Sunday Roast Concrete Blondessa

Briteissä ja sitä kautta myös Australiassa on perinteistä syödä sunnuntaisin tuhti Sunday Roast lounas. Sunday Roastit ovat yleensä pidempään kypsytettyjä liharuokia, kuten lampaan paistia tai porsaan kyljyksiä. Kaikkein klassisimmillaan se on naudan paistia jonka kanssa on tarjottu paistettuja perunoita ja kasviksia, sekä yorkshire puddingia, eli eräänlaista paistettua vehnätaikinaa.

Nyt tänä sunnuntaina päätimme lähteä vaimoni kanssa testaamaan minkälaisia nämä ovat. Googletettuamme missä Sydneystä saa kaupungin parhaita sunday roasteja ja löysimme Concrete Blonde nimisen ravintolan Sydneyn Kings Crossista, joka tarjosi kolmen ruokalajin sunnuntailounaan 48 dollarilla.



Kings Cross on hieno paikka. Se sai kunnian olla myös ensikosketukseni Sydneyhin. Kun lähes 11 kuukautta sitten saavuimme vaimoni kanssa tänne, oli meidän suomesta varaamamme Original Backpacker Hostelli siellä. Kun sitten aamulla lähdin innokkaana tutustumaan uuteen kotikaupunkiini, oli vastassa hilpeä kattaus prostituoituja, huumediilereitä, limaisia strippiklubeja, narkkareita ja kodittomia. Jonkin verran jouduin ihmettelemään, että mihin helvettiin olin tullut kun Suomesta lähtiessäni minulla oli Sydneystä erittäin siisti ja turvallinen mielikuva.

Mutta Kings Crossilla on myös toinen puoli. Siinä missä Darlinghurst Road ei ole mitenkään hirveän mieltäylentävä, ovat taas sen monet sivukadut täynnä trendikkäitä kahviloita, tyylikkäitä baareja ja hienoja ravintoloita kuten tämä Concrete Blonde vain noin korttelin päästä Porky's Night Spot ja Bada Bing "herramiesten" klubeista!

Lounas muodostuu vapaasti valittavasta alkuruuasta, pääruuasta ja jälkiruuasta. Tämän lisäksi sunnuntailounaan kyytipojaksi voi ostaa jykevällä sellerillä koristeltuja $10 bloody maryja (kyllä, $10 bloody marysta on Sydneyssä halpa).



Itse otin alkuruuaksi punajuuria vuohenjuustotahnalla ja sienillä vaimoni ottaessa ostereita. Punajuuret olivat herkullisia ja aina kun syö jonkun herkullisen punajuurista tehdyn annoksen ei yhtään ihmettele miksi ne ovat nyt niin trendikkäitä.



Pääruuaksi itse otin porsaan kyljyksiä maapähkinöiden, juurisellerisalaatin, päärynöiden ja sinihomejuuston kanssa. Porsas oli mehevä ja lisukkeet täydensivät sitä upeasti.



Vaimoni taas otti sen klassisimman Sunday Roastin, eli ensimmäisessä kuvassa näkyvää naudanpaistia yorkshire puddingin kanssa. Sekin oli herkullinnen mutta omaan makuuni tuo modernimpi porsaan kyljys sopi paremmin.

Jälkiruuaksi otin valkosuklaa-hunajakennoparfaitin kinuskin kera ja vaimoni vaniljapannacottan raparperin, mansikoiden ja basilikasorbetin kanssa.



Annoksia vaivasi ehkä pienoinen suolan puute, mutta toisaalta koska pöydissä oli suolaa sai sitä sitten itse lisätä oman maun mukaan. Concrete Blonde osoitti erittäin hienosti, kuinka kun raaka-aineet ovat ensiluokkaisia ja vaikutteita otetaan sopivasti myös muualta voi brittiläinenkin keittiö olla herkullinen.

Porteño

Lukuisat ravintolat Sydneyssä eivät ota lainkaan pöytävarauksia vastaan. Tämä on ihan toimiva systeemi monien ravintoloiden kohdalla. Asiakkaan ei tarvitse miettiä menojaan viikkoja etukäteen ja samalla ravintola toimii mahdollisimman tehokkaasti kun pöydät eivät ole tyhjillään varausten välillä.

Porteñossa tämä on viety äärimmilleen. Avaamisestaan lähtien ravintola on ollut äärimmäisen suosittu, ja pöydän saadaksesi sinun on tultava jonottamaan joko ennen avaamista tai oltava valmis odottamaan parhaimmillaan toista tai kolmatta tuntia.

Minä ja vaimoni saavuimme paikalle noin 15 minuuttia ennen avaamista kuudelta illalla. Siinä vaiheessa noin parikymmenmetrisessä jonossa oli jo monta kymmentä ihmistä odottamassa. Pöydän saaminen ei vaikuttanut kovin lupaavalta. Tällä kertaa onnetar kuitenkin hymyili meille ja saimme Porteñon viimeisen vapaan pöydän! Viisi minuuttia meidän jälkeen tullut ryhmä pääsi istumaan vasta noin puolitoista tuntia myöhemmin.

Porteñon on perustanut Ben Milgate and Elvis Abrahanowicz, jotka ovat myös aikaisemmin testaamani Bodegan takana. Siinä missä Bodega haki teemansa espnajasta on Porteño taas Agrentiinalaistyylinen liharavintola.

Ravintolan ylpeyden aiheet ovat kahdeksan tuntia hitaasti avotulella kypsytetty lammas ja porsas, sekä sen upeat pihvit. Ennen näitä otimme vaimoni kanssa jaettavaksi pieneksi alkupalaksi marinoituja oliiveja ja kielipikkelsiä. Oliivit olivat hyviä, mutta tuo kielipikkelsi oli liian etikkaista. Kielessä oli todella hieno suutuntuma, mutta kaikki maku peittyi ylilyövän etikan alle.

