Ranskalainen kalakeitto (Soupe de Poisson)

Lapsuuden runsaasta pakotetusta kalansyönnistä johtuen, en ole pitänyt kalaruuista kovinkaan paljoa. Raaka kala, esim sushissa tai graavilohi on kyllä uponnut, mutta kypsää kalaa en ole suostunut syömään. Paistettu lohi menee, jos se on jätetty todella mediumiksi. Japanin matka ja muutama muu kypsä kalaruoka ovat kuitenkin opettaneet, että kypsästäkin kalasta saa ihan syötävää. Tästä syystä päätin kokeilla Hans Välimäen Ruokaa Ranskasta Hansin tapaan -kirjan ranskalaista kalakeittoa. Mainitsinkin tästä edellisessä postauksessa.

Ranskalainen kalakeitto (Soupe de Poisson)

600-800 g kalaa, ahventa, särkeä, siikaa, kuhaa
2 keltasipulia
3 valkosipulinkynttä
1 purjo
oliiviöljyä
1 prk tomaattimurskaa
3 rkl tomaattipyreetä
1/2 tl sahramia
1/2 dl pastista (anisviinaa)
1 l vettä
1/2 tl timjamia
1 laakerinlehti
suolaa ja mustapippuria
1/2 dl hienonnettua lehtipersiljaa

Tarjoiluun
vaaleaa leipää
hyvää oliiviöljyä
rouillemajoneesia
raastettua emmentaljuustoa

Perkaa ja paloittele kalat. Kuori ja hienonna sipulit ja valkosipulinkynnet. Halkaise, huuhdo ja paloittele purjo. Kuumenna öljy pannussa ja kuullota pilkotut kasvikset kevyesti. Sekoita joukkoon tomaattimurska, tomaattipyree, sahrami ja pastis ja anna kypsyä pari minuuttia. Lisää vesi ja kiehauta. Lisää kalat, timjami, laakerinlehti, suola ja pippuri ja kypsennä vielä noin 20 minuuttia; lisää loppuvaiheessa lehtipersilja. Nosta kattila liedeltä, poista laakerinlehti ja soseuta ainekset sauvasekoittimella karkeaksi. Kaada sose isoreikäiseen siivilän läpi toiseen kattilaan, kuumenna ja anna muhia hetki.

Leikkaa leipä sentin paksuisiksi viipaleiksi, sipaise oliiviöljyllä ja paahda pannulla tai uunissa. Voitele leipäviipaleet rouillella ja ripottele päälle juustoa. Annostele keitto lautasille ja aseta leivät keiton pinnalle. Tarjoa heti.

Rouille

1 viipale ranskanleipää
1 mieto chili
2-3 valkosipulinkynttä
1 keltuainen
1 tl tomaattipyreetä
1 rkl sitruunamehua
suolaa
1 1/2 dl oliiviöljyä

Leikkaa ranskanleivästä reunat ja liota sisusta hetki kylmässä vedessä; puserra liika neste pois. Poista chilistä siemenet ja leikkaa malto sentin paloiksi. Kuori ja hienonna valkosipulinkynnet. Mittaa kaikki ainekset öljyä lukuun ottamatta mortteliin ja hierra tahnaksi tai soseuta kevyesti sauvasekoittimella kulhossa. Sekoita öljy joukkoon aluksi tipoittain ja lopuksi ohuena nauhana koko ajan voimakkaasti vatkaten niin että kastike sakenee. Jos tahnasta tulee liian paksua, sekoita joukkoon ruokalusikallinen kylmää vettä. Nosta valmis rouille puoleksi tunniksi jääkaappiin maustumaan.

Tuliko siitä hyvää? Ei. Liian kalaisaa minun makuuni. Leipä ja rouille tosin onneksi pehmensivät kalaisuutta, mutta aineksia katsoessani kuvittelin, että keitosta tulisi vahvemman tomaattista ja vähemmän kalaisaa. Tästä saisi ehkä paremmin omaan makuuni sopivaa lisäämällä chiliä ja tomaatin määrää ja vähemmän taas kalaa.

