torstai 24. helmikuuta 2011

Suosikkidrinkit

Joskus tulee innostuttua tekemään itse drinkkejä. Koska internet on täynnä erilaisia vinkkejä ja ohjeita näiden tekoon, en viitsi siihen puoleen paneutua tarkemmin. Serious Eatsissä on ollut hyvä Cocktail 101 sarja, josta voi katsoa tarkempia tekniikkavinkkejä. Tärkeimpänä omana neuvona voisin kuitenkin sen sanoa, että tällaisissa lyhyissä drinkeissä on tärkeä panostaa hyviin raaka-aineisiin, eli siis laadukkaaseen viinaan.

Tässä suosikkinidrinkkini:

White lady


Hapan ja hiukan makea drinkki, josta varmasti pitää melkein kaikki. Joissain ohjeissa tähän laitetaan myös kermaa tai kananmunan valkuaista, jolloin tästä saa vaahtoavampaa. Itse pidän kuitenkin tästä yksinkertaisesta versiosta.
3 cl giniä
2 cl cointreauta
2 cl tuoretta sitruunamehua

Koristeluun
sokeria

Laita martini-lasi pakastimeen, tai täytä se jäillä. Kun lasi on jäähtynyt tee siihen sokerireunus kostuttamalla toinen reuna sitruunamehulla ja upottamalla se sokeriin. Täytä shaker jäillä ja kaada sinne ensin gini, sitten cointreau ja lopuksi sitruunamehu. Ravista ja kaada martini-lasiin.

Cosmopolitan


Tyttöjen drinkkien kuninkuusluokka. Tässä on tärkeintä käyttää todella hapanta ja hyvälaatuista karpalomehua. Itse käytin Virolaista TaaraPollu Talun Jöhvika mahlia, jota ostin Ruoka&Viini -messuilta.
4 cl vodkaa
2 cl cointreauta
1 cl limettimehua
2 cl karpalomehua

Koristeluun
limettiviipale

Laita martini-lasi pakastimeen, tai täytä se jäillä. Täytä shaker jäillä ja kaada sinne ensin vodka, sitten cointreau ja lopuksi limetti ja karpalomehu. Ravista ja kaada-martini-lasiin. Koristele lasi limettiviipaleella.

Manhattan


Paras viimeiseksi. Tämä on ehdoton oma drinkkisuosikkini, johon tosin perinteisistä ohjeista poiketen laitan runsaammin agnostuuraa.
4 cl bourbonia tai blended viskiä
1 cl makeaa vermuttia
1 cl kuivaa vermuttia
3 tippaa agnosturaa

Koristeluun
appelsiinin kuorta

Laita martini-lasi pakastimeen, tai täytä se jäillä. Täytä suuri lasi jäillä ja kaada sinne ensiksi bourbon ja sitten vermutit ja agnostuura. Sekoita varovasti ja siivilöi martini-lasiin. Koristele palasella appelsiinin kuorta.

tiistai 22. helmikuuta 2011

Tommasi Ripasso Valpolicella 2008

Yksi parhaita puolia näissä viiniarvioiden väsäämisessä on, että samalla tulee etsittyä vähän lisää tietoa juodusta viinistä ja samalla oma viinitietous kasvaa. Esimerkiksi tämänkin pullon ostaessani en oikeastaan tiennyt Ripassosta muuta kuin, että ne tulevat Pohjois-Italiasta. Nyt taas pienen google mapsin, wikipedian ja muutaman muun sivun tutkailun jälkeen tiedän, että:

1) Ripassot tulevat Valpolicellan viinialueelta, joka sijaitsee Veronassa Garda-järven itäpuolella.

2) Alueen käytetyin rypäle on Corvina, jonka maussa yleensä on kevyttä hedelmäisyyttä ja (karvas)mantelia. Muita käytettyjä rypäleitä on muun muassa molinara ja rondinella.

3) Ripasso tarkoittaa suurinpiirtein "uudelleen käytettyä" ja nimi tulee siitä, että se käytetään uudelleen käyttämällä Valpolicellan kuuluisimman viinin tekoon, amaroneen, käytettyjä rypäleitä. Näin viiniin saadaan tukevampi runko ja enemmän tanniineja.

4) Ensimmäistä kaupallista Ripassoa alettiin tekemään vasta 1980 -luvulla.

Olen tainnut ennen tätä Tommasin ripassoa juoda muutamaa muutakin ripassoa, mutta niistä minulla ei ole mitään muistikuvia. Eivät ne ainakaan erityisen pahoja olleet. Join tämän osso buccon kanssa, joka myös tulee noilta seuduilta ja yhdistelmä olikin varsin miellyttävä.

Väriltään Tommasi Ripasso oli tumman punainen, hiukan läpikuultava ja tasaisen värinen. Tuoksussa oli mielenkiintoinen mustien- ja punaisten viinimarjojen sekoitus, jossa myös taustalla maakellarisia tanniineja. Maku oli rusinainen, jopa hiukan makea varsinkin jälkimaultaan, pippurinen, notkea ja pehmeän tanniininen.

Kaikenkaikkiaan todella hyvä Italialainen viini. Pitää ehdottomasti kokeilla enemmänkin näitä ripassoja ja jos rahat riittää nii miksei myös amaronea, joka on kuitenkin tämän alueen ykkösviini.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/429567

perjantai 18. helmikuuta 2011

Vadelmasorbettia ja salmiakkikastiketta


Tämä on yksi omia reseptikokeilujani, tosi ei nyt mitenkään hirvittävän omaperäinen sellainen, mutta todella potentiaalinen silti. Marjaisan vadelman ja salmiakin kombinaatio on kuitenki todella toimiva, mutta tässä jälkkärissä niiden suhteet ja maut eivät ole vielä aivan tasapainossa. Ensiksi käyttämäni turkinpippurit ovat liian makeita ja pippurisia, jolloin vadelmasorbetti jäi hiukan salmiakin jalkoihin. Kastiketta pitäisi olla joko paljon vähemmän tai sen pitäisi olla paljon kevyempää. Nyt se oli myöskin näillä ainesmäärillä liian paksua. Turkinpippurien sijaan ajattelin käyttää seuraavalla kerralla salmiakkiufoja. Toiseksi reseptin melko voimakkaan hapokkaat sorbetti ja salmiakki kaipaavat taustalle jonkin pehmentävän ja kermaisen elementin. Kokeilin nyt tuota omenasabayonia siihen tarkoitukseen, mutta en ollut siihenkään 100% tyytyväinen. Yksi vaihtoehto olisi tietty vaihtaa vadelmasorbetti vadelmajäätelöön, jolloin tuo ongelma ratkeaa. Sorbetin resepti on hesarin sivuilta ja siitäkään ei tullut ihan sellaista kuin olisin toivonut. No, saa nähdä miten jatkokehitän tätä.