Pienten alkupalojen jälkeen saapui pöytään kuitenkin ne syyt, miksi tänne oli saavuttu perverssin aikaisin illalliselle. Lautasellinen kahdeksan tuntia avotulella käristettyä porsasta sekä grillattua wagyun ulkokuvetta (outside skirt?). Näiden kanssa tarjottiin kastikkeena chimichurria ja toista vastaavan tyylistä kastiketta, jonka nimea en muista. Porsas oli maukasta ja mureaa, tosin se oli ehkä päästetty hiukan liian kuivaksi. Se ei kuitenkaan haitannut sillä se oli mahtavan makuista yhdessä chimichurrin ja porsaan kanssa tarjotun rapeaksi käristetyn nahan kanssa.





Voiton kuitenkin vei taas wagyu. Aina wagyuta syödessä yllättyy joka kerta kuinka hyvältä naudanliha voi maistua. Liha oli uskomattoman mehukasta ja se oli osattu grillata pinnalta juuri sopivan käristyneeksi, ollen sisältä herkullisen punaista.



Lisukkeeksi lihalle tilasin yksinkertaista mutta herkullista fenkolisalaattia, koska se oli lisukkeiden kevyimmästä päästä. Kahdelle hengelle tarjottu lihan määrä oli melkoinen ja en halunnut ottaa riskiä, että ruokaa jää yli.

Ruokaa olikin lopulta juuri sopivasti, että jaksoimme vielä jakaa jälkiruuaksi paahdetun maitovanukkaan keskenämme.



Jos jostain miinusta pitäisi antaa, niin viinilista Bodegan tavoin keskittyy Argentiinan tuntemattomiin suuruuksiin. Kokeilin kahta eri punaviiniä ja molemmat olivat hyviä ja sopivat hyvin ruuan kanssa, muttei niistä oikein mitään ihmeempää jäänyt mieleen. Eniten tässä haittasi, että vaikka viinit ovat niin paljon muutakin kuin rypäleensä ja kasvualueensa yhdistelmä mutta harvoin sommelieerit missään ravintolassa osaavat niistä muuta kertoa.

Loppulasku taisi olla hiukan alle kahdelta $200, eli Porteño ei ihan halvimmasta päästä ole mutta ei se mitenkään äärimmäisen kalliskaan ole. Halvemmallakin ravintolasta voi selvitä, sillä yksi annos lihaa itsessään isommalla lisukkeella on ihan riittävä kahdelle hengelle ja viiniäkin voi juoda aina vähemmän.

Vaikea sanoa, pitäisikö Porteñon ottaa pöytävarauksia vastaan vai ei. Tämä tuntui olevan yleisin puheenaihe ravintolan jonossa ja monet toivoivat, että olisivat vain voineet varata pöydän ja saapua paikalle. Toisaalta taas vaimoni keksi idean tänne lähtemisestä vasta paria tuntia aikasemmin ja meitä ei olisi haitannut odottaa jonkin aikaa Porteñon varsin hyvin varustellussa baarissa. Jos tänne olisi joutunut varaamaan pöydän viikkoja aikaisemmin luulen, että Porteñon upeat ruuat olisivat jääneet täysin väliin.

PS. Joku voisi kysyä miten Porteñon lihaöverit ja pari edeltävää postausta sopii dieettiini. No, eiväthän ne sovi. Kahden viikon syömättömyyden jälkeen alkoi henkinen kunto pettää ja oli pakko pitää viikon verran taukoa. Jokainen dieetattu päivä tuntui yhdeltä menetetyltä päivältä elämää. Se kuka lausui "nothing tastes as good as skinny feels." ei ole syönyt Porteñon wagyuta.

Bills

Yksi Sydneyn tunnetuimmista ravintoloista, tai oikeastaan ravintolaketjuista, on itseoppineen kokin, Bill Grangerin, Bills ravintolat. Ensimmäisen ravintolansa hän avasi Sydney Darlinghurstiin 1993 ja myöhemmin Surry Hillsiin ja Woollahraan. Tämän jälkeen hän on myös laajentanut ketjuaan Japaniin ja Britteihin, sekä on myös kirjoittanut useamman keittokirjan.

Itse kävin ensimmäisen kerran Surry Hillsin Billsissä melko pian Australiaan saapumisen jälkeen. Tällöin työttömänä ollessa Billsin hinnat olivat melko käsittämöttämät. Esimerkiksi $19,5 kolmesta ricottapannukakusta. Olivathan ne yhdet parhaimmista ikinä syömistäni pannukakuista, mutta silti hinta kirpaisi. Nyttemmin näihin on ollut paremmin varaa, mutta Billsin aamupalat ovat yhä yksiä Sydneyn kalliimpia.

Billsin ravintoloiden suosio perustuu yksinkertaisiin, mutta hyvin tehtyihin ruokiin. Erityisesti aamupaloihin joiden vuoksi minäkin Billsiin raahauduin. Aamupalamenun parhaimmistoa on sen klassikkoannokset, joissa on muun muassa nuo ricottapannukakut ja tällä kertaa ruuaksi ottamani maissipaistokset pinattisalaatin ja pekonin kera. Paistokset olivat olivat voimakkaan maissin makuisia ja suolaiset lisukkeet korostivat makean maissin makua upeasti.



Vaimoni otti taas klassikkolistan ulkopuolelta graavilohi "ruisleivän", eli siis astetta tummemman vaalean leivän jossa oli lisukkeena mahtavan makuista tillituorejuustoa.



Juomaksi otin aamiais-aperitiivien kuninkaan, bloody maryn, joka oli moitteettomasti tehty ja ilokseni myös miellyttävän tulinen. Jos saisin aloittaa jokaisen aamuni näillä, vituttaisi IT-ala huomattavasti vähemmän. Bills myös taitaa kahvinsa keskimääräistä paremmin, vaikkei niillä parhaiden joukkoon pääsekkään.