Oma operaationsa tässä oli myös kun pyysin vaimoani tuomaan Stockmannin herkusta kokonaisen ahvenen. Pyyntöä noudatettiin kirjaimellisesti ja sain kokonaisen ahvenen. Suomuineen ja sisälmyksineen. Näin pääsi sitten eroon samalla sekä kalanperkuu-, että kalan suomustusneitsyydestä. Ohjeet perkuusen ja suomustukseen katsoin WSOY:n kultainen keittokirja - Mestarit keittiössä kirjasta. Itse perkuu oli yllättävän helppoa, mutta ahvenen suomustaminen oli tuskaa. Suomut kun eivät irtoa nätisti, vaan tuppaavat sinkoilemaan suurella nopeudella irti kalasta jolloin niitä sitten sai keräillä ympäri kämppää.

Ensi kerralla jätän tämän operaation ammattilaisten käsiin.

Te Mata Chardonnay Woodthorpe Vineyard 2008

Viininjuojan ABC, anything but chardonnay. Tämä uskomus oli vahvasti valloilla nolkytluvulla, jolloin Sidewaysin innoittamana myös merlotia (kirjotetaanko toi merlot'ta, mun luottokielinatsit ei osannu sanoa) tuli dissata. Alunperin ABC-liike lähti liikkeelle siitä kun 90-luvulla lähes jokainen viinitila tuotti keskinkertaista ylitammista chardonnayta. Tämä myös näkyi suomessa kun Alkon hyllyt olivat täynnä huonolaatuisia chardonnay shittiä, jotka maistuivat mielestäni enemmän tai vähemmän kiljulle. Näistä traumatisoituna minulla meni pitkään ennenkuin aloin ylipäänsä nauttia muista valkoviineistä kuin rieslingeistä ja erityisesti chardonnayt olivat pannassa pitkään.

Muutoksen tuulet alkoivat kuitenkin puhaltaa, kun viime keväänä Chez Dominiquessa yhtenä viininä tarjottiin Burgundin chardonnayta, eli chablista. Viini oli uskomattoman maukas ja moniulotteinen. Siinä maistuivat monet ne asiat, mistä itse pidän valkoviineissä. Eli uskomukset uusiksi ja chardonnayta pöytään. Pari viikkoa sitten ostin pitkästä aikaa ensimmäisen chardonnayn, Burgundista tulevan Joseph Drouhin Rullyn. Todella hyvä viini.

Tämän kirjoituksen pääosan esittäjä tulee kuitenkin Uudesta Seelannista. Uusi seelanti on Burgundin tapaan tunnettu pinot noirista ja chardonnaysta, joten päätin sivistää itseäni tämän maan viineillä. Nappasin A-marketista mukaani vuoden 2008 Te Mata Chardonnay Woodthorpe Vineyardin.

Tässä viinissä tuoksui runsaasti aprikoosia ja appelsiiniä kevyen hapokkuuden alta, sekä kevyesti vastaleikattu nurmikko. Tuoksu oli myös yllättävän leveä ja siitä pystyi aistimaan jopa toffeeta.¨

Maku oli tuoksuun nähden yllättävän hapokas, sitruksinen ja tammi maistui selkeästi. Jälkimaku oli pitkä ja miellyttävän karvas. Maussa oli myös jokin tunnistamaton elementti, mitä yritin pitkään saada kiinni, mutta ennenkuin onnistuin tunnistamaan sen, pullo kerkesi tyhjentyä. Nyyh.

Vaikkei chardonnaytuntemukseni ole kovin hyvä, voin ehdottomasti suositella tätä valkoviiniä. Join tätä klassisen ranskalaisen Soupe De Poissonin kanssa ja myöhemmin juustojen kanssa. Keiton kanssa yhdistelmä ei ollut ehkä paras, hapokkuus korostui lempeän keiton kanssa liikaa. Kovien juustojen kanssa toimi hyvin.

Tämä oli ensimmäinen varsinainen viiniarvioni, en tiedä onko näistä hyötyä kenellekkään, mutta nämä toimivat ainakin itselle muistilistana siitä, mitä on juonut ja mikä on hyvää.

