen pippurinen keskipitkällä jälkimaulla.

Vaikka odotukset Miss Harryn jälkeen olivatkin todella kovat, onnistui Hewitson Baby Bush täyttämään ne. Baby Bush oli todella hyvä ja tyylikäs viini. Kuitenkin yksi omituisuus tätä vaivasi. Kun join tätä grillatun naudan entrecoten ja punaviinivoin kanssa, niin Baby Bushin hapokkuus korostui hiukan epämiellyttävästi. Taas ilman ruokaa tämä oli todella hyvää. En tiedä onko vika väärässä ruokayhdistelmässä vai viinissä. Alkon ruokasuosituksissa lukee grilliruoka, kuten myös naudan liha, eli sen mukaan pitäisi toimia. Sen verran hyvää tämä oli, että varmasti ostan joskus toisen pullon, mutta ruuan kanssa täytyy olla vähän varovaisempi. Ehkäpä jotain riistaa, kuten poron ulkofilettä?

Lisäksi täytyy muuten antaa plussaa Hewitsonille melko hyvistä www-sivuista. Tietoa löytyy suhteellisen hyvin ja navigoitavuus oli kunnossa.

http://www.alko.fi/tuotteet/fi/448047

Wyndham Estate Bin 555 Shiraz 2008

Hankin tämmän viinin alunperin pääsiäisviiniksi lampaan pariksi, kun poron lisäksi austraalialaiset shirazit ovat yleensä parhaimmillaan lampaan kanssa. Kuitenkin pääsiäisenä tämä jäi juomatta, joten päätin korkata tämän grillatun entrecoten kanssa nyt kesällä.

Kuva täältä.

Wyndham Estate sijaitsee Hunter Valleyssa Sydneyn lähellä New South Walesissa ja sen on perustanut George Wyndham, joka istutti Austraalian ensimmäisen kaupallisen shiraz tarhan vuonna 1830. Hirvittävästi lisää tietoa tästä tilasta en löytänyt, sillä lähes kaikki Wyndhamin nettisivuilla oli "intense". Intense wine, intense reputation, intense sensation... Joopa joo, intense fucking bullshit.

Onneksi katson aina näiden viinitilojen nettisivut jälkikäteen, niin niiden kauheus ei pääse vaikuttamaan makuaistimuksiin. Pitäisi varmaan perustaa firma, joka erikoistuu www-sivujen tekemiseen viinitiloille. Kaameat nettisivut tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Pienellä etsimisellä löysin kuitenkin vuoden 2007 vuosikerran tiedot, jotka varmaan pätevät myös näiltä osin tähän 2008 vuosikertaan.

Wyndham Estate Bin 555 Shiraz on käytetty terästankeissa 10-12 päivää jonka jälkeen niitä on kypsytetty 12 kuukautta ameriikkalaisissa ja ranskalaisissa tammitynnyreissä. Ulkonäöltään viini oli tasaisen tumman punainen. Tuoksu oli notkean tanniininen ja marjaisa, jossa erityisesti boysenmarja ja kevyt kirsikkaisuus nousi esiin. Lisäksi aistin taustalta paistettua karamellisoitunutta lihaa, jota oikeastaan aistin nykyään todella monesta täyteläisestä punaviinistä. Onko tälle tuoksulle joku virallinen termi? Maku oli notkea, marjaisa ja hedelmäinen, jossa oli pippuria ja muita mausteita, sekä hiukan vaniljaa. Jälkimaku oli pitkähkö ja mausteinen.

Ihan hyvä shiraz tämä oli. Melko klassinen, eikä tämä herättänyt suuria tunteita puoleen aikä toiseen. Toimi todella hyvin grillatun entrecoten kanssa, mutta jälkikäteen ilman ruokaa oli ehkä hiukan kireä. En varmaan ostaisi tätä uudestaan, sillä samaan hintaan saa paljon parempiakin aussi shirazeja, mutta jos joku tätä sattuisi tarjoamaan niin mielelläni joisin.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/446827

Moroder Dorico Conero Riserva 2004

Siinä missä italialaiset valkoviinit ovat aiheuttaneet päänvaivaa, niin taas italialaiset punaviinit olleet suuria suosikkejani. Varsinkin brunellot ja chiantit. Tästä syystä mielenkiintoni heräsikin kun Pekka Suorsa meni uudessa Glorian Ruuassa ja Viinissä kehumaan grilliviiniksi vähän aikaan Alkoon tullutta Moroder Dorico Conero Riservaa. Mielenkiintoa myös lisäsi viinin varsin tummanpuhuva nimi kuten myös etiketin logo, joka muistuttaa tyylittelyltään 1980-luvun trash bändien logoja. Pakkohan tämän on olla hyvää.

