Chateau Ste Michelle Syrah 2007

Vaikka Alkon yhdysvaltalaisten viinien valikoima onkin huono, löytyy sieltä onneksi muutama todella laadukas viini. Tässä yksi niistä, jonka ostin myyjän suosituksesta villisian pariksi.

Viinin tuottanut Chateau Ste Michelle on Washingtonin osavaltion vanhin viinitila. Mahdollisesti hämätäkseen hyökkääviä brittejä, Washingtonin osavaltio sijaitsee kuitenkin täysin toisella puolella maata kuin Yhdysvaltain pääkaupunki Washingtonin, eli osavaltio sijaitsee Kalifornian tavoin länsirannikolla.

Kuva täältä.

Chateau Ste Michelle on perustettu vuonna 1912 nimellä American Wine Company, jonka jälkeen muutaman fuusion ja muutoksen jälkeen nimi muutettiin vuonna 1972 Chateau Ste Michelleksi. Tila on erityisen tunnettu rieslingeistään ja on myös suurin rieslingin tuottaja Yhdysvalloissa.

Tilan Syrah tulee Washingtonin Columbian laaksosta, jonka viinien sanotaan olevan maaperän ja ilmastonsa vuoksi sekoitus hedelmäisiä kalifornialaisia viinejä ja perinteisempiä eurooppalaisia. Myös Alkon myyjä sanoi tämän viinin olevan enemmän eurooppalaistyylinen, kuin uuden maailman hilloiset "shirazit". Syrah'n lisäksi tässä viinissä on käytetty myös 1% viognieriä.

Vuosi 2007 oli washingtonin osavaltiossa alkuun lämmin, jota seurasi hyvät sadonkorjuu olosuhteet. Sadonkorjuun jälkeen viiniä on käytetty 7-8 päivää, josta 80% on kierrättämällä mehua rypälemassan kanssa. Tällä tekniikalla viinin hedelmäisyys yleensä korostuu, ja samaa tekniikkaa on käytettiin muun muassa aiemmin arvostelemassani Arboleda Carmeneressa. Käymisen jälkeen viiniä kypsytettiin amerikkalaisissa ja ranskalaisissa tammitynnyreissä 18 kuukautta.

Ulkonäöltään Chateau Ste Michelle Syrah on melko tasaista ja standardin punaviineisän tumman punaista. Vähän niinkuin melkein kaikki punaviinit. En nyt tiedä onko näiden punaviinien värien arvioimisessa hirveästi järkeä, mutta tehdään nyt niin kun niin kuuluu tehdä. Onhan aina pari poikkeusta, jotka ovat vähän vaaleampia tai violetimpia.

Tuoksu oli voimakkaan vaniljainen, jossa taustalla mustia viinimarjoja, sekä kevyesti tammea. Ennenkaikkea tuoksu oli tyylikkään pehmeä ja tasapainoinen. Maultaan viini oli hiukan tanniininen, kevyen mansikkainen ja runsas vanilja toistui maussa, vaikkakin hillitymmin kuin tuoksussa. Jälkimaku oli keskipitkä ja siinä oli pippuria ja syrahmaiseen tyyliin myös mausteita. Tietyllä tavalla tämän viinin maku toi mieleen jotkut yhdysvaltalaiset zinfandelit syrah'n sijaan juuri tuon vaniljaisuuden ja omalaatuisen marjaisuuden vuoksi.

Tämä viini nyt ei ihan täyttänyt odotuksiani tyylikkäästä eurooppalaistyylisestä syrah'sta. Amerikkalaisuus puski tästä läpi kuin George W. Bushin kielioppivirheistä. Mutta, koska minua ei Alkon viinien hankkijan tavoin amerikkalaisuus häiritse, niin pidin silti tästä viinistä todella paljon. Tämä ei ollut monien shiraz-serkkujensa kaltainen yksiulotteinen hilloinen marjamehu, vaan tässä oli taustalla myös hieno rakenne ja tanniinisuus. Villisian kanssa tämä oli todella hyvä yhdistelmä ja myös monien muiden hiukan riistaisampien ruokien kanssa tämä toimii varmasti. Uskon tämän viinin olevan monien mieleen.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/405797

Tattikeitto

Blogaamani tattirisoton kommenteissa ehdotettiin tuoreiden tattien sijaan käyttämään kuivattuja tatteja sieneistä makua korostamaan. Luulenkin, että seuraavan kerran kun teen tattirisottoa kokeilen runsasta määrää kuivattuja sieniä tuomaan makua. Ongelma kuivatuissa tateissa vaan on, että ne maksavat lähemmäs 200 euroa kilolta, ja vaikka niitä tarvitseekin grammamäärässä aika vähän tulee niille silti hintaa. Se itse hankkimani isohko kasa tatteja taas maksoi 10 euroa ja senkin sain hankittua menemättä "beyond the wall", eli kantakaupungin ulkopuolelle..