Wieninleike

Vaikka tämän klassikkoruuan nimi onkin Wieninleike, on se silti oikeastaan pohjoismaalainen versio alkuperäisestä Wiener Schnitzelistä. Alkuperäisen schnitzelin kanssa ei tarjota koskaan kapriksia ja anjovista (myös ainoastaan pohjoismaissa anjovis tarkoittaa etikkaliemeen säilöttyä kilohaili). Sitruuna tosin saattaa joskus olla mukana Itävallassakin lohkoina. Mielestäni kuitenkin juuri sitruunan, kapristen ja anjovisten yhdistelmä tekee tästä leikkeestä herkullisen.

Toinen ero alkuperäiseen on, että Itävallassa schnitzelit ovat aina naudan, tai oikeastaan vasikan lihaa. Yleensä paistia tai ulkofilettä. Itse taas olen ainakin tässä reseptissä tykästynyt possun ulkofileeseen. Sen koostumus ja maku jotenkin sopivat yhteen leivityksen, sitruunan ja anjoviksen kanssa. Tämän kanssa lisukkeeksi on hyvä tarjota vielä suolakurkkuja ja perunamuusia.

Wieninleike

4 possun ulkofilepihviä nuijittuna ohuiksi leikkeiksi
1/2 dl jauhoja
1 tl suolaa
1/2 tl mustapippuria
1 kananmuna
1 dl korppujauhoja
1 sitruuna
8 anjovisfilettä
4 tl kapriksia
4 rkl öljyä
4 rkl voita

Lisäksi
Perunamuusia
2 suolakurkkua

Nuiji fileepihvit ohuiksi leikkeiksi, tai pyydä lihakauppiastasi nuijimaan ne puolestasi. Laita uuni lämpenemään 100 asteeseen.

Tee koristeet. Leikkaa sitruuna neljäksi viipaleeksi. Lisää jokaisen päälle 2 anjovisfilettä ja 1 tl kapriksia. Jätä odottamaan leikkeiden valmistumista.

Sekoita keskenään jauhot, mustapippuri ja suola ja levitä ne lautasella. Levitä toiselle lautaselle kananmuna ja riko rakenne haarukalla. Levitä korppujauhot kolmannelle lautaselle. Leivitä leikkeet: pyöritä ne ensin jauho-suola-pippuriseoksessa, sen kasta kananmunaan ja viimeisenä pyöritä korppujauhoissa. Anna kuivahtaa hetken.

Kuumenna 1 rkl öljyä ja 1 rkl voita paistinpannussa ja paista leikkeet yksi kerrallaan noin pari minuuuttia per puoli. Leivityksen pitäisi paistua kauniin kullan ruskeaksi, mutta varo ettei leivitys kuitenkaa pala. Kun leike on valmis ota se hetkeksi talouspaperin päälle valumaan ylimääräiset rasvat pois molemmin puolin. Siirrä leike sen jälkeen uuniin pysymään lämpimänä. Lisää pannuun uudestaan 1 rkl öljyä ja voita, ja paista loput leikkeet samalla tavoin. Voit myös käyttää kahta paistinpannua kerralla.

Laita koristeet leikkeiden päälle. Tarjoa suolakurkkujen ja perunamuusin kanssa.

Perunamuusi

800 grammaa jauhoisia perunoita, esim rosamunda
150 grammaa voita
3/4 dl kuohukermaa
1 tl suolaa

Kuori perunat ja pilko hiukan pienemmiksi, niin ne keittyvät nopeammin. Keitä perunat kypsiksi. Kaada vedet pois kattilasta ja survo perunat muusiksi. Lisää voita muutamassa erässä sekoittaen samalla. Lisää lopuksi kerma ja suola ja sekoita hienoksi. Jos haluat, voit myös maustaa perunamuusin esimerkiksi persiljasilpulla.

Perunamuusin herkullisuuden ja sydäntähellivän terveellisyyden takaa, kun siihen maidon sijaan käyttää voita ja kermaa. Muusin ohje on vähän modifioituna otettu Marco Pierre Whiten kirjasta White Heat. Marco Pierre White on kokki, joka oli aktiivinen 80- ja 90-luvun taitteissa, ja on oma ehdoton suosikkini kokeista. Voisin tehdä jossain vaiheessa oman postauksen kaverista ja tuosta kirjasta.