Kaikesta valituksesta huolimatta tämä oli todella hyvää ja siksi tämän julkaisenkin tänne. Vaatimustaso omille tekeleille, varsinkin kun resepti on isoilta osin oma, on vaan niin älyttömän korkea, että sitä ei ihan helpolla täytetä.

Vadelmasorbettia ja salmiakkikastiketta


2 pussia turkinpippureita (300 g)
1/2 sitruunan mehu
3 rkl vettä

Lisäksi
vadelmasorbettia
omenasabayonia

Murskaa turkinpippurit morttelissa. Ota 4 rkl murskaa talteen sorbetin alustaa varten.

Laita loput turkinpippurit kattilaan ja lisää sitruunan mehu ja vesi. Kiehauta kunnes turkinpippurit ovat sulaneet kastikkeeksi. Nosta sivuun ja anna jäähtyä huoneenlämpöiseksi.

Nosta jokaisen lautasen keskelle 1 rkl turkinpippurimurskaa ohueksi kiekoksi. Lusikoi tämän ympärille salmiakkikastiketta ja nosta kastikkeen päälle muutamia tippoja omenasabayonia. Lopuksi pyöritä sorbetista pallo ja nosta se turkinpippurimurskan päälle.

Vadelmasorbetti

2 dl vadelmasosetta
1 dl vettä
5-6 rkl sokeria
2 valkuaista

Sekoita vadelmasoseen joukkoon vesi ja sokeri. Nosta seos pakastimeen 1-2 tunniksi. Sekoita seosta muutaman kerran pakastumisen aikana.

Vaahdota valkuaiset ja sekoita ne kohmeiseen marjaseokseen.

Nosta astia uudelleen pakastimeen ja anna pakastua 3-4 tuntia.

Nosta astia pakastimesta noin puoli tuntia ennen tarjoilua.

Omenasabayon

2 kananmunan keltuaista
0,6 dl omenamehua
26 g sokeria

Vatkaa keltuaisia ja sokeria kulhossa parin minuutin ajan. Kuumenna omenamehu kiehuvaksi, nosta pois liedeltä ja kaada nin puolet mehusta keltuaisvaahdon joukkoon.

Kaada keltuaisvaahto kattilaan ja lämmitä sitä varovaisesti pienellä lämmöllä jatkuvasti vatkaten, kunnes seos se sakenee paksuksi vaahdoksi.


Pari vinkkiä muuten sorbetin/jäätelön käsittelyyn. Ensiksi kannattaa antaa sen sulaa hiukan, kuten ohje sanookin. Sen jälkeen siinä vaiheessa kun sen annostelee niin kun ensin pyörittää pallon joko kahdella lusikalla tai jäätelökauhalla, ja lämmittää lusikkaa kämmentä vasten irtoaa sen paljon nätimmin lusikasta. Varsinkin tuon vadelmasorbetin kanssa tuo meinasi muodostua ongelmaksi.

Toinen hyvä tarjoiluvinkki jäätelölle on aina laittaa jäätelöpallo jonkin alustan päälle, esimerkiksi keksin, tai piirakan tai tässä tapauksessa turkinpippurimurun. Näin esimerkiksi tehdään lähes aina huippuravintoloissa. Kun jäätelö ei ole suorassa kosketuksessa lautaseen, se ei sula niin nopeasti ja leviä ympäri lautasta.

tiistai 15. helmikuuta 2011

Etanapuuro ja Fat Duck Cookbook

Tässä uusin keittokirjahankintani: Heston Blumenthalin parin vuoden takainen Fat Duck Cookbook. Hankin tämän kun huomasin sen olevan yllättävän halpa Amazonissa £24,29 hintaan. Tästä samaisesta kirjastahan on myös huomattavasti isokokoisempi ja hienompi kahvipöytäkirjaversio Big Fat Duck Cookbook, mutta sen hinta oli sen verran kova ja epäilen noin isokokoisen kirjan käytännöllisyyttä muutenkin, että tyydyin tähän pienempään ja halvempaan versioon.


Nyt sain luettua varsinaisen leipätekstin ja suurimman osan resepteistä silmäiltyä läpi kirjasta ja täytyy vaan nostaa hattua Hestonille ja hänen työlleen. Pelkästään se, että Heston on täysin itseoppineesti ja lähes ilman mitään työharjoittelua saanut luotua yhden maailman parhaista ravintoloista, Lontoon lähellä sijaitsevan Fat Duckin, on uskomatonta, puhumattakaan siitä tutkimustyöstä mitä hän on tehnyt ruuan valmistusmenetelmien parissa.

Myös tämä kirja on vaikuttavin (vaikuttavin ei kuitenkaan tarkoita parasta, vaikkei se olekkaan kovin kaukana siitä) keittokirja mitä olen nähnyt. Kirja on jaettu kolmeen osaan, jossa ensimmäisessä Heston kertoo tarinansa kuinka hän on oppinut kokkaamaan ja löytänyt ruuanlaiton tieteellisen puolen ja siinä sivussa avannut Fat Duck ravintolan. Toinen osa on omistettu Fat Duckissa tarjottujen ruokien resepteille ja viimeinen osa on omistettu "tieteelle". Tässä viimeisessa osassa käydään läpi eri raaka-aineiden, mm lihan ja jäätelön, käyttäytyminen kemiallisesti ruuanlaiton yhteydessä. Kun itse olen melko matemaattisesti orientoitunut, on kemia ollut minulle aina liian epäkonkreettista. Silti tuon kirjan tiede-osuus on ehdottoman hyödyllinen kenelle tahansa ruuanlaittoon intohimoisesti suhtautuvalle. Kun ymmärtää mitä kemiallisia reaktiota esimerkiksi lihalle tapahtuu 56 C asteen lämpötilassa, ymmärtää omia kokkailujaankin paremmin.

Kuva loistavasta xkcd -sarjakuvasta.
Suurin osa kirjan resepteistä on kuitenkin alusta loppuun asti toteutettuina perus kotikokille liian monimutkaisia, mutta mielestäni reseptejä ei olekkaan tarkoitettu käytettävän absoluuttisesti (vaikka ikkösinhokkilehteni Hesari yrittikin junttimaisessa artikkelissaan), vaan enemmänkin käyttää inspiraationa ja ohjeina siihen, miten omia kokkailuja voi kehittää. Nämä huippuravintoloiden kokkikirjat ovat vähän kuin haute couture muotinäytökset, ei kukaan voi mennä kadulle niissä virityksissä, mutta niitä voi käyttää inspiraation lähteinä.