Olen kuitenkin heikkoina hetkinä viime aikoina miettinyt, että pitäisikö siellä pusikossa käydä katsomassa onko siellä niin kamalaa kuin muistan. Joka toinen kaverini tuntuu nykyään käyvän metsässä ja muistavat protokollan mukaan lesottaa naamakirjassa sienisaaliin koolla. Pakostakin kadehtii. Sitten näin viikonloppuna yhden pariskunnan rautatientorilla; katsoin aluksi heidän kahta täyttä ämpäriä sieniä ja pieni kateuden peikko alkoi taas nakertamaan. Sitten katseeni siirtyi heidän kumisaappaisiin ja tuulipukuihin ja totesin: "Ehei, ei onnistu".

Haluan tarkentaa, että minussa ei siis herännyt pieni muotipoliisi. Tuulipuku ja kumisaappaat ovat erittäin asiallinen asustekokonaisuus ja varsinkin metsään. Ne vain toimivat Marcel Proustin Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjan madeleinekeksin tavoin tuomaan eläviä muistoja siitä, millaista siellä metsässä on. Ei, vittu, ikinä.

Mutta tässä kuitenkin toinen ruoka mitä tein ostamistani tateista. Tämä nyt on melko perinteinen sienikeitto ja sinänsä reseptinä vähän tylsä. Ne kaikki noudattavat enemmän tai vähemmän samaa kaavaa. Kuulota sieniä ja sipuleita, lisää jauhoja, lisää neste, keitä jonkin aikaa ja lisää kerma. Haluttaessa soseuta sauvasekoittimella ja mausta suolalla ja pippurilla.

Käytin tähän risoton tavoin hiukan kuivattuja mustia torvisieniä, tein persiljasta helpon yrttiöljyn koristeeksi ja lisäsin keittoon hiukkasen sherryä tuomaan makua. Jos ette ole aiemmin kokeilleet sherryä sieniruokien kanssa niin kannattaa kokeilla. Se tuo uskomattoman herkullisen säväyksen sieniruokiin.

Tattikeitto

300 g tuoreita tatteja silputtuna
n. 1 pieni kuorallinen kuivattuja mustatorvisieniä
1 sipuli silputtuna
2 rkl voita
1 rkl vehnäjauhoja
8 dl kasvislientä
2 dl kuohukermaa
1 rkl sherryä
suolaa ja pippuria

Yrttiöljyyn
1 dl persiljaa
1/2 dl rypsiöljyä
1 tl sitruunamehua
suolaa

Liota mustatorvisieniä kasvisliemessä noin 30 minuuttia. Purista niistä ylimääräinen neste liemen sekaan. Silppua sienet hiukan pienemmiksi.

Sulata voi kattilassa ja kuulota sipulia, tatteja ja mustia torvisieniä muutaman minuutin ajan. Lisää vehnäjauhot ja jatka kypsentämistä pari minuuttia. Lisää kasvisliemi keiton sekaan, kiehauta ja anna poreilla hiljalleen noin 20 minuuttia.

Tee keiton valmistuessa yrttiöljy. Laita persilja, rypsiöljy ja sitruunamehu tehosekoittimeen. Jauha tasaiseksi öljyksi. Tarkista maku ja mausta suolalla.

Lisää kuohukerma ja sherry keiton joukkoon, anna kiehahtaa kerran. Aja keitto sauvasekoittimella tasaiseksi. Mausta suolalla ja pippurilla.

Tarjoile keitto yrttiöljyn kanssa.

Ravintola Olo

Gotta catch them all! Keräilijäluonteeni tykkää ryhmitellä erilaisia asioita kokonaisuuksiksi, ja sen jälkeen yrittää saada ne kaikki koottua. Esimerkkeinä näistä vaikka kaikki Iron Maidenin studioalbumit, joista muodostuu levyhyllyyn hieno Eddien pää, tai kaikki Charles Bronsonin Death Wish elokuvat.