Soseutettu sienikeitto

Pidän todella paljon erilaisista sieniruuista, mutta vihaan sienestämistä: Metsässä rämpimistä, samaan aikaan hiki ja kylmä, hirvikärpäsiä, naamalle osuvia oksia, märkiä lahkeita ja kaikkea muuta kärsimystä mitä siihen liittyy. Onneksi olen löytänyt Helsingin parhaan sienestyspaikan, jossa mitään näistä ei tarvitse sietää. Kyseessä on tietenkin Hakaniemen tori. Sieltä olen jo parin vuoden ajan hakenut sienet syksyisin kuivattaviksi tai pakkaseen. Suppilovahverot 4 litraa 10 euroa, kantarellit ja mustat torvisienet 1 litra 5 euroa, eikä yhtään hirvikärpästä! Muutkin tarvikkeet saa vierestä Hakaniemen hallista, ja jos Arkadian Alkoon ei ole kerennyt niin ympyrätalon A-Marketissa on myös ihan siedettävä valikoima.

Oma suosikkini sieniruuista on sienikeitto. Parasta sienikeittoa tulee korvasienistä, mutta tällä kertaa käytin sekaisin tatteja ja kantarelleja. Päätin kokeilla muutenkin hiukan erilaista reseptiä. Suosittelen tähän reseptiin vaaleita sieniä, jos käytät suppilovahveroita tai muita tummia sieniä tulee keitosta todennäköisesti melko epähoukuttelevan tumman ruskeaa.

Soseutettu sienikeitto

 

1 litra vaaleita sieniä (esimerkiksi tatteja tai kantarelleja)
1 iso sipuli
2 rkl voita
3 rkl vehnäjauhoja
8 dl kasvislientä
1 prk smetanaa
(2 rkl sherryä)
1/2 tl kuivattua tinjamia
suolaa ja valkopippuria
2 rkl öljyä

Pilko sienet hinoksi silpuksi. Ota noin 2 dl silppua sivuun koristelua varten. Pilko sipuli. Sulata voi kattilassa ja kuulota sieniä ja sipulia 5-10 minuuttia kunnes sipuli on läpikuultavaa ja sienet ovat pehmenneet. Lisää vehnäjauho ja tinjami ja jatka kuulottamista noin minuutti. Lisää kuuma kasvisliemi ja anna keiton kiehua hiljaa keskilämmöllä noin 15 minuuttia kannen alla.

Paista keiton kiehuessa jäljelle jäänyt sienisilppu. Laita öljy paistinpannulle ja kuumenna. Lisää sienisilppu pannulle, ja paista kunnes sienet ovat riukan rapeita ja kevyen ruskeita. Siirrä erilliseen astiaan ja mausta kevyesti suolalla ja valkopippurilla.

Kun keitto on kiehunut riittävän pitkään, lisää purkki smetanaa (ja sherry) ja sekoita tasaiseksi. Anna hautua vielä muutama minuutti. Ota kattila pois liedeltä ja aja sauvasekottimella soseeksi. Mausta suolalla ja valkopippurilla. Annostele lautasille ja ripottele sienisilppu päälle.

Yleensä ennen tätä olen tehnyt sienikeitot niin, että sienet on vaan silputtu sekaan. Soseutettuna tästä tuli kuitenkin todella maukasta ja erittäin onnistunutta.. Koristeet toivat myös mukavan lisätekstuurin.

PS: New York Timesin sivuilla oli mielestäni hyvä juttu keittojen valokuvaamisesta. Näitä ohjeita voi käyttää, jos haluaa omiin keittokuviin vähän elävyyttä. 

Ravintola-arvio: Ravintola Brasa

Kuva täältä

Kävin vaimoni kanssa Porvoossa Haikon kartanossa viikonloppuna käyttämässä aiemmin lahjaksi saamamme lahjakortin. Kartano oli hieno paikka, jossa oli varsin rentouttavaa viettää yksi yö, mutta Haikon ravintola ei minua erityisesti innostanut. Vaikutti melko tylsältä, hiukan ylihintaseilta ja hotellien ravintolat muutenkin tuppaavat olemaan melko keskinkertaisia. Onneksi hiukan Porvoon ulkopuolella Kullon golfkeskuksen yhteydestä löytyi vaihtoehto, eli Ravintola Brasa. Brasa on avattu keväällä 2009 ja luin tästä ravintolasta Kauppalehden Optiosta, jossa oli arvioituna Porvoon ravintoloita. Näistä Brasa keräsi kaikkein suurimmat kehut.