Itse tartuin nyt viikonloppuna kirjasta yhteen Hestonin tunnetuimmista resepteistä, etanapuuroon. Vaikka nimi kuulostaa aika eksoottiselta, ei tässä ruuassa ollut oikeastaan mitään kovin ihmeellistä. Tästä puuttui kaikki Hestonille ominaiset nestemäisellä typellä kikkailut ja sous-vide haudutukset ja makupalettikin on aika klassinen vaikkakin tarjottu aivan uudenlaisella tavalla. Tämän resepti on myös yksi kirjan helpoimmista, vaikkei tätäkään pysty ihan 100% noudattamaan. Ensiksi ohjeessa käytetään Pacojettiä persiljavoin valmistukseen, ja Hestonin etanat olivat tuoreita joita sitten ensiksi haudutettiin usean tunnin ajan kanaliemessä, eivätkä laadultaan ihan sitä purkkikamaa, mihin täällä Suomessa kotikokki joutuu tyytymään. Kuitenkin oikomalla ja hiukan soveltamalla sai tästä melko helposti kotikokille sopivan version, ja lopputulos olikin todella kaunis ja herkullinen. Youtubesta löytyy myös video kun Heston valmistaa etanapuuroa, josta voi katsoa lisävinkkejä.

Tässä ohje sellaisena kuin sen itse sovelsin. Ohje on neljälle.


Etanapuuro


12 säilöttyä etanaa
1/2 salottisipuli silputtuna
1 valkosipulinkynsi silputtuna
60 g voita
1/2 pieni fenkoli
120 g kanalientä
40 g siivilöityjä puurohiutaleita
120 g persiljavoita huoneenlämpöisenä
40 g ilmakuivattua kinkkua silputtuna
suolaa
mustapippuria
ranskalaista salaatinkastiketta

Silppua fenkolista paperinohuita suikaleita. Kasta nämä salaatinkastikkeeseen ja mausta suolalla ja pippurilla. Laita sivuun odottamaan.

Sulata voi paistinpannussa ja kuulota salotti- ja valkosipulia siinä hetken aikaa. Lisää etanat ja paista niitä voissa parin minuutin ajan. Mausta etanat suolalla ja pippurilla. Siirrä pannu sivuun ja pidä lämpimänä.

Siivilöi puurohiutaleet, jotta pääset eroon pienimmistä palasista. Nämä saattavat muuttaa puuron liisterimäiseksi. Lämmitä kanaliemi pienessä kasarissa lähes kiehuvaksi ja sekoita puurohiutaleet joukkoon. Kun puurohiutaleet ovat imeneet nesteen itseensä lisää joukkoon persiljavoi. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa ja pippuria. Jos puurohiutaleet ovat liian kovia, voit lisätä hiukan kanalientä mutta varo ettei puurosta tule liian pehmeää ja liisterimäistä.

Jaa puuro neljään osaan ja nosta lämmitetyille lautasille. Lisää puuron päälle ilmakuivattua kinkkua. Ravistele etanoista suurimmat sipulipalaset irti ja nosta kinkun päälle. Nosta fenkolisilppu päällimäiseksi ja tarjoile.

Persiljavoi
16 g valkosipulia silputtuna
2 tl sitruunamehua
110 g voita
8 g jauhettua mantelia
10 g dijon sinappia
48 g persiljaa silputtuna
2 g suolaa
12 g salottisipulia silputtuna hienoksi
12 g suppilovahveroita silputtuna hienoksi
16 g ilmakuivattua kinkkua silputtuna hienoksi
kirkastettua voita

Ota 100 g voita lämpenemään huoneenlämpöön.

Sulata loput 10 g voita paistinpannussa. Lisää valkosipuli ja kuulota kunnes valkosipuli ruskistuu hiukan vaalean kullan väriseksi.

Lisää sitruunamehu pannuun ja siirrä valkosipuli kulhoon odottamaan. Lisää kulhoon myös sinappi, jauhetut mantelit, suola, 100 g huoneenlämpöistä voita sekä persilja.

Aja voi ja mausteet sauvasekoittimella mahdollisimman sileäksi tahnaksi.

Lämmitä kirkastettua voita paistinpannulla. Lisää suppilovahverot ja salottisipuli ja kuulota näitä parin minuutin ajan. Siirrä pannu sivuun ja anna jäähtyä. (Alkuperäisessä ohjeessa sienet ja sipuli paistettiin erikseen ja salottisipulia kuulotetaan pannulla 30-40 minuuttia, halutessasi voit tehdä myös näin.)

Lisää sienet, sipuli ja ilmakuivattu kinkku voihin. Sekoita tasaiseksi ja säilytä jääkaapissa tai pakastimessa.

Ranskalainen salaatinkastike
1 tl valkoviinietikkaa
2 tl rypsiöljyä
tilkka dijon sinappia

Sekoita ainesosat keskenään huolellisesti ja siirrä sivuun odottamaan. (Alkuperäisessä ohjeessa käytettiin saksanpähkinäetikkaa, mutta jos et löydä sitä voit käyttää hyvin myös valkoviinietikkaa.)


Persiljavoita jää ohjeesta yli jonkin verran, mutta sen voi esimerkiksi pakastaa tai käyttää leivän päällä tai pihvin kanssa maustevoina.

maanantai 14. helmikuuta 2011

Top Chef vs. MasterChef

Tositelevisio, tuo passivoivan tv-viihteen kuninkuusluokka. Koska omassa taloudessa televisiosta luovuttiin siinä vaiheessa kun analogilähetykset loppuivat on moni näistä onneksi jäänyt itseltä täysin paitsioon, vaikka tietysti paskalehdet (HS, Iltalehti ja -sanomat) yrittävätkin kokoajan muistuttaa eri tositvformaattien olemassa olosta uutisoinnillaan. Kuitenkin nyt kun kilpailevat nelonen ja subtv tarttuivat kahteen ulkomaiseen kokkausformaattiin päätin tarkastaa nämä. En nyt tietty hankkinut itselleni televisiota, koska se olisi yhä vaikea saada sopimaan sisustukseen mutta nämä molemmat voi onneksi katsoa suoraan Internetistä. Top Chef SubTV:n sivuilta ja MasterChef taas ruutu.fi -palvelusta.

En jaksa tarkemmin analysoida näiden eroja ja formaattia tarkemmin, mutta käytännössä nämä ovat aika samasta puusta veistetty. Molemmissa on reilut kymmenen kilpailijaa, joista yksi tiputetaan joka jaksossa kokkailujensa perusteella sillä erolla, että Top Chefissä kilpailevat ammattilaiset ja MasterChefissä taas kotikokit.