Kuva täältä.

Moroder tulee Marchen alueelta Conero vuoren juurelta. Tila on ollut paikallaan 1700 luvun lopusta lähtien, vaikkakin se on uudistettu vuonna 1984 modernimpaan suuntaan. Silti Moroder noudattaa yhä perinteisiä metodeja viinin kasvatuksessa ja heillä kiinnitetään ympäristön suojeluun paljon huomiota. Vuonna 2010 Moroder saikin luomu sertifikaatin.

Moroder Dorico Conero Riserva on DOCG Conero Riserva viini, joka tarkoittaa muun muassa, että viinissä on oltava vähintään 85% montepulcianoa ja maksimissaan 15% sangioveseä. Moroderin tapauksessa sangioveseä ei ole käytetty yhtään, eli se on 100% montepulciano. Terästankkikäymisen jälkeen viiniä on kypsytetty 30 kuukautta tammitynnyreissä ja sen jälkeen vielä 12 kuukautta pullossa ennen julkaisua.

Väriltään Moroder Dorico Conero Riserva 2004 tasaisen tumman punainen, joka pysyy tasaisen värisenä reunoille asti. Vaikka Alko varoitti pullossa olevan sakkaa, niin loppupeleissä sitä oli todella vähän. Tuoksu oli voimakas, hapan kirsikkainen, notkea, multainen ja puinen. Maku oli voimakkaan tanniininen, happaman kirsikkainen, multainen ja pippurinen. Jälkimaku oli kuiva ja maaperäinen.

Ennakko odotukseni Moroder Doricolle olivat todella korkeat, joten pettymys tähän oli myös todella suuri. Tuo hapan kirsikkaisuus ja puinen maaperäisyys puskivat läpi todella voimakkaasti ja jättivät taakseen paljon niitä aromeja joista yleensä pidän viineissä. Mausteinen ja tuhti liharuoka hiukan pehmensivät tätä, mutta ei tämä mitenkään hirveän hyvin senkään kanssa sopinut. Ihmettelen mitä Pekka Suorsa ajatteli suositellessaan tätä grilliviiniksi.

En ole ihan varma oliko tässä korkkivika tai joku muu virhe, joka sai tämän maistumaan tältä. Arvoin tätä pitkään tätä juodessa, mutta toisaalta maku ei muistuttanut korkkivikaista ja Alkon makukuvaus noudattaa melkolailla omia havaintojani niin totesin viinin olevan kunnossa. Pitäisi melkein kokeilla uutta pulloa, jotta tämän voisi todeta mutta 23,9 euron hinta on liian kova tätä varten. Maku myös parani hiukan jälkikäteen juotuna kun viini sai hengittää.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/473507

Hewitson Miss Harry 2009

Kuva Alkosta.

Sain tämän pullon lahjaksi tuttaviltamme pääsiäisenä, jotka mainitsivat tämän olevan yhden suosikkiviineistään. Vaikka austraalialainen Hewitson olikin minulle jo aiemmin tuttu heidän Mad Hatter -viinin kautta, oli minulta jostain syystä Miss Harry jäänyt maistamatta, vaikka se on jo varmaan pari vuotta ehtinyt olla Alkossa myynnissä. Olikin aika päästä korkkaamaan tämä.

Hewitsonin perusti Dean Hewitson vuonna 1998 Etelä Austraaliaan tavoitteenaan viinitarhojen ostamisen sijaan tehdä yhteistyötä kasvattajien kanssa käyttäen viinitarhoja, joissa on parhaimmillaan satoja vuosia vanhoja pensaita. Nyttemmin Hewitson on myös hankkinut muutaman oman viinitarhan.