Nyt sain yhden tällaisen kokonaisuuden täyteen. Kun viime torstaina syntymäpäivänäni kävin vaimoni kanssa Ravintola Olossa, niin olen käynyt kaikissa Helsingin ravintoloissa, jotka ovat erään tietyn ranskalaisen rengasfirman suosiossa.

Oloa pitää keittiömestari Pekka Terävä joka perusti Olon vuonna 2006 yhdessä Petri Lukkarisen ja Timo Sailaman kanssa. Olon ruoka on alusta asti ollut tyyliltään modernin pohjoismaalais-ranskalaista. Nyt tänä vuonna Ololle tosiaan myönnettiin yksi Michelinin tähti, joka toisaalta monien mielestä olisi pitänyt paikalle myöntää jo paljon aikaisemmin.

Olossa on iltaisin tarjolla 4, 6 tai 9 ruokalajin menut, joista otin sitten tuon 82 euroa maksavan 6 ruokalajin menun. Poikkeuksellisesti, emme ottaneet vaimoni kanssa viinipaketteja vaan päätimme sommelierin avustuksella valita viinit listalta. Siinä missä jotkut ravintolat ovat erikoistuneet pelottaviin Tolstoilaisen eepoksen kokoisiin viinilistoihin, oli Olon viinilista sopivan suppea mutta silti monipuolinen. Kahta eri viiniä maistettuamme, päädyimme jälkimmäiseen 67 euroa maksavaan Josmeyerin vuoden 2008 Rieslingiin.

Ruokaa tulikin sitten kaikenkaikkiaan noiden kuuden varsinaisen lisäksi kaksi eri keittiön tervehdystä, välisorbetti, alkujälkkäri ja lopuksi vielä teen kanssa pienet munkit, eli yhteensä 11 erilaista annosta plus leivät. Tässä kuvia joistain.

Alkupala. Erilaisia lastuja, jugurttia ja tomaattia.

Ensimmäinen ruokalaji. Lohta, avokaadoa, soijaa ja tapiocaa

Jälkiruoka. Punajuurta ja salmiakkia.

Parhaita ruokia olivat toisena varsinaisena ruokalajina tarjottu surf & turf, eli pitkään kypsytetty possunkylki ja kuningasrapua, sekä kolmas ruokalaji naudan kieli ja ankanmaksa. Pääruuaksi oli kyyhkystä ja kurpitsaa, joka oli kaikista annoksista heikoin. Kyyhkynen oli hyvää ja se oli tyylikkäästi jätetty erittäin puhtaan makuiseksi, mutta lisukkeena tarjotut kurpitsat olivat vähän mauttomia. Jälkiruoka oli  myös todella hyvä, joskin luvattu salmiakki oli enemmän lakritsaista, mutta se oli silti innovatiivinen ja erilainen jälkiruoka. Monesti näissä fine dining rafloissa jälkiruuat ovat vähän tylsiä, mutta täällä onneksi siihen puoleen oli panostettu ja oli uskallettu tarjota jotain erilaista.

Pekka Terävä vilahti myös pariin kertaan syödessämme salin puolella ja oli mukava tietää, että hän oli oikeasti näiden ruokien takana.

Lisäksi valinta ottaa viini viinilistalta osoittautui myös hyväksi päätökseksi. Tuo riesling sopi loistavasti yhteen kaikkien muiden alkuruokien paitsi possun ja rapujen. Eikä senkään kanssa se ollut huonoa, ei vaan ollut se kaikkein osuvin pari. Ja vaikka tuon 67 euron viinin päälle otimme alkusamppanjat, punaviinilasilliset liharuuan kanssa ja jälkiruokaviinit niin tuli se silti halvemmaksi kuin kaksi valmista viinipakettia. Juotavaa tuli ehkä vähän vähemmän kuin viinipaketissa, mutta silti riittävästi saamaan seuraavaksi duunipäiväksi erittäin epäkiinnostuneen olon.

Jos nyt nämä kaikki Suomessa käymäni ja yhä aukiolevat ravintolat pitäisi laittaa parhausjärjestykseen, olisi Olo jaetulla ykkössijalla Luomon kanssa. Ruoka oli todella hyvää ja palvelu oli mukavan rentoa ja ystävällistä. Tietysti suomalaiseen tapaan, meidät taas unohdettiin lopuksi pöytään odottamaan laskua. Jotenkin vaikea ymmärtää, mikä siinä laskun tuomisessa on niin vitun vaikeaa. Koska se ei näytä missään onnistuvan, voisi Suomeen yleistyä japanilainen tapa, jossa lasku maksetaan ravintolan ovella poistuessa. Tästä viimeisestä pienestä notkahduksesta huolimatta, voin varauksetta suositella Oloa.