Odotukset olivat vähän ristiriitaiset kun nämä alkoivat. Oma mielikuvani tositelevisioista on, että ne ovat täynnä narsististen urpojen avautumista, jotka silloin kun eivät kyräile ja valita muista kilpailijoista itkevät omaa elämäänsä ja sen surkeutta. Eivätkä Top Chef ja MasterChef eivät ole poikkeuksia: Jo ensimmäisissä jaksoissa molemmissa sarjoissa kyynelkanavat aukesivat. En ymmärrä mikä helvetti siinä on, että on pakko tulla valtakunnalliseen television itkemään. Jokin ihmisen sisäinen pakonomainen tarve Turkkamaiseen katharsikseen? Vittuuh.

Mutta, kaikesta huolimatta molemmat Top Chef ja MasterChef, sekä niiden kilpailijat ovat yllättävän siedettäviä ja mukavan oloista sakkia. Top Chefissa nyt kilpailevat ammattilaiset, joten heiltä voi odottaakkin ammattimaista käytöstä ja asiantuntemusta, mutta myös MasterChefissä tuntuu, että kilpailijat ovat oikeasti kilpailemassa taidoillaan eikä niinkään hakemassa nopeaa lööppijulkisuutta.

Tästä syystä toivoisikin, että molemmissa formaateissa keskityttäisiin kaikkein eniten ohjelmien mielenkiintoisimpaan osuuteen, eli ruokaan. Molemmissa ohjelmissa on ollut useita todella taidokkaasti tehtyjä annoksia, jota todella rasittavasti vilautetaan vain puolikkaan sekunnin ajan, jotta voidaan kuvata ärsyttävien tuomareiden mukanokkelia kommentteja ja kilpailijoiden kärsiviä kasvoja kun he kuulevat näitä. Varsinkin MasterChefissä en ole näiden ensimmäisen neljän jakson aikana nähnyt parilta kilpailijalta yhtään annosta kuvattavan lähemmin. Täysin käsittämätöntä ruokaohjelmalta.

Lisäksi itse ruuan valmistusta kuvataan aivan liian vähän, painopisteen ollessa taas sillä elämän itkemisellä. Joka ikinen kerta kun kilpailijat saavat jonkin raaka-aineen työstettäväkseen seuraa pitkät avautumiset siitä kuinka heitä ahdistaa tämä kyseinen raaka-aine ja kuinka kaikki on ankeaa ja kuinka heidän ruoka on varmaan aivan kauhea ja vielä buuhuu, tuomari sanoi ilkeästi. Ei kiinnosta! Minä haluaisin kuulla miksi he päättivät tehdä ruuan niinkuin tekivät ja mitä pikku kikkoja he käyttivät, jotta saivat siitä niin hyvän näköisen (ja jos tuomareita on uskominen niin myös herkullisen makuisen). Ruuanlaitto, varsinkin tuollaisessa yllättävässä tilanteessa on täynnä pieniä innovaatioita ja ideoita, jotka jäävät täysin pimentoon fokuksen ollessa lässyttämisessä.

Epäonnekseni näitä ohjelmia ei ole vaan tehty minunlaiselleni ihmiselle. Kansa vaatii kyyneliä, vaikka minä kuinka vaatisin kuplivaa ankan verta. Kaikesta tästä huolimatta aion jatkaa molempien katsomista, sillä ne pienet hetket kun keskitytään ruokaan ovat selvästi sen arvoisia ja kuten sanoin, kilpailijatkin ovat varsin mukavan oloista porukkaa, niin nuo tositv -formaatin pakottamat perseilyt eivät häiritse liikaa.

sunnuntai 13. helmikuuta 2011

Vielä Brasiliasta ja sen juomakulttuurista (Brasilia osa 3)

Tässä vielä muutama ruokakuva matkalta. Nämä ovat kahdesta hyvästä raflasta joista sai hyvää ruokaa, vaikkei välttämättä tosin kovin brasilialaista. Lisäksi summasin loppuun vielä vähän Brasilian juomakulttuurista ja laitoin pari caipirinhareseptiä.

Vaikka D.O.M. ja Vento Haragano olivatkin parhaat ravintolakokemukset, oli kolmanneksi paras näiden jälkeen Florianopolisissa Barra Da Lagoassa sijaitseva yhdysvaltalaisen tanssijan mukaan nimetty Bistrô Isadora Duncan (kyseenalaisesti Isadora Duncan tunnetaan myös poikkeuksellisesta kuolintavastaan, hän kuristui kaulahuiviin kun se tarttui avoautossa ajaessa renkaaseen). Ravintola sijaitsee upealla paikalla mäen nyppylällä, josta on upea näköala Santa Catarinan alueen laguunille. Ravintola on erityisen tunnettu upeista merenherkuistaan ja itse voin allekirjoittaa tämän.


Alkuruuaksi otin ostereita, jotka oli brasilialaiseen tyyliin savustettu ja täytetty juustolla. Todella herkullisia, tosin ostereiden maku jäi vähän juuston alle. Klassinen viisaushan sanoo, että juustoa ei pitäisi tarjota merenelävien kanssa. Tämän on tosin mm. Heston Blumenthal kiistänyt ja muutenkin on hiukan kiistanalainen väittämä, vaikka Hans Välimäki taas vannoi tämän nimeen Top Chefin toisessa jaksossa.


Pääruuan suhteen sitten laitoin kaiken peliin ja otin listan kalleimman annoksen, eli tietysti hummerin. Yritin kysellä tarjoilijalta, mistä hummeri tulee. Aivan paikallinen se ei ollut, mutta Brasilian pohjoisosista kuitenkin ja sanoi sen olevan todella herkullinen, ja niinhän se olikin. Tässä ja muutamassa muussa Isadora Duncanin pääruuassa sekä yhdessä D.O.M:in ruuista oli lisukkeena mustaa riisiä, joka oli todella upean makuista. Missään muualla en kuin Brasiliassa en ole tätä maistanut, joten yritin löytää sitä paikallisista kaupoista melko laihoin tuloksin. Viimeisenä päivänä kuitenkin bongasin vähän parempilaatuisesta kaupasta São Paolosta tätä melkoisen kovaan hitaan, 250 grammaa 10 realia (~4,5 €). Ei taida mitään perusriisiä tämä olla. Pakkohan sitä oli kuitenkin pari pakettia ostaa.


Vaimoni otti rapuja appelsiinikastikkeessa, jotka olivat myös todella hyvin valmistetuja mutta oma hummerini kyllä vei voiton.