Koska Brasa sijaitsee melko korvessa, voi pöytävarauksen yhteydessä myös mahdollisesti varata ravintolaan kuljetuksen. Koska itse en älynnyt kysellä tätä riittävän ajoissa meni kulkeminen tänne takseiluksi. Taksikuskikaan ei ollut kuullut ravintolasta, mutta tiesi golfkeskuksen suurinpiirtein. Perille päästyämme piti vielä hiukan kysellä, että onko se rafla tosiaan täällä. Rakennus ei ollut kovin ravintolan näköinen ja pihalla oli mm. golf kärryjä joita en ole koskaan nähnyt muissa kuin Amerikkalaisissa elokuvissa.

Sisälle päästyäni olin hiukan pettynyt ravintolan mitäänsanomattomaan ja hiukan halvan oloiseen sisustukseen. Vihreä kokolattiamatto ja seinillä mm. jotain golf-kerhon kunniaplakaatteja. Myös tarjoilijoiden asut olivat hiukan erihenkiset mitä yleensä huippuravintoloissa on. Parasta sisustuksessa oli suuri takka, jonka edessä meidän pöytä oli. Se toi mukavasti tunnelmaa ja lämpöä. Myös tuolit olivat hienot: samat Luomosta ja meidän kotoa tutut BoConceptin Zarrat olivat myös Brasan valinta. Taas oli tuttu tunne perseen alla.

Brasassa on myös Luomon tapaan tarjolla kolmen (42 e), viiden (56 e) ja seitsemän (69 e) ruokalajin menut. Meille oli suositeltu viiden ruokalajin versiota, joten päädyimme tähän ja sen päälle otimme viinipaketin (50 e). Sisustuksesta johtuen jännitti, että onko ruoka oikeasti sen tasoista mitä olin etukäteen odottanut vai onko tiedossa golffaajille suunnattua keskinkertaista ruokaa. Epäilykseni kuitenkin katosivat täysin siinä vaiheessa kun ensimmäinen keittiön tervehdys tuotiin eteeni. Suolakurkkua, smetanaa ja hunajaa mutta valmistettuna täysin omanlaisesti. Hunaja oli pieninä murusina, smetana vaahtona ja suolakurkku juuri ja juuri kasassa pysyvänä pallona, jonka sisällä suolakurkku oli nestemäisenä. Kaksi seuraavaa keittiön tervehdystä vaan vahvistivat tunnetta, että tulossa on upeaa ruokaa.

Kaiken kaikkiaan syötäväksi meille tuli alkukeksit, kolme erilaista pientä kokin tervehdystä, kolme alkuruokaa, välisorbetti, pääruoka, jälkiruokien alkupala, jälkiruoka ja petit fourit kahvin/teen kanssa. Mieleenpainuvin ruoka oli ensimmäinen alkuruoka, muistaakseni nimeltään porkkanamaa, jossa oli porkkanaa mm. terriininä ja sorbettina mullan, eli mustien anismurujen päällä. Välisorbetti ennen pääruokaa oli myös mielenkiintoinen. Hölskytyskurkkuja, eli kurkkusorbettia tilligraniten kanssa. Pääruuaksi oli samoin kuin Luomossa vasikan poskea, mutta siinä missä Luomon annos oli pitkään haudutettu ja haarukalla riivittävän pehmeä oli Brasan poski taas glaseerattu ja todella maukas. Todella herkullinen, vaikka mielestäni Luomon versio vetää juuri ja juuri pidemmän korren.