Miss Harry on nimetty Deanin tyttären Harriet Hewitsonin mukaan ja se on sekoitus perinteisiä Ranskalaisia Rhonen laaksossa käytettäviä rypäleitä, 50% grenachea, 40% shirazia (syrah), 5% mourvèdreä ja loput 5% ovat sekoitus cinsaultia and carignania. Rypäleet on kerätty vanhoista Etelä Austraaliassa sijaitsevista viinitarhoista. Viini on käytetty vanhoissa ranskalaisissa tammitynnyreissä, jonka jälkeen ne on annettu kypsyä samoissa tynnyreissä vielä 12 kuukautta.

Väriltään Miss Harry on tasaisen tumman punainen, ja kevyen läpikuultava. Tuoksu on kevyen tanniininen ja erittäin runsaan tumman marjainen. Taustalla on myös kevyttä karamellisoitunutta lihaa. Maku on notkea, hiukan hapokkaan ja raikkaan tumman marjainen. Jälkimaku on upean pitkä, pippurinen ja karpaloinen.

Viininä Miss Harry 2009 oli tasapainoinen ja oikein hyvä, vaikkei kuitenkaan ihan parhaille Austraalialaisille viineille pärjäkkään. Miellyttävintä tässä oli tuo pitkä ja voimakas, mutta silti pehmeä jälkimaku. Grilliruuan pariksi tämä on todella hyvä viini ja luulen, että siihen tarkoitukseen tulenkin tätä käyttämään uudestaan tämän kesän aikana. Nyt join tämän viinin grillattujen itsetehtyjen hampurilaisten parina ja tämä sen pariksi ainakin tämä viini sopi paremmin kuin hyvin.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/469367

Bogle Cabernet Sauvignon 2008

Hyvä Alkon viinien sisäänostaja,

olen kehittänyt teorian siitä, miksi Alkon yhdysvaltalaisten viinien valikoima on niin surkea. Se johtuu siitä, ettet pidä George W. Bushista. Tiedäthän, siitä entisestä presidentistä, joka tykkäsi sotien aloittamisesta ja jolla oli ongelmia pitkien sanojen kanssa. En voi moittia tästä, en minäkään pitänyt hänestä. Hänen valtakaudellaan oli trendikästä boikotoida yhdysvaltalaisia tuotteita.

Kuva täältä.

Kuitenkin pidin silloin, ja pidän yhä yhdysvaltalaisista viineistä. Erityisesti Napan cabernet sauvignoneista ja Sonoman zinfandeleista. Tästä syystä mietin, että olisiko mitenkään mahdollista hiukan supistaa tätä kauppasaartoa, varsinkin kun heillä on nykyään uusi mustaihoinen sosiaalidemokraattisempi presidentti. Presidentti, josta eurooppalaisetkin voivat pitää.

Alkon valikoimassa on tällä hetkellä hädin tuskin kourallista mielenkiintoisia viinejä jenkkilästä, joka on melko säälittävää varsinkin kun vertaa tilannetta esimerkiksi Chilen, Austraalian tai Uuden Seelannin viineihin. Erityisen paha tilanne on Kalifornian cabernet sauvignonien suhteen, joka on kuitenkin juuri se tunnusomaisin yhdysvaltalainen viini. Jopa ranskalaiset hyväksyivät nämä viinit vuoden 1976 viinimaistelussa, jonka vuoden 1973 Stag's Leap voitti jättäen taakseen useita arvostetuimpia ranskalaisia viinejä.

Tästäkin huolimatta, valikoimassanne on vain kaksi järkevää Kalifornian cabia: William Hill Napa Valley Cabernet Sauvignon ja vähän halvempi Bogle Cabernet Sauvignon. William Hill minulla on vielä maistamatta, mutta Boglen join noin viikko sitten. Väriltään se oli tasaisen tumman punainen, ja hiukan läpikuultava. Sen tuoksu oli yrtteisän tanniininen ja cabernet sauvignonille ominaisen nurmikkoinen. Taustalta pystyi havaitsemaan happamia kirskoita, karamellisoitunutta lihaa ja mustapippuria. Maussa päällimmäisenä oli kiereä, mutta silti miellyttävä tanniinisuus ja jälkimaku oli keskipitkä ja pippurinen.