Jälkiruokalista oli vähän pettymys todella hyvien alku- ja pääruokien kanssa. Eivät ne missään nimessä huonoja olleet ja parhaita koko matkan aikana, mutta oma vaatimustasoni jälkiruuille on sen verran korkea, että harva ravintola sitä pystyy täyttämään. Itse otin omenapiirakkaa jäätelön ja kanelikastikkeen kanssa ja vaimoni klassisen brasilialaisen jälkiruuan papayakerman (creme de papaya) mustaherukkaliköörin kanssa. Isadora Duncan oli monen muun paremman brasilialaisen ravintolan tapaan melko hintava. Pääruuat olivat 60-80 realin (27-35 €) väliltä ja kokonaislaskuksi kolmesta ruokalajista viineineen tuli noin 200 realia.


Toinen hyvin mieleen jäänyt ravintola, oli Curitibassa sijainnut Choparia Schwartzwald, eli nimestä voi päätellä, että kyseessä on saksalainen oluttupa. Suurin osa ruuista oli kahden hengen annoksia, josta sitten otin vaimoni kanssa yhteiseksi klassisen sian potkan eisbeinin. Aikaisemmin en tätä ollut syönyt, mutta Schwartzwaldin versio oli ainakin todella hyvä.

Potka tarjottiin makkaran, hapankaalin, perunasalaatin ja muutaman muun lisukkeen kanssa. Sianliha todella mehevää ja pehmeää ja hapankaali herkullista. Ainoa miinus tässä annoksessa oikeastaan oli, että hapankaalia oli aivan liian vähän ja muut lisukkeet taas eivät olleet niin hyviä. Choparia Schwartzwald oli myös ihastuttavan edullinen verrattuna moneen muuhun parempaan brasilialaiseen ravintolaan. Kahden hengen Eisbein maksoi muistaakseni jotain 40-50 realin (17-22 €) välillä, eivätkä juomatkaan olleet pahan hintaisia.

Matkan aikana tuli myös juotua aika paljon brasilialaista viiniä. Alunperin olin ollut siinä käsityksessä, että brasilialainen viini ei olisi kovin kummoista. Kuitenkin matkan aikana käsitykseni siitä nousi huomattavasti, vaikka brasilialainen viini jääkin tasoltaan paljon Chilen ja Argentiinan taakse. Brasilian viiniteollisuus on kait melko pitkälti italialaisten siirtolaisten perustamaa ja olisin toivonut, että tämä olisi myös näkynyt kasvatetuissa viineissä mutta itse en ainakaan tätä huomannut. Kansainväliset lajikkeet rulettivat ja merlot'a, cabernet sauvignonia ja chardonnayta näkyi paljon. Selkeiten brasilialaisissa viineissä näkyi, etteivät he olleet vielä löytäneet omaa tyyliään vaan pyrkivät enemmänkin kopioimaan klassisempia viinityylejä.

Viinien taso vaihteli väliltä ihan ok ja yllättävän hyvä, mutta isoksi ongelmaksi näissä viineissä muodostui niiden hinta, sillä brasiliassa viini ei ollut kovin halpaa. Kaupassa kohtuullisesta kotimaisesta viinipullosta joutui maksamaan vähintään 20 realia (~8,9 €) ja Brasilian protektionista taloudesta johtuen ulkomaiset viinit olivat käsittämättömän kalliita, esimerkiksi Moët & Chandonin bulkkisamppanjan hinta oli tuplasti sen, mitä suomessa siitä joutuu maksamaan. Yhtä 8 realin viiniä tuli myös kokeiltua ja se oli täysin juomakelvotonta. Chileläiset ja Argentiinalaiset viinit olivat vähän halvempia, jonka epäilen johtuvan jostain maiden välisistä kauppasopimuksista.

Olutta tuli juotua varmaan kaikkein eniten veden lisäksi ja brasiliassa olikin useita erilaisia olutmerkkejä, jotka kaikki maistuivat enemmän tai vähemmän lämpimien maiden tapaan mauttoman raikkaalle pißwasserille, mutta kun lämpötila on jossain 30-35 C asteen välissä mikäpä sopisikaan paremmin. Jokin rapsakka IPA tietysti olisi ollut myös paikallaan, mutta kun kokeilin yhtä paikallista "pale alea" ja havaitsin sen olevan vaan tavallista vehkeemmän makuista lageria niin en edes yrittänyt etsiä mitään kunnolla humaloitua.

Brasilian tunnetuin juomahan on tietysti caipirinha, eli limetistä, sokerista ja paikallisesta sokeriruokopontikasta cachaçasta tehty raikas drinkki. Näitä tuli useammassa baarissa juotua ja myös tehtyä itse apartmenteissa. Limetit olivat halpoja, kuten myös käyttämämme cachaça merkki 51, joka maksoi kaupassa noin 5-6 realia (2,2-2,6 €) litran pullo, jotan näitä paloi jonkin verran. Jännänä huomiona, itsetehdyt tuppasivat olemaan parempia kuin ne mitä monissa baareissa sai. Paikalliset tekivät usein caipirinhoista aivan liian makeita, kun taas oma drinkkimaku arvostaa enemmän vähän happampia drinkkejä joissa saa maistua pieni alkoholin kitkerä puraisukin.


Tässä resepti klassiseen caipirinhaan.

Caipirinha

1 limetti
3 tl sokeria
noin 8 cl cachaçaa
jäitä

Pilko limetti kahdeksaksi lohkoksi. Puolita vielä jokainen lohko poikittain. Laita limetit ja sokeri on the rocks lasiin. Murskaa limetit ja puumurskaimella, jotta niistä irtoaa mehu. Täytä lasi murskatulla jäällä ja kaada lasi täyteen cachaçaa. Sekoita vähän ja nauti.

Yksi todella hyvä variaatio drinkistä syntyy, kun limetin lisäksi laittaa caipirinhaan mukaan yhden passiohedelmän sisuksen. Tämän kikan kopioin D.O.M:in caipirinhasta ja tämänlaisia tuli tehtyä myös useita.

Cachaçaa ei taida ikävä kyllä Alkosta saada ainakaan hyllytavarana, tilausvalikoimasta en ole varma. Tämän voi kuitenkin korvata vodkalla, jolloin drinkistä tulee caipiroska tai rommilla jolloin drinkki on caipirissima.