Brasan annoksissa huomasi selkeästi, että inspiraatiota oli haettu suomalaisista perinneruuista ja mauista (muita annoksia oli mm. "kesäkeitto" ja papukaija-pastillijäätelö), mutta modernien menetelmien läpi. Ruuista huomasi jopa jonkinverran flirttailua molekyyligastronomian kanssa. Joissain ruuissa lisukkeet olivat hiukan liian vahvan makuisia verrattuna pääraaka-aineeseen, muttei mitenkään häiritsevästi ja kaiken kaikkiaan todella upeaa ruokaa. Miinusta täytyy antaa hiukan viinivalinnoista, jotka eivät osuneet kaikkien annosten kohdalla täysin nappiin. Lisäksi suolaisten annosten välissä tarjottiin leipää, jotka olivat kaikki erimakuisia pieniä vaaleita pyöryköitä. Suurena leivän ystävänä olisin toivonut erilaisia leipiä hiukan suurempina paloina.

Kaikenkaikkiaan Brasa oli todella hyvä kokemus. Ruoka ja palvelu olivat ehdottomasti samalla tasolla, ellei osittain jopa parempaia, kuin Helsingin tähdillä noteerattujen paikkojen kanssa. Pidin erityisesti siitä, ettei palvelu ollut niin persoonatonta kuin mitä se esimerkiksi Luomossa ja Chez Dominiquessa oli. Sisustus, viinivalinnat ja leivät kaipaisivat vielä pientä panostusta, mutta näistä ja syrjäisestä sijainnistaan huolimatta, voin suositella Brasassa käymistä varauksetta.

TT vol. 3 (Nögne Ö:n horisontit)

Pikkulintuun tuli viimeviikon torstaina Norjalaispanimo Nögne Ö:n (tai siis Nøgne Ø:n) uusimmat Horizon sarjan oluet: Dark Horizon 3rd edition, Sweet Horizon ja Alkossakin hetken aikaa ollut Red Horizon. Pitihän näitä mennä sitten maistelemaan, varsinkin kun tuo Dark Horizon taisi olla maailman ensi-illassa.

Dark Horizon 3rd Edition

Dark Horizonit, eli DH:t ovat Nögne Ö:n kahvilla ja lisätyllä sokerilla täydennettyjä vahvoja Imperial Stoutteja. Kaksi edeltävää versiota tästä on jo ollut sekä Alkon erikoisvalikoimassa kuten myös Pikkulinnussa ja molemmat ovat olleet todella hyviä oluita. Nyt maistellun kolmannen edition tuoksu oli todella mielenkiintoinen, hapan ja appelsiininen. Jotain todella aromikasta humalointia on selkeästi käytetty. Maultaan olut oli todella hunajaisen makea sekä hiukan mangoinen, ja jännittävä humalointi toistui maussa. Alkoholi, jota tässä on 15,5%, maistui myös hiukan muttei niin lämmittävästi kuin edeltävissä versioissa. Pitkä ja makea jälkimaku. Tätä olutta voisi parhaiten kuvata sanalla jännä. Ei varmasti kaikkien mieleen, mutta mielestäni hyvä irtiotto Dark Horizonin ensimmäisestä ja toisesta versiosta. Tämä olut on huhujen mukaan tulossa myös Alkoon. Itse ainakin hommaan muutaman pullon, sillä tämä varmasti paranee iän myötä.

Sweet Horizon

Kuten DH, oli tämä olut myös Imperial Stout, mutta lähestymistapa on täysin erilainen. Pulloa säilyttävän tölkin kyljessä tätä mainostettiin jälkiruokaolueksi ja itse voisin allekirjoittaa tämän. Tuoksussa oli todella runsaasti maitosuklaata ja hienoista paahdetta. Humalointi myös tuoksui taustalla, mutta aika miedosti. Maku oli myös makea ja kevyen paahteinen, kinuskinen. Jälkimaku oli todella pitkä ja makea. Tämä sopisi loistavasti esimerkiksi mutakakun ja vaniljajäätelön kanssa. Upea olut, joka toisin kuin Dark Horizon 3 on nyt jo varsin hyvää. Toivottavasti myös tämä tulee Alkoon.