Bogle Cabernet Sauvignon oli tasapainoinen ja ihan hyvä viini, mutta ottaen huomioon valikoiman niukkuuden, olisin halunnut pitää siitä enemmänkin. Parhaimpiin Kalifornian cabeihin verrattuna, se jäi hiukan ohueksi. Tämä jättääkin kovat odotukset tuolle William Hillille, mutta jos sekin jää torsoksi joudun siirtämään ostovoimani Alkon ulkopuolelle etsiessäni hyvää yhdysvaltalaista viiniä.

Näin ollen pyydänkin hartaasti, että Alko korjaisi tätä jo vuosia jatkunutta epäkohtaa valikoimassaan ja hankkisi muutaman noin 10-30 euron hintaluokan ythdysvaltalaista cabin lisää, ja miksei toki myös zinfandeleja ja chardonnayta. Solidaarisuuden hengessä. Erityisesti, jos otatte valikoimaanne Seghesion Sonoma Zinfandelin (mieluiten vuodelta 2006), lupaan olla haukkumatta Alkoa viidessä seuraavassa viiniarviossa.

t. Klasu, Keittiönatsi

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/457467.

Matua Marlborough Pinot Noir 2009

Tässä on yksi tämän kevään puhutuimmista punaviineistä, jota ei Alkosta taida varaamatta onnistua saamaan ilman hyvää onnea. Tällä hetkellä Alkossa on muutamia pulloja ympäri Suomen, eli myymäläsiirrolla taitaa onnistua saamaan jos myymäläsaldot pitävät paikkaansa. Koko tämän hössötyksen aloitti oma rakas helsinkiläinen propagandapläjäyksemme Helsingin Sanomat antaessaan tälle viinille suht harvinaiset viisi tähteä Pinot Noir pruuvissaan.

Helsingin Sanomien arvioissa on usein se vikana, että ne eivät ole objektiivisia (siis niin pitkälle kuin henkilökohtaiset arvostelut voivat olla), vaan monesti arvioiden taustalta havaitsee toimittajan poliittisen agendan. Joku voi tietysti väittää, että sokkona tehdyssä viinimaistelussa tämä on mahdotonta, mutta silloin tämä joku ei vain ole riittävän vainoharhainen.

Tuon voittaneen viinin, Matua Marlborough Pinot Noir 2009:n, tuottaja on Uusi Seelantilainen Matua, jonka perusti veljekset Bill and Ross Spence vuonna 1973. Yritin löytää tästä viinistä lisää tietoa Matuan nettisivuilta, mutta en löytänyt. Tiedä olisiko sitten Alko ostanut lähes koko erän, jolloin siitä ei muuta tietoa ole. Alkon mukaan rypäleet ovat useilta eri palstoilta Marlboroughsta.

Työkaverini avustuksella sain hankittua itselleni yhden pullon tätä ja korkkasin tämän New York Timesin ohjeen mukaan tehtyjen porsaan ribsien pariksi. Väriltään viini on punaviiniksi todella vaalea ja läpikuultava, jota voisi melkein luulla todella tummaksi roséksi. Tuoksu on marjaisen notkea, jossa voi aistia selkeiten vadelmaa ja mustikkaa, mutta taustalla myös hiukan karpaloa. Marjaisuus toistuu myös notkean tanniinisessa ja keskitäyteläisessä maussa, ja erityisesti jälkimaussa havaitsee voimakkaan puolukan, sekä myös pippuria.