Yksi asia mikä erottaa Billsin muista Surry Hillsin trendikahviloista on sen asiakaskunta. Siinä missä muissa paikoissa tieltään saa huiskia hiuksen ohuita trendipönöttäjiä, näyttää Billsin asiakkaat siltä kuin kaikki Sydneyn espoolaiset olisivat saapuneet kaupunkiin glamöröösille sunnuntaibrunssille ja ainoa paikka, minkä he tietävät on Ekberg... eikun siis Bills. Eikä siinä mitään, sopiihan insinööri espoolaisten joukkoon kuin veitsi voihin ja koska Billsin ruuat ovat tasalaatuisen mahtavan makuisia, menee sinne aina mielellään uudestaan.

Reuben Hills

Aika palata sorvin ääreen.

Tänään kävin Sydneyn ehkä trendikkäimmässä kahvilassa, Reuben Hillsissä. Odotettuani pöytää puolen tunnin ajan hipstereiden keskellä tilasin $7,5 suodatinkahvin. Se maistui Juhlamokalle.

Reuben Hills sijaitsee monien muiden hyvien kahviloiden tapaan Sydneyn Punavuoressa, Surry Hillsissä hiukan pääkadusta syrjässä Albion Streetillä. Vähän aikaa sitten Reuben Hills sai lisää näkyvyyttä, kun Timeout valitsi Sydneyn parhaita kahviloita.

Reuben Hills on rakennettu viktoriaaniseen remontoituun kaksikerroksiseen rivitaloon. Sisustus on juuri sopivan rähjäistä. Asiakaskunta oli aivan ihastuttavan samasta trendipuusta veistettyä. Bongasin noin 20 sotkuista pikkumyynutturaa ja miljardit paksusankaiset aurinko- ja silmälasit. Eikä siinä mitään, kun ihmiset ympärillä näyttävät hyvältä näyttää itsekkin siedettävämmältä omissa paksusankaisissa aurinkolaseissa.



Listalla tosiaan oli kahveissa kahta erilaista suodatinkahvia. Koska kahvin mainoslause oli raflaava "Elegant, really fucking good" tuntui $7,5 hinta oikeutetulta. Tämänlaiset yhdeltä tilalta tulevat erikoiskahvithan ovat nyt todella hip joko suodatettuna tai sifonin kanssa valmistettuna. Koska itse en juo hirveästi kahvia en vaan saa näistä hirveästi irti. Kaikki maistuu enemmän tai vähemmän kahville. Listalla oli myös espressoa ja muita perinteisiä italialaistyylisiä kahveja.



Ruokalista on sekasoppa erilaisia annoksia joiden vaikutteet tuntuvat suurimmalta osin tulevan Espanja-Yhdysvallat-Meksiko-akselilta. Verrattuna monien muiden kahviloiden melko samankaltaisiin menuihin erottui Reuben Hills positiivisesti edukseen. Ruokien hinnat vaihtelivat $9-$19 välillä.



Vaimoni otti baleadan (joka näytti tarkoittavan tortillalettua täytteillä) munien, meksikolaisen tuorejuuston ja mustien papujen kera. Annos oli sopivan mausteinen ja sen maut herättivät mukavia muistoja Meksikon häämatkamme suosikkiaamupalaravintolan 100% naturalin ruuista.

Itse otin voileivän waguyn rinnalla ja coleslaw'lla. Waguy osoittautui taas naudanlihojen kuninkaaksi ja leipä rustiikkiseksi jätetyn coleslaw:n kanssa oli herkullinen.




Vaikka molemmat ruuat olivatkin itsessään moitteettoman makuisia, asetteluun olisi voinut hiukan panostaa. Esimerkiksi baleadan kanssa olisi ollut tyylikästä tarjota pieni kupillinen salsaa. Silti tämä on melko pieni valituksen aihe makujen ollessa täysin kohdallaan.

Suodatinkahvin aiheuttamasta pettymyksestä huolimatta, on Reuben Hills ehdottomasti asiakaskuntansa ansainnut. Tämän kokemuksen perusteella Reuben Hills nousi toiseksi suosikkikahvilakseni Joe Blackin rinnalle. Siinä, missä Reuben Hills veti lyhyemmän korren kahveissa on sen omaperäiset annokset parhaita kahvilapöperöitä mitä olen Sydneyssä saanut. Seuraavan kerran tilaan vaan suodatinkahvin sijaan espresson tai cappucinon tuplajytkyllä.

Rockpool Bar & Grill

Aikaisemmin kun valitin kyllästymistäni fine diningiin, oli minulla selkeä mielikuva siitä, millainen ravintolan pitäisi olla. Ei molekyyligastronomiaa eikä kymmenkuntaa miniannosta erilaisista eksoottisista raaka-aineista, vaan konstailematonta ammattitaidolla ja tinkimättömällä asenteella tehtyä ruokaa läheltä löytyvistä huippuluokan raaka-aineista, painopisteen keskittyessä yksinkertaisiin mutta parhaista elementeistä tehtyihin pääruokiin, kuten rehelliseen pihviin tai hummeriin. Tiesin myös etukäteen Australiasta löytyvän yhden ravintolan, Australialaisen kokin Neil Perryn Rockpool Bar & Grillin, jonka toivoin edustavan tämäntapaista suuntausta huippuravintoloiden maailmassa.

Rockpool Bar & Grill sijaitsee upeassa vuonna 1936 rakennetun art deco pilvenpiirtäjän kahdessa ensimmäisessä kerroksessa keskellä Sydneyn bisneskeskusta. Tila on ravintolalle poikkeuksellisen upea yleensä tämäntapaisten tilojen ollessa pankkien pääkonttorien valtaamia.