Itse kuitenkin varmistin ainakin joksikin aikaa caipirinhan saatavuuteni tuomalla yhden pullon tuota 51:tä suomeen, kuten myös yhden vähän kalliimman Santo Grau merkkisen cachaçan vertailuksi. Lisäksi pari lohduttajaa pitkään talveen tarttui mukaan Frankfurtin lentokentältä.

lauantai 12. helmikuuta 2011

Ravintola D.O.M. (Brasilia osa 2)

Yksi koko matkan huippukohdista oli muuten melko ankeassa São Paolon kaupungissa ollut D.O.M. ravintola, jossa vietin hääpäiväämme vaimoni kanssa. D.O.M. on Brasilialaisen Alex Atalan vuonna 1999 perustama ravintola, joka on S. Pellegrinon 50 parhaan ravintolan listalla tällä hetkellä sijalla 18.

Varasin pöydän suomesta käsin pari viikkoa ennen hääpäiväämme ja pöydän saaminen ei ollut mikään ongelma vaikka pelkäsin, että ravintola olisi täyteen varattu jo kauan etukäteen niinkuin jotkut huippuravintolat joskus ovat. Paikalle saavuin vaimoni kanssa kahdeksan aikaan, jolloin olimme ravintolan toiset asikkaat. Lähempänä yheksää ravintola oli kuitenkin jo lähes täysi ja kymmeneltä vapaita pöytiä ei enää ollut. Helvetti näiden lämpimien maiden asukkaiden kanssa, mikseivät he osaa syödä ihmisten aikaan! Tosin itsekin aloin matkan loppuvaiheessa hallita vähän paremmin tuon myöhäisemmän ruokailurytmin, eikä tarvinnut aina mennä tyhjään ravintolaan syömään. Eikä se D.O.M:issakaan haitannut, kun söimme kuitenkin sen verran pitkän kaavan mukaan, että aikaa paloi ravintolassa lähemmäs neljä tuntia.

Alkudrinkeiksi meille suositeltiin Brasilialle perinteisesti caipirinhoja jotka sitten otimmekin. Nämä taisivatkin olla ensimmäiset mitä koko reissulla join. D.O.M:in caipirinhassa oli tavallisesta poiketen limetin lisäksi passiohedelmää sekä pripriocaa, joka on kait jokin amazonissa kasvava kasvi.


Alkuun pöytään tuotiin myös leipää ja brasilialle tyypillisiä juustosta ja jauhoista tehtyjä palleroita (bolinho de quejo) sekä brasilian parasta voita, joka nyt oli ihan hyvää voita mutta olen syönyt suomessa parempaakin.


Ruuaksi ravintolassa oli tarjolla a la carte listalta erinäisiä alku-, pää- ja jälkiruokia, sekä 7 ja 11 ruokalajin maistelumenut, joista valitsimme tuon 11 ruokalajin menun. Tuo 11 ruokalajia muodostui seitsemästä erilaisesta alkuruuasta, yhdestä pääruuasta, juustoista ja kahdesta jälkiruuasta. Tässä alla kuvat suurimmasta osasta noista.


Ensimmäinen alkuruoka: Baby squidejä ja punajuuripyreetä.


Toinen alkuruoka: Kampasimpukkaa ja tomaattia


Neljäs alkuruoka: En muista mitä tämä tarkalleen oli, mutta ainakin tässä on mustaa riisiä ja parsaa. Olisi varmaan pitänyt tehdä muistiinpanoja.


Viides alkuruoka: Sienikeittoa, kukkia ja villiyrttejä.


Seitsemäs alkuruoka: Pasta carbonara palmun sydämmestä.


Pääruoka: Hmm, mitähän tässä oli, mustaa mustalla. Muistaakseni lampaan potkaa ja jotain lisuketta. Todella hyvää tämäkin kyllä oli.


Juusto: Perunaa ja gruyereä (muistaakseni). Tämä ruoka tarjottiin hienosti pyörittämällä tuo suuresta astiasta palloksi kahdella tikulla ja asettamalla lautaselle.


Ensimmäinen jälkiruoka: Mangojäätelöä jäälohkolla.


Toinen jälkiruoka: Jäätelöä, kakkua ja suklaakastiketta.

Muutama raaka-aine herätti hiukan kummastusta skandinaavisuudellaan. Ensiksi tuo punajuuripyree, mitä oli kalmarien kanssa ja toiseksi kuvista puuttuvan kolmannen alkuruuan klassisessa oysters and pearls annoksessa kaviaarin sijaan ollut lohen mäti. Näitä on harvemmin suomen ulkopuolella ollut. Kysyimme tuosta punajuuresta tarjoilijaltamme, ja hän sanoi sen kasvavan brasiliassa ja se oli hänen mielestä herkullista. Hän ihmetteli kun mainitsimme sen olevan suomessa melko aliarvostettu juures, jota tuppaa olemaan vähän kaikkialla (söin juuri lounaaksi punajuuripihvin). Lisäksi tuon sienikeiton sienten melko rohkea käyttö ja siinä ollut ketunleipä myös olivat melko pohjoismaisia hengeltään. Ehkäpä maailman parhaaksi valitun Noman vaikutus, sekä muutenkin skandikeittiön nykyinen trendikkyys vaikuttaa näinkin kauas.

Muutenkin D.O.M:in brasilialaisuus oli vähän niin ja näin. Raaka-aineet olivat melko varmaan paikallisia, mutta ruuat olivat pääosin ranskalais/italialaisiin menetelmiin perustuvia fine dining kikkailuja. D.O.M. olisi ihan hyvin voinut sijaita Yhdysvalloissa, Ranskassa tai miksei vaikka Helsingissä. Kuitenkin tästä huolimatta, ruoka D.O.M:issa oli aivan upeaa ja on ehdottomasti paras ravintola missä olen käynyt. Alkuruuat ja pääruoka olivat mahtavia ja todella tyylikkäitä kokonaisuuksia, joista kikkailusta huolimatta pääpointti ei kadonnut missään vaiheessa ja raaka-aineiden laadukkuus nousi esille. Parhaita noista annoksista oli ensimmäinen alkuruoka, jonka baby squidit olivat aivan upean makuisia, sekä myös tuo sienikeitto kukkineen ja villiyrtteineen. Jälkiruuat, vaikka olivatkin todella hyviä eivät niin vakuuttaneet mutta olen huomannut, että länsimaiden ulkopuolella ihmiset eivät ole täysin oppineet jälkiruokien arvoa.