Vaikka Pinot Noir pruuvissa olikin täysin käsittämättömästi annettu Cono Surille neljä tähteä, niin ei Hesari väärässä ollut tätä kehuessaan. Vaikka kuinka haluaisin teilata tämän, niin siitä vaan ei pääse yli, että Matua Marlborough Pinot Noir 2009 on varsin laadukas ja miellyttävä Pinot Noir ja kun hintakin on pinotille suhteellisen alhainen on tämän hinta-laatusuhde todella korkea. En ehkä viittä tähteä tälle itse antaisi, mutta ehdottomasti voin kehua. Jos tätä sattuu A-marketissa näkemään, niin kannattaa yksi tai kaksikin pulloa hamstrata.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/466327

PS. Hesarin vallasta viinin myynnissä muuten kertoo myös se kun äsken kävin Arkadian Alkossa niin sekä vaaleiden, että rosekuohuviinien ykkönen oli loppu. Tuota vaaleiden kuohuviinien toiseksi tullutta halvinta samppanjaa oli yhä hyllyssä, mutta se ei ole hirveän hyvää. Parempaa juomaa wapuksi olisi esimerkiksi tämä tai tämä.

Te Kairanga Runholder Martinborough Pinot Noir 2007

"If anyone orders merlot, I'm leaving!"

Vaikka Sideways elokuvasta on jo 7 vuotta, näkyy sen vaikutukset vieläkin pinot noirin kokemassa suuressa arvostuksessa. Nyt pinotit ovat ollut viimeaikoina Suomessa myös melko runsaasti esillä, ensiksi Helsingin Sanomien Pinot Noir arvostelun myötä ja nyt uusimmassa Glorian Ruuassa ja Viinissä oli varsin mielenkiintoinen juttu tuon rypäleen kotipaikasta Burgundista, sekä arvostelu eri pinot noireista.

Kuva täältä.

Olisi mielenkiintoista nähdä minkälaisen myyntipiikin nuo kaksi juttua ovat onnistuneet pinot noir viineissä aiheuttamaan. Varsinkin Hesarin vaikutus on ihan älytön, tuo viisi tähteä saanut Matua Marlborough on ollut poikkeuksetta loppu lähes kaikissa suomen Alkoissa tuon arvion jälkeen. Nyt sitä näyttää taas saavan ja minulla on yksi pullo nyt odottamassa korkkaamista. Hesarin mielipiteet harvoin osuvat yhteen omieni kanssa, saa nähdä miten tässä tapauksessa.

Koska pinot noirit ovat varsinkin siipikarjan kanssa paikallaan, ostin viikko sitten broilerin pariksi pullollisen uusi seelantilaista Te Kairanga Runholder Martinborough Pinot Noiria. Uusi Seelanti on Kalifornian ja Oregonin jälkeen varmasti yksi tunnetuimmista uuden maailman pinot noirin kasvattajista ja tarjoaa vaihtoehdon niille, jotka eivät halua Burgundin kiskurihintoja maksaa. Burgundihan on käytännössä hinnoitellut itsensä ulos normaalien viininkuluttajien markkinoilta, eikä itseänikään huvita maksaa yli 30 euroa pullosta varsinkin kun noinkaan kova hinta ei välttämättä takaa hyvää laatua.

Tämäkään pullo ei kuitenkaan halvimmasta päästä ollut (19,95 €), mutta pinot noirit tuppaavat olemaan muutenkin viineistä kalliimmasta päästä. Pinot noir ei ole ilmeisesti ole rypäleistä se kaikkein helpoin kasvatettava, koska ohutkuoriset rypäleet ja lehdet ovat alttiita erityyppisille sairauksille ja homeelle. Uudessa Seelannissa on kuitenkin onnistuttu saamaan kohtuulliseen hintaan ainakin itseäni miellyttäviä tuloksia, joten odotukset Te Kairanga Runholderille oli kovat.

Te Kairanga Runholder Martinborough Pinot Noiria on kypsytetty 9 kuukautta ranskalaisissa tammitynnyreissä, joista 35% on uusia. Väriltään viini oli syvän tumman punainen, mutta reunoilta muuttui läpikuultavaksi. Tuoksussa oli punaisia metsämarjoja ja miellyttävää hiukan pippurisia tanniinineja, kuitenkin aika yllättämätön ja perinteinen tuoksu. Maultaan viini taas oli todellinen makupommi. Puolukkaa ja erityisesti karpalot korostuivat marjoista, kevyitä silkkisiä tanniinineja jotka vielä korostuivat pitkässä ja upeassa jälkimaussa korostaen näiden pippurisuutta. Tarkemmalla makuaistilla tästä olisi varmasti saanut vielä vaikka mitä irti. Pienet häivähdykset välähtelivät suussa, mutta en kerennyt saamaan niistä tarkempaa otetta, että saisin kuvattua tänne.