Mutta nyt kun on kaikki kerätty, niin mitäs tämän jälkeen? Helsingissä on onneksi vielä muutama mielenkiintoinen ravintola, jossa en ole kerennyt käymään. Farang, Muru, Chef & Sommelier ja Signe muutaman mainitakseni. Lisäksi minulla on muutamia hyviä kriiseilysuunnitelmia tälle viimeiselle kaksikymppiselle, mutta niistä ehkä lisää myöhemmin. Ikää kannattaa muutenkin laskea binääreissä ja näin ollen minulla on 3 vuotta aikaa ennenkuin olen 10000 vuotta.

Valkosuklaarisotto ja calvadosomenoita

Sain idean tähän jälkkäriin Master Chefissä toiseksi tulleen Skogbergin Voyage and gourmand -blogista, jossa hänellä oli kuva jälkiruuaksi tehdystä valkosuklaarisotosta. Reseptiä tälle ei ollut, mutta Googlen avulla löysin pari lupaavaa ja päätin kokeilla vähän vastaavaa kotona.

Tämä noudattaa osittain tätä netistä löytämääni reseptiä, mutta korvasin Amareton calvadoksella. Tuloksena olikin sitten mahtava jälkiruoka, joka on myös kohtuu helppo tehdä. Tämä muistuttaa hiukan riisivanukasta, mutta on vähän hienostuneempi. Parasta tässä oli tuo calvadoksella maustettu toffeemainen omenakastike. Sitä voisi käyttää jossain jälkiruuassa ihan pelkiltään, se oli sen verran hyvää.

Risotto kannattaa syödä heti lämpimänä. Jos sen antaa jäähtyä kovinkaan kauan alkaa suklaa kovettumaan liikaa. Ohje on neljälle tai kuudelle, riippuen kuinka ison jälkiruuan haluaa tehdä.

Valkosuklaarisotto ja calvados omenoita

Risottoon
8 dl maitoa
2 dl kuohukermaa
kanelitanko
ripaus muskottipähkinää
35 g voita
2 dl risottoriisiä
90 g valkoista suklaata paloiteltuna
50 g sokeria

Calvadosomenoihin
60g voita
2 rkl tummaa sokeria
2-3 hapanta omenaa 1/2 cm viipaleina
1/2 dl calvadosta

Koristeluun
tummaa suklaata

Yhdistä maito, kerma, kanelitanko ja ripaus muskottipähkinää kattilassa ja kiehauta. Vähennä lämpöä niin, että maito pysyy lähes kiehuvana.

Sulata voita paksupohjaisessa kasarissa keskilämmöllä, kunnes se on vaahtomaista. Lisää riisi ja kuulota kolmen minuutin ajan, kunnes riisi on hiukan lasimaista.

Pienennä lämpöä ja lisää maitoseosta riisin joukkoon kauhallinen kerrallaan, antaen edeltävän nesteen aina imeytyä ennen seuraavan lisäämistä. Jatka tätä noin 35 minuutin ajan tai kunnes riisi on kypsää.

Riisin kypsyessä, tee omenat: Sulata voi paistinpannussa ja lisää joukkoon sokeri. Lisää puolet calvadoksesta ja omenat. Kypsennä noin 5 minuutin ajan kääntäen kerran, kunnes omenat ovat pehmeitä. Lisää loput calvadoksesta. Pidä lämpimänä.

Viimeistele risotto lisäämällä sokeri ja valkoinen suklaa ja kypsennä kahden minuutin ajan, kunnes suklaa on sulanut tasaisesti.

Annostele risotto astioihin, nosta päälle omenat ja hiukan kastiketta paistinpannun pohjalta. Viimeistele muutamalla lastulla tummaa suklaata.

Hyvää olutta maitokaupasta

Keskiolut, tuo hippivuonna 1969 elintarvikeliikkeisiin vapautettu alle 4,7% alkoholia sisältävä olut on taas viime päivinä ollut ykköspuheenaihe. Pahin kohu on vähän jo laantunut, kun lehdet tuntuvat keskittyvän Jussi Halla-Ahon möläytyksiin, mutta itse päätin ottaa aiheen esille kun huomasin Kampin K-kaupasta löytyvän mahtavan uutuuden vähän edullisempien oluiden luokasta. Jos kolmosolut tapetaan maitokaupasta, niin poistuu tämäkin uutuus todennäköisesti myynnistä täysin.