Heti ravintolaan sisään astuessa tuntui menevänsä ajassa taaksepäin maailmaan ennen tähtikokkeja ja molekyyligastronomiaa. Ravintolan baarissa työskenteli ammattitaitoisia baarimikkoja pukeutuneena 20-luvun tyyliin. Mustiin pukeutuneilla naistarjoilijoilla taas oli harvinaisen antelias kaula-aukko. Tänne olisi hyvä tulla miesporukalla irstasporvaroimaan ja nauramaan köyhille. Itsekin olin ensimmäistä kertaa elämässäni ravintolassa pukeutuneena pukuun. Sama perinteinen meno jatkui ruokalistalta, jossa jokainen ruoka oli tunnistettava. Vaahdot, kuten myös yksi raaka-aine kolmella tavalla -annokset puuttuivat täysin.



Rockpoolin ruokalista oli pitkä, ehkä hiukan liiankin pitkä. Erilaisia alkuruokia oli neljättä kymmentä ja pääruokiakin melkein kaksikymmentä kaikkea maalla, merellä ja ilmassa elävästä. Vapaavalintaiset lisukkeet ja kastikkeet vielä tähän päälle. Tästä kaikesta tuli mieleen yksi Gordon Ramsayn Hell's Kitchenin jakso, jossa hän kouluttaa epäonnista ravintoloitsijaa siitä, kuinka pienellä ruokalistalla pystyy samaan aikaan pitämään laadun korkeana ja hinnan matalana.

Vaikka alkuruuat olivatkin moitteettomia, olivat ne myös hiukan tylsiä. Itse otin graavikirjolohta selleri remouladen ja piparjuurikerman kanssa ja vaimoni otti briochen luuytimen ja hitaasti paistetun kananmunan kanssa. Molemmista tuli mieleen, että nämä olisi voinut melkein kuka tahansa tehdä itse, ilman erityisempää vaivannäköä. Alkuruuat ovat kuitenkin yleensä ravintolalle tapa näyttää taitonsa ja mielestäni niissä olisi voinut käyttää enemmän modernia otetta, vaikka se olisikin sitten tarkoittanut pahamaineisia vaahtoja.





Rockpool Bar & Grillin pääpaino kuitenkin on puulämmittäisessä grillissä paistetuissa pihveissä, joita oli tarjolla kolmesta erityyppisestä naudasta: Waguysta, ruoholla kasvatettua 36 kuukautisesta ja viljalla kasvateutsta 300 päiväisestä. Näistä otimme vaimoni kanssa 350 gramman luullisen rib eyen tuosta ruoholla kasvatetusta ja 240 grammaisen waguyn top side pihvin. Waguyhan siis on sama lihakarja, mistä kuuluisa Kobe-härkä tehdään. Kuitenkin silloin, kun liha tulee Koben ulkopuolelta kutsutaan sitä nimellä Waguy ja tietysti monien mielestä vain Kobessa kasvanut on aito.

Me emme tästä välittäneet ja vaikka tuo pihvi olikin tehty naudan halvemmasta osasta, top siden ollessa kait uloin osa ulkopaistista, oli se yksi parhaista syömistäni pihveistä. Liha ei ollut fileen tavoin suussa sulavan mureaa, mutta se oli sitäkin mehevämpää ja lihaisan makuista, jota vain puulämmitteisestä grillistä tarttunut savun maku korosti. Voin vain kuvitella, kuinka hyviä kalliimmat osat olisivat olleet, mutta itse en raskisi maksaa kolmenumeroista summaa pihvistä.



Myös rib eye oli herkullinen. Sen pinta oli ehkä paras karamellisoitunut paistopinta, mitä olen nähnyt. Juuri oikealla tavalla käristetty pysyen juuri ja juuri palaneen paremmalla puolen. Waguyn tavoin liha oli erittäin mureaa, täydellisen punaiseksi jätetty kypsyysasteeltaan ja lihan jälkeen syöjälle jäi vielä luu järsittäväksi. Molemmat pihvit olivat niin hyviä, että olisi ollut synti peittää niiden maku kastikkeella.

Myös tilaamamme pihvin lisukkeet olivat hyviä. Varsinkin naudan rasvassa paistetut perunat rosmariinin kanssa. Huono puoli tosin oli, että ruokaa oli aivan liikaa. Alkuruokien jälkeen teki tiukkaa saada edes pihvit syötyä, saati sitten lisukkeet. Kaiken tämän jälkeen tuntui, että naamasta tihkui naudan rasva läpi.



Näin ollen tilasimme vaimoni kanssa vain yhden jälkiruuan jaettavaksi ja itse otin ähkyä helpottamaan lasillisen amerikkalaista ruisviskiä (mallasviskien ollessa niin nolkytlukua...). Jälkiruuaksi tilaamamme passionhedelmäpavlova olikin melkoisen kokoinen ja sopikin paremmin jaettavaksi kuin yksin syötäväksi. Jälkiruuassa toistui alkuruuan tavoin sama "osaisin tehdä tämän itsekin" -teema, mutta tällä kertaa se ei haitannut. Jälkiruokien ollessä yleensä fine dining ravintoloidenkin kompastuskivia, oli nyt ilo syödä virheettömästi valmistettu jälkiruokaklassikko.



Ravintolan viinilista ansaitsee myös maininnan, sen ollessa saanut Wine Spectatorilta palkinnot kahtena viime vuonna. Lista olikin melkoinen eepos ja itse keskityin suppeampaan laseittain myytävien listaan. Sommelieri tuntui olevan ihan suht asiantunteva, muttei mitenkään älyttömän suurta vaikutusta tehnyt. Jotenkin kaipaisin ravintoloissa juuri sommelierilta kaikkein henkilökohtaisinta otetta mutta yleensä he vain tyytyvät toistamaan sen saman minka voi listastakin lukea jos tietää riittävästi rypäleestä ja alueesta.

Loppulasku ravintolasta oli $320, eli ihan ilmaiseksi syöminen ei tullut. Toisaalta pihvien koon huomioon ottaen alkuruuat olisi voinut jättää hyvin väliin. Ruoka ja viinit olivat kuitenkin hintansa arvoisia, ne olivat niin tinkimättömän herkullisia. En esimerkiksi muista milloin viimeksi olen syönyt ravintolassa näin hyviä lisukeperunoita. Rockpool Bar & Grill paras puoli onkin sen erilaisuus verrattuna moniin muihin maailman huippuravintoloihin. Se on perinteinen.