Te Kairanga Runholder Martinborough Pinot Noir 2007 osoittaa, että Sidewaysin Miles ei turhaan intoillut pinotin perään. Tämäkin Uuden Seelannin pinot noir oli todella hyvä ja varsinkin maku oli aivan upea ja moniulotteinen. Vähän mitäänsanomattoman tuoksunkin voi antaa anteeksi ottaen huomioon että juotavaksi viinit on ensisijaisesti tarkoitettu. Eikä sekään mitenkään ohut tai huono ollut, siitä ei vaan oikeen saanut mitään irti.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/408487

Cuatro Pasos 2009

Kuva on Alkon.

Uhkasin Pétalos -postauksessa kokeilla myös tätä toista Alkon valikoiman Espanjan Bierzon alueen mencíaa, Cuatro Pasosta. Cuatro pasos tarkoittaa googlen translaten mukaa neljää vaihetta. Viinin tekijöiden mukaan viiniä kutsutaan "karhun viiniksi", joka ilmenee myös pullon etiketin karhun tassuina. Viinin nimi, Cuatro Pasos eli neljä vaihetta, tulee myös karhun kävelytyylistä. Nimi on ilmeisesti syntynyt tuon alueen vuoristossa elävien karhujen mukaan, tosin ne taitavat olla melko harvinainen näky siellä. Karhun näkemistä alueella kuvattiin lottovoitoksi. En tiedä sitten kuinka lottovoittajalta tuntuu, kun löytää talviunilta heränneen nälkäisen emokarhun poikasten kanssa.

Cuatro Pasos on Bierzon viinien tapaan 100% mencía rypäleestä tehty. Viiniä on kypsytetty 2 kuukautta ranskalaisissa ja ameriikkalaisissa tammitynnyreissä. Väriltään viini on tumman punaista ja Mencialle tyypillisesti poikkeuksellisen voimakkaan violettista. Tuoksu on moniulotteinen ja syvä, jossa esiin nousee erityisesti vadelma muiden marjojen joukosta. Lisäksi tuoksusta pystyi havaitsemaan kevyttä tanniinisuutta ja karamellisoitunutta lihaa. Maku oli notkea, jossa pippuriset tanniinit maistuivat tasapainoisesti. Jälkimaku oli pitkähkö ja hienostunut.

Vaikkei Cuatro Pasos ihan yhtä hyvää ole, kuin Petalos on se silti todella hyvä viini. Varsinkin tuoksu oli todella hyvä ja makukin oli tasapainoinen ja miellyttävä, vaikkei se ihan yhtä upea kuin tuoksu ollutkaan. Itse join tätä juustojen ja tapasten parina, mutta voisin kuvitella tämän toimivan oikein hyvin monien kevyempien liharuokien parina. Pihviviiniksi tämä on ehkä vähän liian kevyt ja hedelmäinen.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/483057

Motörhead Shiraz

Motörhead Shiraz, Onko parempaa tuotetta bassoa soittavalle hevifanille, joka blogaa viineistä! Näin pullollisen tätä viime perjantaina Hakaniemen Ympyrätalon Alkossa ja oli käytännössä pakko nappaa yksi pullo mukaan. Näin myös tekivät jonossa kanssani olleet tuntemattomat mieshenkilöt kun näkivät minun ottavan haltuuni yhden pullon. "Pakkohan tän on olla hyvää" heistä toinen totesi.

Itse luin tästä viinistä jo aikaisemmin Taloussanomista, mutta ikävä kyllä viiniä saa tilausvalikoimassa vaan 6 pullon kvanteissa. Nyt kun sitä sai yhden kerrallaan, oli helppo ottaa tämä testiin.