Vielä vähän aikaa sitten luulin, että suomessa pikkuhiljaa ilmapiiri etenisi kohti 4,7% Berliinin muurin murtamista ja 5,7% vahvuiset oluet, tai mahdollisesti jopa viinit vapautettaisiin monopolista. Kun nyt katsoo mitä muutama valtaa pitävä riemuidiootti on aiheesta sanonut, vaikuttaa tämä melko kaukaiselta haaveelta.

Päivi Räsäseltä tätä nyt voi odottaakkin. Kun ajattelutyön hoitaa päänsisäinen taikaolio ja yli 1000 vuotta sitten kirjoitettu homo- ja naisvihainen satukirja, niin ei ole ihmekkään, että ulosanti on vähän epämääräistä.

Myöskään akateemisesti täysin kestämättömän selvityksen asiasta tehneeltä THL:n pääjohtaja Pekka Puskalta tämä ei ole mitenkään omituinen kannanotto. Kun heppu istuu samaan aikaan Alkon hallituksessa varapuheenjohtajana, on melko selvä mikä oma etu on. Jos keskiketterä kielletään maitokaupoissa, lähes kaikki olutmyynti siirtyy Alkon tiskeille (ja tietysti vielä enemmissä määrin Tallinnan laivoille). Yhä suuremmat voitot tehottomalle monopolille.

Maria Guzenina-Richardsonin vaatimusta tästä SDP:n peruspalveluministerinä vähän ihmettelen. Mutta toisaalta sopiihan tämä kepulaissosiaalidemokraattisen illuminaatin (tähän kuuluu siis käytännössä koko eduskunta oppositiota myöten) tavoitteisiin. Kun jossain muualla joku voisi kuvitella sosiaalidemokratian tarkoittavan työtä tekevän luokan oikeuksien puolustamista mahdollisimman avoimen demokratian kautta, tarkoittaa se suomessa holhoavan isoveliyhteiskunnan ja byrokratiakoneiston ylläpitoa.

Eihän tietysti keppanan myyntioikeutta maitokaupoilta tulla oikeasti poistamaan. Jos jotain tehdään, niin verotusta kiristetään ja mainoksissa ei yhäkään saa kertoa totuutta. Oikeat agendat kuitenkin ovat todennäköisesti jossain ihan muualla. Kun tyhmä kansa keskittyy puolustamaan meille niin rakasta III veroluokan oluen myyntivapautta, voi Arkadianmäen zombiearmeija samaan aikaan ajaa huomaamatta läpi muutoksia perustuslakiin, lisätä kansalaisten valvontaa, loukata yksityisyyttä yhä röyhkeämmin ja tehdä muita 1984 henkisiä muutoksia. Ja vallan kolmijaon vahtikoiraa, mediaa, ei voisi vähempää kiinnostaa.

Mutta, koska meillä on sentään mahdollisuus vapaaseen kepardiin niin muistetaan myös, että niiden joukosta löytyy muutamia varsin hyviä ja halvempia (alle 3 euroa) sessio-oluita. Kiitos näistä kuuluu vähän suuremmille pienpanimoille, joiden onkin pakko panostaa tähän alle 4,7% luokkkaan.

Keisari Elowehnä III

Keisari oluet ovat Nokialaisen Nokian panimon oluita. Elowehnä III on 4,7% vahvuinen vehnäolut. Ulkonäöltään elowehnä on samean vaalean ruskeaa ja siinä on pitsinen melko nopeasti haihtuva vaahto. Tuoksu on vehnäoluille tyypilliseen tyyliin banaanisen makea, mutta myös mukavan humaloitu. Banaanin ja kevyen kuivahkon ja nurmikkoisen humalan yhdistelmä toistuu myös maussa täydentäen toisiaan hyvin.

Jälkimaku on hiukan teollisen oloinen, joten joitain kompromissejä todennäköisesti tässä on tehty, että hinta ja prosentit saadaan pidettyä alhaalla. Tästä huolimatta Elowehnä on erittäin tyylikäs vehnäolut. Tällä hetkellä ehkä toiseksi paras tämän hintaluokan olut.