Din Tai Fung

Onko mitään pahempaa kuin ketjuravintolat? Nuo S-ryhmän varjelemat geneeriset läävät, joissa ruoka on puolivalmisteista kasattua mättöä ja joiden voitot katoavat irstasporvareiden ja maakuntakorruption taskuun. Ketjuravintolat tuntuvat edustavan kaikkea sitä, mitä ruokakulttuurissa on ylipäänsä vikana. Ruokaa, joka on tehty voittojen eikä maun vuoksi.

Näin siis Suomessa.

Täällä Australiassa taas tuntuu, että monilla parhaimmista ravintoloista on järjestään useampi piste. Rockpoolilla, Bill'sillä, Chat Thailla ja niin edespäin. Aluksi tämä tuntui minustakin vähän valjulta, kun tiesi ettei ravintola ole täysin ainutlaatuinen. Pikkuhiljaa tähän kuitenkin tottui ruuan, ilmapiirin ja pavelun ollessa moitteetonta. Nämä ravintolat ovat loistavia esimerkkejä siitä, että ketjuravintolakin voi olla aito.

Edellä mainitut paikat ovat kuitenkin erittäin paikallisia ja haaroja on ollut vain muutama, mutta yksi Sydneyn parhaista kiinalaisista ravintoloista, Din Tai Fung, on monikansallinen yritys, jolla on ravintoloita muun muassa Kiinassa, Yhdysvalloissa, Japanissa, Thaimaassa ja täällä Sydneyssä. Ja tämänkaltaiseksi ravintolaksi poikkeuksellisesti, kaksi ketjun Hong Kongin ravintoloista on saanut yhdet Michelin tähdet.



Ensimmäinen avattu Din Tai Fung oli Taipeissa, eli puhdasverinen kiinalainen ravintola Din Tai Fung ei ole. Näin siis silloin, kun Kiinalla tarkoitetaan Kiinan kansantasavaltaa, eikä Kiinan tasavaltaa, eli Taiwania. Fiksu arvaa noiden valtioiden nimistä, kummassa kansalla on oikeasti valtaa.



Din Tai Fungin erikoisuus on erilaiset höyrytetyt nyytit, eli xiaolongbaot, joissa on yleensä sisällä kasviksia, rapuja tai porsaanlihaa sekä maukasta lientä, joka saa nyytit hyllymään hauskasti kun niitä heiluttaa. Nyytit tarjotaan tyylikkäästi pienissä bambukoreissa. Lisukkeiksi nyyteille ruokalistalla on erilaisia pieniä annoksia, kuten nuudeleita erilaisissa liemissä, wontoneja, kasviksia ja paistettua riisiä.



Laatuunsa nähden hinnat Din Tai Fungissa ovat erittäin kohtuulliset. Xiaolongbaojen hinnat vaihtelevat $10-$15 välillä ja lisukkeiden hinnat ovat samaa luokkaa. Kahdelle hengelle sopivan illallisen, setin nyyttejä, pari lisuketta ja viiniä tai bisseä, saa alle $50:lla.

Todennäköisesti pitääkseen hinnat alhaalla koko ravintola pyörii McDonaldsmaisen tehokkaaksi hiotulla prosessilla. Pienet aasialaiset tarjoilijat vahtivat haukkamaisesti salia ollen valmiita ottamaan tilauksia tai hakemaan käytetyt astiat pois. Tilaukset kirjoitetaan kuitille jotka viedään pois ruuan saapuessa pöytään. Lasisen seinän takana kokit väsertävät hengityssuojat naamalla nyyttejä robottimaisesti. Kaikesta tästä tulee hiukan kylmä olo, mutta toisaalta kaikki ravintolassa toimii täysin moitteettomasti. Din Tai Fung ei myöskään ota Chat Thain tavoin varauksia vastaan, vaan pöydän saadakseen joutuu jonottaamaan.





Din Tai Fung on ensimmäinen kiinalainen ravintola, jonka ruuasti olen aidosti pitänyt. Tähän asti kaikki kiinalainen ruoka mitä olen syönyt, on ollut jollain tapaa tunkkaista. Joko uppopaistettua tai sitten soijaista epämääräistä pöperöä. Tiedättehän, kinkkimättöä. Din Tai Fungissa taas maut ovat erittäin puhtaita ja raikkaita. Nyyttien täytteet ovat tyylikkäästi maustettuja ja niiden sisältämä liemi on herkullista. Lisukkeet ovat ajatuksella tehtyjä ja kauniin näköisiä. Omat suosikkini niistä ovat olleet pavut porsaanlihan kanssa sekä tuliset nuudelit ja wontonit. Vaikea sanoa onko tämä ihan yhden Michelin tähden arvoista. Din Tai Fungin nyyteistä on melko pitkä matka esimerkiksi Luomon tyyliseen molekyyligastronomiaan. Sitä ei voi kuitenkaan kiistää, etteikö Din Tai Fungin ruoka olisi ehdottoman herkullista. Varsinkin kiinalaiseksi ruuaksi.

Mutta, eipä tämä ollutkaan kiinalaista vaan taiwanilaista. Voi olla, että aidosti hyvä ruoka ei kukoista diktatuurissa.

Chat Thai

Naudanliha panaeng-curry

Nyt kun on noin neljä kuukautta asunut Sydneyssä, alkaa täältä tuntemaan paikkoja jotka jäävät helposti perus turistin tutkan alapuolelle, mutta jotka  jokainen asiantunteva Sydneyläinen tietää. Esimerkiksi paikka josta saa kohtuuhintaista kiviuunissa paistettua napolilaistyylistä pizzaa, paikka josta saa aidosti hyvää kiinalaista ruokaa ja Chat Thai, yksi Sydneyn parhaista thaimaalaisista ravintoloista.