Vaikka olenkin ollut Motörheadin ja heidän basisti laulajansa Lemmyn fani melkein 20 vuoden ajan, niin minulla oli pieni epäilys tämän viinin laadukkuudesta. Helposti voi kuvitella ovelien markkinamiestin lätkäisevän Motörheadin logolla varustetun etiketin keskinkertaiseen bulkkiviiniin ja tuplaavan hinnan. Kuitenkin noin 15 euron hinta ja se, ettei Lemmy ihan mihin tahansa tuubaan nimeään antaisi, lupaa kuitenkin periaatteessa vähän parempaa tuotetta. Yritin etsiä vähän tietoa viinin valmistajasta, Austraalialaisesta Broken Back Winerystä, mutta Google ei löytänyt oikeastaan mitään tietoa tästä viinitilasta.

Tuottajan mukaan Shiraz rypäle on rock 'n roll-rypäle numero yksi. Niin, ilkeästi sanottuna jos rockilla tarkoitetaan pöhöttynyttä jokapojan mammuttia, jota markkinoidaan massoille menneiden vuosien imagolla, niin kyllähän shiraz saattaisi rock 'n rollille sopia. Mutta eikö tuollainen olisi enemmän kohdillaan esimerkiksi Rolling Stonesille tai U2:lle, kuin Motörheadille?

Viime lauantaina laitoin Motörheadia soimaan, korkkasin pullon, kaadoin sisällön dekantteriin ja jäähdytin 16 C asteen lämpöiseksi. Väriltään viini oli tumman punainen violetilla sävyllä, mutta yllättävän vaalea ja läpikuultava aussiksi. Tuoksussa erottui vadelmaa ja tummia marjoja, sekä kevyttä tanniinisuutta. Maku oli marjainen ja suhteellisen kevyt. Tanniinisuutta ei huomannut kovinkaan paljoa, mutta taustalla oli kevyttä mausteisuutta.

Kaikenkaikkiaan Motörhead Shiraz oli varsin juotava ja tasapainoinen viini, vaikkakin melko kevyt päällimmäisenä makuinaan hedelmäinen marjaisuus. Ruuan kanssa viini heräsi vähän paremmin eloon tanniinien korostuessa, mutta silti tästä ei mitään hirveän suuria makuja löytynyt. Ei tämä oikein hirvästi Lemmymaista asennetta henkinyt, vaikkei tämä huonoakaan ollut.

Vanha vitsihän sanoo, että vaikka Lemmy julkaisisi levyllisen suolistoääniä, ostaisivat fanit sen silti. Sama pätee tässäkin. Vaikka tämä pullo olisi ollut täynnä pikahiivalla käytettyä punkkarikiljua, olisin silti ostanut pullon. Vähintään hienon pakkauksen vuoksi. Onneksi kuitenki viini oli ihan hyvää, joten kohtalaiset valuet rahoille sai. En kuitenkaan usko, että ostan tätä toista pulloa, paitsi ehkä lahjaksi jollekkin toiselle fanille.

Millaista sitten Motörhead Shirazin olisi pitänyt olla? Bändihän on vuodesta 1975 kulkenut omia teitään ja tehnyt omaa hommaa ja suosio on aaltoillut eri korkeudella perässä. Brittibändinä Motörheadille voisi sopia klassisesti brittien suosima claret, eli bordeaxin punaviini, joka tanniinisena vain paranee Motörheadin tavoin vanhetessaan. Toisaalta Lemmy on asunut jo parin vuosikymmenen ajan Kaliforniassa, joten myös jokin ruohoinen ja asennekas Kalifornian kultti cabernet olisi myös omiaan Motörheadille. Parhaiten kuitenkin tuon bändin sotasika-logo kuitenkin koristaisi viskipullon etikettiä.

Mutta, ei myöskään pakko ole tyytyä pelkkään viiniin. Voi esimerkiksi hommata Motörhead Shiraz -lasit 28 euron kappalehintaan. Kaupallistettua rock 'n rollia parhaimmillaan! Näistä kun kiskaisee rankan duuniviikon päätteeksi vuoden 2004 Penfolds Grangea voi suorastaan tuntea kapinan virtaavan kohti elimistöä. Fuck the establishment!

Kaikille kunnon rock-onanoinnista kiinnostuneille, voin suositella uutta dokkaria Lemmystä. Vaikkapa tuon Motörhead Shirazin kanssa nautittuna.