Red Horizon

Tämän maistelin jo aikaisemmin kotona, mutta kun tämä oli myös Pikkulinnussa tarjolla ja sopii sarjaan niin huomiot on tässä. Siinä missä kaksi edeltävää oli pikimustia Imperial Stoutteja, oli tämä olut vaalea. Red Horizon on tuoksultaan makea, hiukan vaniljainen ja kevyesti humaloitu joka tuo hedelmäisyyttä tuoksuun. Suutuntuma on paksuhko ja yllättävän hiilihappoinen näin vahvaksi olueksi. Maultaan Red Horizon oli selkeän makea, vaniljaa ja toffeeta, myös lakritsia. Ensipuraisulla alkoholi hyökkää lämpimänä, mutta haihtuu nopeasti. Humalointi maistuu myös, mutta onhan tässä 75 IBUa. Jälkimaku on pitkä ja makea jossa hiukan kitkerää paahteisuutta. Kaverini kuvaili tätä double IPAksi, joka on seissyt hiukan liian pitkään, mutta hyvällä tavalla. Melko osuva kuvaus, tosin monien jenkki double IPAn maltaisuus puuttuu. Tämä olut ehti tulla jo myyntiin Alkon erikoisvalikoimaan, ja myi loppuun puolessatoista päivässä. Ostin Red Horizonia 3 pulloa talteen joista yhden join kotona. Pikkulinnusta tätä saa tietääkseni vielä.

Sipulipiirakkaa kahdella tavalla

Innostuin vähän aikaa sitten leipomaan piirakkaa ja kun uusimmassa Glorian Ruuassa ja Viinissä oli mielenkiintoisen kuuloinen sipulipiiras ohje päätin tarttua toimeen. Tämän lisäksi kävin ostamassa Hans Välimäen uuden kirjan, Ruokaa Ranskasta Hansin Tapaan. Siinä oli hiukan toisenlainen sipulipiirakka, joten päätin tehdä myös sen vertailuksi. Kovin paljoa kokemuksia minulla ei ole piirakoista, joten kaksi tietyssä mielessä täysin erilaista piirakkaa muodosti hyvän lähtökohdan jatkokehittelylle.

Ensimmäinen piiras oli melko perinteinen: Muropohja ja kananmunan hyytymiseen perustuva täyte. Toinen taas oli Eteläranskalainen versio pizzasta, eli Pissaladière. Pissaladière tehdään pizzapohjan päälle ja siinä on sipulin lisäksi mm. sardelleja ja oliiveja.

Klassinen sipulipiiras (Glorian Ruoka ja Viini 6/2010)

Pohja
3 3/4 dl vehnäjauhoja
150 g pehmennyttä voita
1 kananmuna
1 tl sokeria
1/2 tl suolaa
1 rkl maitoa

Täyte
1 kg salottisipulia (n. 1 1/2 l ohuina lohkoina)
3 rkl voita
1 rkl öljyä
1 1/2 rkl vehnäjauhoja
(1 pkt (170g) pekonia)
2 kanamunaa
1 prk (200 g) ranskankermaa
1 tl suolaa
1/2 tl jauhettua valkopippuria
1/2 tl jauhettua muskottia
1 rkl (sitruuna)timjaminlehtiä
1 dl raastettua maukasta juustoa (esim. Comté)
1 rkl voita

Lisäksi
4 dl kuivattuja herneitä

Aloita täytteen tekemisellä: Kuori ja lohko sipulit. Kuullota sipuleita voi-öljyseoksessa miedolla lämmöllä silloin tällöin sekoitellen, kunnes sipuli on pehmeää ja kullankeltaista, noin 1 tunti. Mitä pidempään haudutat, sitä maukkaampia sipuleista tulee.

Tee pohja sipulien hautuessa: Sekoita jauhot ja voi sähkövatkaimen taikinakoukulla. Lisää kananmuna, sokeri ja suola. Vatkaa seos nopeasti tasaiseksi. Lisää maito. Painele taikina jauhotetuin käsin piirakkavuoan (Ø n. 23 cm) pohjalle ja reunoille. Pistele pohja haarukalla. Laita piirakkapohja jääkaappiin vähintään 20 minuutiksi.

Jatka täytteen valmistamista: Ripottele jauhot sipuliseokseen ja sekoita hyvin. Anna jauhojen kypsyä muutama minuutti. Siirrä seos jäähtymään.