Chat Thai on onnistunut nostamaan thaimaalaisen ruuan arvostukseni aivan uudelle tasolle. Helsingissä oma suosikkini thai-ravintoloista oli Kolmannen Linjan Lemongrass. Vaikka se olikin hyvä, oli sen ruoka osittain myös hiukan arkista.

Wokissa paistettua rapeaa possunmahaa

Toisin on Chat Thaissa, jossa jokainen annos tuntuu huolella harkitulta. Naudanliha mussamun curryssa liha oli pitkään haudutettua halvempaa osaa, joka oli ajan kanssa imenyt upeasti makuja kastikkeesta. Kana-vartaat on paistettu avotulella grillissä ja niiden kanssa tarjottu satay-kastikke on mahtavan pähkinäistä ja koostumus on tyylikkään rustiikkista. Oma suosikkini annoksista on rapeaksi paistettu possun maha, jossa rapsakat possupalat ovat kuorrutettu upealla tulisella tahnalla. Lisäksi annokset ovat kauniisti aseteltuja ja tarjoiltua.

Jotta annoksista saa eniten irti, on paras tapa on mennä paikalle kolmen tai neljän hengen voimin ja jakaa kaikki annokset.

Padt thai ravuilla

En kerennyt koskaan käymään Helsingissä Farangissa, mutta vähintään tämän laatuista odottaisin saavani itse sieltä. Farangiin verrattuna kaikkein parasta Chat Thaissa on kuitenkin, että korkean laadun lisäksi ruoka on erittäin kohtuuhintaista. Annosten mediaanihinta on jossain $15 paikkeilla, ainoastaan joidenkin kalaruokien ollessa yli $20.

Satay-kanavartaat

Ainoa Chat Thain huono puoli on, että se on ymmärrettävistä syistä helvetin suosittu, ja se ei ota vastaan varauksia. Pöydän saadakseen on vain mentävä hakemaan ovelta numero ja odotettava. Tiistai-iltana ruuhkaisimpaan aikaan seitsemältä, jouduimme odottamaan neljän hengen pöytää lähes tunnin. Onneksi ruoka oli odottamisen arvoista.

Tonttukahvila

Brunssit, aamupalat alkoholin kera. Mahtavia!

Sydneyssä yksi paras paikka brunsseilla on Surry Hillsin Crown Street. Kadulla sijaitsee useampi hipsterikahvila, joiden pelkkä vilkuilu saa itsensä tuntemaan trendikkääksi kaupunkisoturiksi. Yksi tunnetuimmista on Bill's niminen mesta, josta saa muun muassa $18 pannukakkuja. Osa on onneksi myös hiukan edullisempia kuten tonttukahvila, eli Gnome. Sinne minä ja vaimoni suuntasimme viime pääsiäismaanantaina.

Gnomen asiakaskunta on mahtavan paksusankasilmälasipäistä ja henkilökunta asiaankuuluvan partaista. Sisustus on sekoitus designia ja kirpparihuonekaluja. Ruokalistat on kirjoitettu liitutaululle.

Tarjolla Gnomessa oli useampia erilaisia aamiaisannoksia kuten leipiä, mysliä, munakkaita ja makkaroita. Itse otin grilled cheese voileivan, jossa oli provolonea, cheddaria, mozzarellaa ja proscuittoa. Vähän siis peruskänttyä parempi versio. Leivän eri juustot toimivat hienosti keskenään ja siinä oli myös jokin raikas hapokas elementti, josta en keksinyt mikä se oli. Ehkä tomaattia? Sen kanssa tarjottiin salaattia. Vaimoni otti paikan itsepaahtamaa mysliä ja jugurttia.

Myös paikan Cappucino oli moitteettoman laadukas, tosin jälkikäteen jäi harmittamaan, etten ottanut sen sijaan "salaisella reseptillä" tehtyä Bloody Marya. Ehkä sitten seuraavalla kerralla. Gnome oli sen verran hyvä mesta, että seuraava kerta varmasti tulee.

Ravintola Assiette

Nyt se tapahtui. Lopullinen kyllästyminen fine dining ravintoloihin. Kymmenkunta miniannosta, joissa yksi raaka-aine on tarjottu kolmella eri tapaa viiden eri lisukkeen kanssa vartavasten mätsättyjen viinien kanssa ei vaan enää nappaa.

Aina näin ei ollut. Ensimmäinen varsinainen fine dining ravintola missä kävin, oli yhden michelin tähden Joe's niminen ravintola Los Angelesissa vuonna 2008. Silloin se tuntui joltain todella hienolta ja juhlalliselta. Ruuat olivat tarkoin harkittuja ja palvelu oli täsmällistä ja juuri sopivan ystävällistä. Ruokalajien välissä tuli aina joku kampaamaan leivänmurut pöydältä pois.

Tämän jälkeen syötyjä ravintoloiden tähtiä on kertynyt kolmatta kymmentä mutta viime aikoina jotenkin kaikki ovat alkaneet tuntumaan enemmän tai vähemmän samalta.

Se mikä suurinta osaa käymiäni huippuravintoloita vaivaa on sieluttomuus. Fine dining pömpöösit ovat lopulta kuin ylemmän keskiluokan McDonalseja. Kun menet niihin, tiedät täsmälleen mitä saat rahojesi vastineeksi. Yllätysmenussa ei lopulta ole mitään yllätävää.

Postres ja Chez Dominique ovat Helsingissä mielestäni hyviä esimerkkejä täysin sieluttomista ravintoloista. Ruoka, palvelu ja viinit ovat kaikki moitteettomia. Jälkikäteen kaikilla on hyvä mieli mutta tarkemmin miettiessä on vähän vaikea muistaa mitä tulikaan syötyä kun kaikki noudatti enemmän tai vähemmän samaa kaavaa. Toisaalta taas Luomo ja Olo ovat Helsingissä paikkoja, joissa on enemmän luonnetta koska niissä oma linja näkyy selkeämmin ja siellä uskalletaan ottaa riskejäkin.