Myös tarjotut viinit olivat todella hyviä. D.O.M:issa ei ollut tarjolla mitään valmista viinisettiä menulle, mutta sommelier suositteli kokonaisuudelle muutamaa erilaista valkoviinipullollista: Chileläistä tammitynnyrissä kypsytettyä sauvignon blancia ja paria ranskalaista chardonnayta. Näistä päädyimme sitten lähimpään (ja halvimpaan), eli tuohon chileläiseen kuvassakin näkyvään Arboleda Sauvignon Blanciin vuodelta 2008 ja se oli todellinen nappivalinta. Voimakkaan tammitettu mutta todella tasapainoinen. Pääruuan kanssa punaviinejä sai laseittain ja sommelier suositteli meille myöskin Chileläistä Señaa vuodelta 2008, joka nousi yhdeksi parhaaksi juomakseni punaviiniksi. Tämä viini oli sekoitus jopa viittä eri rypälettä, 57% cabernet sauvignonia, 20% carmenéreä, 10% merlot'a, 8% petit verdot'a ja 5% cabernet francia. Tämän vuoden 2006 vuosikertaa näköjään löytyy ilokseni myös Alkon tilausvalikoimasta. Pitää varmaan laittaa tilaukseen.

Jos jotain oikeasti negatiivista D.O.M:ista pitää sanoa, niin sen nettisivut ja se, ettei hintoja ole näkyvissä ennen ravintolaan sisälle menoa oli melko perseestä. Tämä hintojen piilottaminen oli oikeastaan melko tavanomaista kaikkialla brasiliassa. Vain muutamassa paikassa oli menu hintoineen ulkopuolella, niinkuin länsimaissa on yleistä ja myös vaatekaupoissa hintalapun kaivaminen oli melkoisen etsivätyön takana. Olisi kiva pystyä etukäteen jotenkuten edes arvioimaan kuinka paljon nyt on maksamassa ennenkuin astuu ravintolaan sisään. D.O.M:in hintatason pystyin suurinpiirtein approksimoimaan Lonely Planetin tietojen ja New York Timesin arvostelun perusteella eli ihan sokkona tarvinnut mennä. Kallishan se oli, tuo kallein menu viineineen, alkudrinkkien ja kahvin kera maksoi kahdelta hengeltä 1200 realia eli reippaat 500 euroa. Mutta olihan se sen arvoinenkin...

perjantai 11. helmikuuta 2011

Terveiset Brasiliasta (Brasilia osa 1)


Matka päättyi virallisesti toissapäivänä kun Luftwaffen kone laskeutui Helsinki-Vantaalle. Yritin saada tämän postauksen ulos jo eilen, mutta oli hiukan liian väsynyt olo, ei niinkään jet lagista kun aikaeroa on vaan 4 tuntia, vaan enemmänki siitä noin 20 tunnista mitä tuli vietettyä ahtaassa turistiluokassa lentokoneessa huonosti nukkuen ja ankeilla lentokentillä. Vatsa oli myös hiukan sekaisin. Itse matkan aikana mitään ongelmia vatsan kanssa ei ollut, mutta heti kun paluu suomeen odotti ahdistui vatsani todennäköisesti paluusta talvisen keittiön niukkojen antimien pariin. No, onneksi pääsiäiseen ei ole kovin pitkä aika ja siitä sitten onkin kohta toukokuu parsoineen ja korvasienineen.

Mutta, vähemmän valitusta ja enemmän matkasta! Yhteensä 20 päivää tuli vietettyä matkalla lentokoneilu mukaanlukien. 7 henkisen seurueemme lennot olivat São Pauloon, jossa vietimme matkan aluksi ja lopuksi muutaman yön. Tämän lisäksi olimme Rio de Janeirossa, Iguazun putouksilla, Curitibassa ja Florianopolisissa, tai oikeastaan Santa Catarinan saarella sillä itse kaupungissa emme aikaa viettäneet surffauksen ja biitsillä makoilun olleen pääpointteina.

Kaikenkaikkiaan todella onnistunut matka ja todella hyvää ruokaa tuli syötyä, vaikkei ihan Japanin matkan kaltaista kulinaristista seikkailua tullutkaan harrastettua. Brasilia kuitenkin on suurilta osin siirtolaisten muodostama maa, joten varsinainen oma brasilialainen tai edes latinalaisameriikkalainen keittiö ei ollut mitenkään vahvasti esillä. Kaikkein eniten Brasseissa näkyi italialaisia, saksalaisia ja japanilaisia ravintoloita. Pizzaa ja sushia sai kaikkialta, mutta ikävä kyllä parempaa pizzaa saa italiasta ja sushia japanista.

Muutama brasilialainen juttu nousi kuitenkin selkeästi esille. Ensimmäinen oli tietysti brasilian "kansallisruoka" Feijoada, jota itsekin tuli tehtyä ennen matkaa. Feijoada taitaa alunperin olla portugalilainen ruoka, mutta Brasiliassa sitä syödään yleensä keskiviikkoisin ja lauantaisin halvoissa lancheteria lounasravintoloissa. Itsekin tuli kokeiltua tällaisessa ravintolassa feijoadaa ja se oli todella herkullista, eikä hintakaan ollut paha. 17 realia (~7,5 €) annoksesta, josta olisi riittänyt kahdelle.


Mustien papujen lisäksi lihana tässä oli käytetty makkaraa, naudan lihaa ja porsaan kylkeä. Lisukkeena tarjottiin riisiä, paahdettua manioca jauhoa sekä tietynlaista kaalisalaattia, joka tosin muistutti koostumukseltaan enemmän mangoldia.


Kokeilin Feijoadaa myös eräässä vähän hienommassa ravintolassa Rion Santa Teresassa, mutta tämän versio hävisi selkeästi lancheterioiden rehellisemmälle versiolle, vaikka ulkonäkö annoksessa tietty oli hienompi eikä makukaan yhtään hullumpi.


Toinen selkeästi brasilialainen juttu oli Churrascaria lihabuffetit. Näissä ravintoloissa oli yleensä melko laaja salaattipöytä, jossa ravintolan laadusta riippuen oli vähän kaikenlaista, monesti myös sushia, muutama lämminruoka sekä tarjoilijoita jotka kiersivät ympäri pöytiä kantaen erilaisia grillattuja lihoja miekkamaisessa vartaissa tarjoten niitä asiakkaille.

Kävin parissakin erilaisessa, mutta paras (ja kallein) näistä oli ehdottomasti viimeisen brasiliassa vietetyn illan huippukohdaksi valittu Sao Paolon Jardinsissa sijaitseva Vento Haragano. Vento Haraganon 92 realin, eli noin 40 euron hintaiseen illalliseen kuuluu mukaan myös kuljetus ravintolaan ja sieltä takaisin hotelliin.


Itse ravintola oli tilava ja salaattipöytä todella muhkea. Ongelmana näissä lihabuffeteissa on aina klassinen joulupöytä ongelma, että alkuruuat ovat niin maittavia, että niistä tulee vedettyä niin älytön ähky ettei pääruokaa jaksa yhtään. Koska kuitenkin churrascarioissa juurikin nuo lihat ovat pääpointti, otin itse vain hiukan todella hyvää waldorffin salaattia ja muutamaa antipastoa. Sushiakin olisi ollut tarjolla, mutta taisin tyytyä näissä pelkkään yhteen nigiriin.