Lämmitä uuni 200 asteeseen. Peitä piiraspohja leivinpaperilla ja nosta kuivatut herneet paperin päälle. Esipaista pohjaa uunissa 8 minuuttia. Poista herneet ja paperi ja jatka paistamista 2-4 minuuttia.

Viimeistele täyte: (Kuutioi pekoni ja paista se pannussa keskilämmöllä kypsäksi). Yhdistä kananmunat, ranskankerma ja mausteet keskenään. Lisää sipulit, (pekoni) ja puolet juustoraasteesta joukkoon. Kaada seos esipaistetulle piirakkapohjalle.

Ripottele loput juustoraasteesta päälle. Lisää voi pieninä nokareina piirakan pinnalle.

Paista piirasta uunin keskitasossa noin 25 minuuttia tai kunnes täyte on hyytynyt ja kaunniin kullanruskea.

Ensimmäiseksi piirakakseni tämä onnistui aika hyvin. Tein pekonillisen version ja käytin juustona vuohen goudaa kun Ruoholahden Citymarketista ei Comtéa saanut. 1 kg salottisipuleita on melkoinen määrä kuorittavaksi, joten keltasipulit olisi varmasti ollut ihan hyvä vaihtoehto. Muropohjan määrää olisi myös voinut vähentää niin, että se pitää piirakkaa juuri ja juuri kasassa. En muutenkaan pidä oikeastaan murotaikinasta, se onnistuu jotenkin samaan aikaan olemaan liian kuiva ja älyttömän rasvainen. Tästä tulikin sitten inspiraatio tehdä tämä toinen piiras hiukan erilaiseen pohjaan.

Sipulipiirakka, Pissaladière (Hans Välimäki: Ruokaa Ranskasta Hansin Tapaan)

20 g hiivaa
2 tl suolaa
3 1/2 dl vettä
7 dl vehnäjauhoja

Täyte
5 sipulia
1 vihreä paprika
4 rkl oliiviöljyä
1 tl suolaa
mustapippuria
1 tl tuoretta hienonnettua tinjamia

Koristeluun
10 sardellifileetä
25 mustaa oliivia
1 valkosipulinkynsi
1/2 dl oliiviöljyä

Liota hiiva ja suola kädenlämpöiseen veteen. Alusta joukkoon jauhot ja vaivaa taikinaa vähintään 10 minuuttia. Anna kohota liinan alla noin 20 minuuttia.

Kuumenna uuni 225 asteeseen. Kuori ja viipaloi täytteen sipulit, puhdista ja suikaloi paprika. Hauduta molemmat öljyssä pehmeiksi, mausta suolalla, pippurilla ja tinjamilla. Kauli tai taputtele kohonnut taikina ohueksi levyksi uunipellille ja levitä päälle sipuli-paprikaseos niin, että se ulottuu noin sentin päähän reunoista. Asettele pinnalle tasaisesti sardellit, oliivit ja viipaloitu valkosipulinkynsi. Voitele reunat öljyllä. Paista uunin keskitasolla noin 15 minuuttia tai kunnes reunat ovat kullankeltaiset. Leikkaa annospaloiksi ja tarjoa lämpimänä tai kylmänä.

Tämän piirakan pohja oli selvästi itseä enemmän miellyttävä, mutta täytteet taas eivät olleet yhtä maukkauta. Sipulia olisi pitänyt kypsentää huomattavasti pidempään jotta niiden makeuden olisi saanut kunnolla irti ja en ole varma pidänkö sardelleista. Pizzapohjan huono puoli on siinä, että se on parhaimmillaan heti uunista oton jälkeen ja sen jälkeen muuttuu hitaasti kuivemmaksi ja sitkeämmäksi. Eli jos piirakan aikoo syödä kylmänä tai seuraavana päivänä suosittelen ehdottomasti murotaikinaa mutta tällöin pitää vaan huolen, että murotaikina pysyy ohuena kerroksena vuoassa.

Seuraavaksi voisi kokeilla tomaatti-vuohenjuusto piirakkaa. Samaisessa Hansin kirjassa oli siihen hyvän kuuloinen ohje. Ruuassa ja viinissä oli taas sienipiiras, sekin kuulosti hyvältä.