Miksi nyt sitten avaudun aiheesta? Viime viikolla suurena kulinarismin ystävinä tunnettu tuttavapariskunta suomesta oli häämatkalla eteläisellä pallonpuoliskolla ja vietti myöskin pari päivää Sydneyssä, joten olimme sopineet etukäteen, että kun he ovat täällä käymme jossain hyvässä paikallisessa ravintolassa syömässä. Lupasin itse etsiä ravintolan, joka onnistuisi tyydyttämään meidän kaikkien vaativan maun.

Kuten jo aiemmin olin maininnut tunnettu rengasfirma ei ole käynyt Australiaan tutustumassa joten hyviä ravintoloita joutui etsimään jotain muuta kautta. Australian Good Food Guiden Chef's Hat Awardsit ovat vaikuttaneet asiantuntevimmalta. Ykkössijaa pitää Marque niminen ravintola ja kakkossijaa Quay, joka löytyy myös Perrierin listalta sijalta 26. Nämä olivat hintatasoltaan kuitenkin sen verran huikeita, että jäivät tällä kertaa väliin mutta sijalta 10 löytyi Assiette niminen ravintola jossa tuntui hinta ja laatu kohtaavan.

Koska tähänastiset kokemukset Aussien ravintolaskenestä ovat olleet pääsääntöisesti korkealaatuisen positiivisia oli odotukset Assiettelle myös kovat. Tyylillisesti Assiette oli listattu ranskalais australialaiseksi, eli käytännössä klassista fine diningia australialaisin raaka-ainein oli tiedossa.

Otimme 8 ruokalajin maistelumenun, joka muodostui muodostui neljästä kalaruuasta, kahdesta liharuuasta ja kahdesta jälkiruuasta. Viinit halusimme valita listalta valmiiden viinisuositusten ollen hiukan liian keskittyneitä vanhaan mantereeseen.

Viiriäisen muna, ankkaconsommea, sieniä ja rapeaa siankorvaa.

Tonnikalaa, osteri beignet, mustaseesami- ja dashihyytelöä.

Viiriäisballotine, proscuittoa, palsternakka-, saksanpähkinä- ja taatelipyreetä

Parhaimmaksi annoksista nousi ensimmäinen lämmin liharuoka ja jälkiruoka. Liharuuassa viiriäisen, kanan ja proscuitton yhdistelmä oli kekseliäs ja maut tukivat hienosti tosiaan. Jälkiruoka taas oli annoksista tietyllä tapaa yksinkertaisin muodostuen vain marjoista, jugurttisorbetista ja "donitseista", mutta myös rohkein ja siinä pääsivät hyvälaatuiset raaka-aineet tyylikkäästi esille.

Mansikka-vadelmasalaattia jugurttisorbetin, vaniljadonitsin ja minttuemulsion kanssa.

Muutkin ruuat olivat hyviä, mutta osittain niitä vaivasi pieni suolan puutos. Australiassa suolan käyttö on välillä melko säästeliästä muutenkin. Toisaalta näin maut pääsevät puhtaammin esille, mutta itse kaipaan ruokaani pientä suolan kosketusta. Terveisin Klaus ja korkea verenpaine...

Palvelu oli osittain hiukan ontuvaa kun paikalla oli vain kaksi tarjoilijaa ja joilla oli vaikeuksia pitää koko salia hallussa. Esimerkiksi punaviinin saimme vasta siinä vaiheessa kun viiriäisballotine oli jo pöydässä ja olimme jo aloittaneet sen jäähtymisen pelossa. Muutenkin joutui aina välillä kuikuilemaan, että sai tarjoilijan huomion.

Viinilista oli ajatuksella kasaan pantu ja varsin kattava ja juomamme viinit olivat moitteettomia. Varsinkin punaviini 2007 Greenstone Monastrell Heathcote Victoriasta oli loistava. Samoin alkudrinkiksi nautittu Tasmanialainen kuohuviini 2004 Greglinger 'Vintage Brut' Pipers Brook.

Loppulasku neljältä oli $654 ja siihen hintaan sai kyllä hyvää ruokaa, viiniä ja ihan ok palvelua. Mitään erikoista tai mitään mitä en olisi ennen nähnyt sillä ei saanut. Sama kyllästynyt tuttuuden tunne toistui, mikä tuli jo viime kesänä Postresissä ja toistui syksyllä Olossa.

Mitä sitten olisin kaivannut? Tarjoilijoita jotka ovat liian tuttavallisia ja istuvat pöytään ottamaan tilausta, hyvän viinilistan sijaan hyvän olutlistan, kitchistä meksikolaista sisustusta, viiksekkäitä tatuoituja kokkeja. Nämä silläkin riskillä, että viinilista on täynnä keskinkertaisia lattarimaiden viinejä tai taustamusiikki on ihan liian kovalla volyymilla soitettua indieulinaa. Sielua, ideoita, riskejä, tunnetta, näkemystä. Jotain, mitä McDonalds ei pysty tarjoamaan.

Byron Bay

Huh, onpas tullut taas pidettyä hiukan taukoa kirjoittamisesta. Aloitin työt kaksi viikkoa sitten ja tavanomaisesta tyylistä poiketen, en olekkaan käyttänyt kaikkea työaikaa julistaen ruuanlaiton ja tissuttelun iloja. No, kunhan tässä hiukan uraudun ja koeaika loppuu niin eiköhän tuotakin pääse jatkamaan taas.

Mutta palataan ajassa taaksepäin noin kaksi viikkoa. Ennenkuin aloitin työt oli viimeiset vapauden hetket käytettävä tehokkaasti hyödyksi. Tähän tuli hyvä sauma kun Hong Kongissa vaihto-oppilaana asuva kälyni tuli käymään luonamme. Koska Sydneyssä tuli vettä luokkaa vitusti, oli se hyvä jättää taakse ja siirtyä kohti pohjoisen(!) lämpöä.