Lihaa varten pöytään tuotiin lappu, jossa eri eläimen osat oli näytetty ja tarjoilijoiden oli helppo kertoa mitä osaa milloinkin oli tarjolla. Länsimaisena näistä tietysti eniten innostuin aluksi sisäfileestä (Filé Mignon / Tenderloin) ja ulkofileestä (Contra Filé Argentino (Noix) / Sirloin), mutta nopeasti tajusin, että maukkain ja arvostetuin osa Brasiliassa onkin picanha (rumpsteak), eli ilmeisesti paistin yläosa jossa on rasvakerros mukana. Valitettavasti en muistanut itse ottaa valokuvaa silloin, kun tätä herkullista picanhaa oli nenän edessä tarjolla, mutta kopioin ravintolan sivuilta oli kuvan, josta varmasti aavistuksen miltä tämä näyttää.


Kaiken tuon syödyn lihamäärän jälkeen oli pakko ottaa pieni lasillinen brasilialaista grappaa helpottamaan ähkyä.

Vento Haraganossa oli myös todella hieno viinikellari, jota pääsin katsomaan sisällekkin sen jälkeen kun tarjoilija huomasin minun kuolaavaan näytillä olleita 2001 Petrus ja 1998 Mouton Rothschild pulloja. Viinilista oli monisivuinen kirja, jossa pelkästään brasilialaisia viinejä oli kolme sivua. Ikävä kyllä kuva viinikellarista oli niin tärähtänyt, että se on julkaisukelvoton, prkl. No, tässä kuva kuitenkin noista huippuviineistä.


Brasilialaiset vaikuttivat muutenkin pitävän buffeteista, ja churrascarioiden lisäksi oli myös paljon sushibuffetteja. Tällaisessa tuli käytyä Florianopolisin Lagoa da Conceiçãossa, jossa homma toimi niin, että pienille lapuille kirjoitettiin minkälaista sushia halusi ja sen jälkeen niitä tuotiin kunhan kokki sai ne valmistettua.

Buffeteissa kala oli todella hyvä laatuista, varsinkin lohi ja tonnikala joiden molempien luulen olevan jotain paikallista lajiketta. Kuitenkin huonona puolena riisi ei ollut niin hyvää, mitä se Japanissa tai parhaissa japanilaisissa ravintoloissa on. Onneksi näistä ravintoloista kuitenkin sai myös sashimia, niin ei tarvinnut keskinkertaisen riisin antaa masentaa.

lauantai 5. helmikuuta 2011

Rosemount GTR 2010

Kuva täältä.
Tämän viinin valitsin kun Alkon myyjä yritti suositella tätä jollekkin minun vieressäni olevalle vanhahkolle naisihmiselle. Hänelle tämä ei kelvannut, mutta itse sitten nappasin tämän kun arvelin sopivan thaimaalaisen kanacurryn pariksi.

Rosemount GTR on austraalialaisen Rosemount Estaten puolikuiva valkoviini, jossa rypäleinä on käytety Gewurztraminerin ja rieslingin sekoitusta (tästähän nimikin GTR tulee). Väriltään GTR on vaaleankeltaista. Tuoksu oli yrttinen, hiukan kukkea, päärynäinen ja mineraalinen. Maku oli puolikuiva päärynäisellä makeudella, keskihapokas ja kukkainen.

Kaikenkaikkiaan erittäin miellyttävä ja tasapainoinen valkoviini. Mielestäni molemmat rypäleet maistuvat tässä erittäin tyylikkäästi ja tämä toimi loistavasti mausteisen ruuan kanssa, mutta myöskin sen jälkeen nautiskeltuna. Puolikuivuus oli tasapainossa hapokkuuden kanssa ja tämä ei alkanut tökkimään missään vaiheessa.

keskiviikko 2. helmikuuta 2011

Kookoksella maustettu riisivanukas


Tämä oli siitä hauska jälkiruoka, että yhden ruuan (taino oikeastaan riisilisukkeen) epäonnistuminen inspiroi tämän tekemisen. Yritin siis keittää tekemälleni thai-currylle riisiä lisukkeeksi ja käytin Vii Voanista ostamaani "thai riisiä". Kuvittelin, että tätä käyttämällä saisi juuri oikeanlaista thairavintoloissa käytettyä tahmaista riisiä. Olin kuitenkin väärässä, tämä riisi muistutti enemmänkin puuroriisiä ja keittäessä huomasin koostumuksen olevan jauhoinen ja puuromainen.

Uusiksi meni ja keitin sitten lisukeriisin basmatiriisistä ja olin heittämässä tätä pilalle mennyttä biojätteeseen mutta vaimoni keksi, että siitähän voisi tehdä riisivanukkaan ja kaivoi Glorian Ruuan ja Viinin numerosta 8/2008 tähän reseptin. Sattumoisin kaapista löytyi melkein kaikki ainesosatkin pienellä tulkinnalla. Laitoin tähän ohjeen sellaisena, kuin sen tein. Tulokset eivät ole 100% taattuja, sillä tämän valmistus ei ollut kovin kontrolloitu prosessi.

Kookoksella maustettu riisivanukas

1 dl riisiä
2 dl vettä
1 dl kermaa
2 dl maitoa
1 dl kookosmaitoa
1 dl ruokosokeria


Kiehauta vesi kattilassa ja lisää riisi ja keitä kunnes vesi on hävinnyt. Lisää maito, kerma ja kookosmaito ja keitä kunnes seos muistuttaa löysää riisipuuroa. Lisää sokeri ja limettimehu ja anna jäähtyä.

Laita liivatelehdet pehmenemään kylmään veteen. Vaahdota kerma vaahdoksi. Kiehauta pieni tilkka vettä ja liuota liivatelehdet siihen. Anna liivatenesteen jäähtyä hiukan.

Sekoita kermavaahto keitetyn riisin joukkoon ja sen jälkeen liivateneste koko ajan sekoittaen. Anna hyytyä jääkaapissa vähintään kaksi tuntia.

Tarjoa sokeroitujen ja soseutettujen mansikoiden tai vadelmien kanssa.

Alkuperäisestä ohjeesta tämä erosi siten, että kookosmaidon sijaan käytettiin 2 dl kookoshiutaleita ja 5 dl maitoa. Riisi myös keitettiin 1 dl:n vettä.

Samoin kuin tämä ruoka syntyi vähän vahingossa, tuli siihen vahingossa noin hieno sydämen mallinen mansikkakerros.