Määränpäänä meillä oli surffipummien mekkana tunnettu Byron Bay, jonne Weatherzone lupaili aurinkoisempaa ja lämpimämpää. Välimatkan kuitenkin ollessa melkoinen toimi välietappina Port Macquarie niminen rantakaupunki, joka on yksi Australian vanhimpia kaupunkeja ja alunperin toiminut vankisiirtolana. Sateiden jatkuessa rannat eivät olleet hirveän houkuttelevia, mutta paikallinen koalasairaala oli ihan hauska kuten myös alueen ympärillä sijaitsevat viinitilat.

Kovin tunnettu viinialueena Port Macquarie ei ole ja viinitiloja alueella on vain kourallinen verrattuna esimerkiksi Barossan noin kahteensataan. Meillekkin viiniturismin mahdollisuus tuli hiukan yllätyksenä, mutta toisaalta kun ulkona sataa niin mikäs onkaan parempaa tekemistä.

Ensimmäinen tila missä vierailimme oli Douglas Vale Homestead & Vineyard, jota piti paikallinen kyläyhteisö tavoitteenaan myös ylläpitää paikan historiaa. Douglas Vale Homestead & Vineyard ehkä oli ensisijaisesti museo ja tarkoitettu esittelemään Port Macquarien historiaa, mutta koska paikka myös toiminut viinitilana jatkoi kyläyhteisö tätä perinnettä. Koska tarkoitus ei ilmeisesti ollut tehdä hirveästi voittoa oli kyläyhteisöllä myös hyvä mahdollisuus käyttää historiallisia rypäleitä, jotka eivät muualla Australiassa olleet kovin käytettyjä.

Douglas Valen viinit olivat ehkä enemmän kuriositeettejä. Eivät ne missään nimessä huonoja olleet ja varsinkin White Cockatoo 2010 viini oli varsin hyvä ja sitä tuli pullo hankittua, mutta muut olivat hiukan ohuehkoja ja eivät laatutasoltaan sitä luokkaa mitä nykyään viineiltä odottaa. Kuitenkin historiansa ja omalaatuiten viiniensä vuoksi Douglas Vale Homestead & Vineyard on ehdottomasti vierailun arvoinen paikka.

Toinen viinitila missä kävimme, oli tavanomaisempi Innis Lake Vineyards. Toisaalta tavanomaisuus tarkoitti myös parempilaatuisia viinejä. Valkoviinit olivat varsinkin hyviä joista parhaaksi nousi suht edullinen 2011 Little Fish Summer White mutta myös 2007 Innis Lake Shiraz oli varsin toimiva.

Ihan Barossan tai Hunter Valley veroinen New South Walesin pohjoisrannikko ei ole alueen ollessa liian kostea, mutta silti alue pystyy tuottamaan varsin laadukkaita viinejä.

Viinitiloilta matka jatkui lopulliseen määränpäähän Byron Bayhin ja siellä viimein sadepilvetkin väistyivät joksikin aikaa. Käytännössä Byron Bay on pieni kylä josta on tullut surffipummien ja bilettävien backpackerien suosikkikohde Ausseissa. Kuitenkin paikka on onnistunut vielä säilyttämään tietynlaisen aidon ja rennon viban ja vaikka paikka oli täynnä Eurooppalaisia nuoria backpackereita eivät he onnistuneet kovin pahasti ärsyttämään.

Parasta Byronissa on todella pitkä ranta joka on loistava aloitteleville surffaajille voimakkaiden, mutta matalien aaltojen ja lämpimän veden vuoksi. Lisäksi Byronissa Bayssa sijaitsee Australian itäisin kohta ja siellä on hieno majakka.

Illalla Byron Bayssä menimme Fish Monger nimiseen kalaravintolaan. Fish Monger on käytännössä todella tasokas Fish & Chips paikka, josta monet hakivat ruokansa take awayna, mutta koska paikka oli varsin miellyttävästi sisustettu ja tarjosi BYO mahdollisuuden söimme me paikan päällä. Alkuruuaksi otimme setin ostereita ja pääruuaksi otin kalaa ranskalaisilla ja vaimoni otti suolassa ja pippurissa paistettuja katkarapuja ja salaattia.

Kaikki ruoka oli todella hyvää ja mikä parasta kohtuullisen hintaista. Kun toimme viinit itse taisi kolmen hengen pääruuat ja tusina ostereita maksaa yhteensä $60. Yleensä tämän tasoisesta annoksesta Sydneyn kalaravintoloista joutuu parhaimmillaan maksamaan $30-$40 per naama.

Koska sateet palasivat viimeisenä päivänä ennen paluulentoa, niin päätimme rantailun sijaan sitten lähteä tutustumaan läheiseen hippikaupunki Nimbiniin. Hipit ja muut elämäntapaintiaanit asuttivat Nimbinin vuonna 1973 Aquarius festivaalin jälkeen ja sen jälkeen ovat keskittyneet luomuviljelyyn ja kannabiksen kasvatukseen. Pettymyksekseni en saanut nauraa hipeille ihan niin paljoa kuin odotin. Osa Nimbinin asukkaista näytti yllättävän porvarilliselta ja he pyörittivät kunnianhimoista bisnestä paikan päällä myyden hamppuvaatteita ja psykedeelisesti kuvioituja t-paitoja, kuten tietysti myös jatsitupakkaa. Sitä tosin myivät huumediilereiden näköiset nuoret miehet, jotka erottuivat melko selkeästi paikallisista hipeistä. Jostain syystä huumediilerit ovat ympärimaailman aina samannäköisiä.

Nimbinin jälkeen kävimme katsastamassa vielä Queenslandin etelärannikkoa ja hakemasta $150 parkkisakot Brisbanesta.