Keisari Luomu

Keisari Luomu on tuon samaisen panimon suodattamaton 4,5% vahvuinen Pils. Olut on samean vaalean ruskea ja vaahto on runsas ja pitsinen. Tuoksu on pilsmäiseen tyyliin napakan kitkerästi humaloitu, jossa taustalla makeahkoja maltaita pehmentämässä. Maku on näin miedoksi lagertyyliseksi olueksi yllättävän täyteläinen, ja pilsiksi tässä oluessa on yllättävän luumuinen ja banaaninen hiivainen maku, joka tuo osittain mieleen belgialet tai vehnäoluet. Hallitseva elementti on kuitenkin pils tyyppinen kuiva ja kitkerä humala.

Oikein hyvä pils ja vaikkei sen tyypiset oluet olekkaan suosikkioluitani, miellytti tämä minua paljon. Sopii kuitenkin paremmin ehkä ruuan pariksi, kuin suurten määrien nauttimiseen.

Laitilan Kukko Ale

Ja tässä sitten tämä kirjoituksen inspiroima Laitilan uutuus, joka on selkeästi paras näistä kaikista. Kukko Ale on 4,3% vahvuinen ale, eli pintahiiva olut, jossa on käytetty austraalialaista galaxy humalaa, sekä pale ale ja vaaleita, punaisia ja tummia karamellimaltaita.

Ulkonäöltään olut on läpikuultavaa ja punaisen ruskeaa keskipaksulla pitsisellä vaahdolla. Tuoksu on hedelmäisen humaloitu, jossa erityisesti ananas tuoksuu ja sekoittuu toffeiseen maltaisuuteen. Tuoksu on kuitenkin melko ohuehko ja hiukan lagerimaisen tunkkainen. Maku on pehmeän humaloitu hiukan britti- ja jenkkityylin väliltä. Suutuntuma on vaahtoavan täyteläinen.

Kaikenkaikkiaan erittäin mallikas olut. Parempiakin samantyylisiä on, esimerkiksi Huvilan Pale Ale, mutta tässä hinta- ja prosenttiluokassa Kukko Ale on tämän hetken paras olut. Laitila on panostanut viime aikoina voimakkaasti myös Tallinnan laivojen myyntiin. Tätä kun saisi 24 kappaleen keisseinä, niin siinä olisi loistava tuote jolla nakertaa kansanterveyttä omalta osaltaan.

Lisäksi kannattaa myös muistaa Malmgårdin/Huvilan, Prykmestarin ja esimerkiksi Nögne Ö:n miedommat oluet. Niistä löytyy muutamia todella hyviä bissejä. Ne tietty menevät hinnaltaan jo lähemmäs neljää tai viittä euroa, mutta toisaalta ovat myös noita yllämainittuja parempia.

(Huomasitteko muuten, en käyttänyt kertaakaan samaa sanaa kebutziinolle. Rakkaalla lapsella on monta nimeä...)

Banfi Centine 2008

Aiemmassa postauksessa kerroin Tignanellosta ja super toscanalaisista, eli punaviineistä jotka eivät sovi Toscanan DOCG luokitukseen vaan niillä on vain viinin alkuperästä kertova IGT (indicazione geografica tipica) luokitus. Monilla tiloilla nuo super toscanalaiset ovat huippuviinejä, mutta niitä löytyy myös edullisempina. Tietty en ole varma voiko niitä silloin enää kovin supereiksi kutsua.

Kuva täältä.

Banfi Centine 2008 on Toscanan Montalcinosta, eli brunellon kotisijoilta, tulevan Castello Banfin edullinen IGT viini (Alkon tilausvalikoimassa 11,99 €). Rypäleinä viinissä on käytetty sekoitusta sangioveseä, cabernet Sauvignonia, ja Merlot'a. Käymisen ja maseroitumisen jälkeen Centine on saa olla lyhyen ajan pienissä tammitynnyreissä, jonka jälkeen se on pullotettu sadonkorjuuta seuraavana keväänä ja jätetty vielä joksikin aikaa kypsymään pulloon.

Ulkonäöltään Centine on tasaisen tumman punaista pienellä rusehtavalla vivahteella. Tuoksu on selkeän italialaishenkisen runsas ja siinä on ensialkuun tanniininen ja punaviinimarjaisan hapokas alkutuoksu, jossa taustalta löytyy myös muita marjoja ja häivähdys kellarista puuta.

Maku on ei kuitenkaan noudata samaa klassista toscanalaista linjaa, vaan se on enemmän modernin karhunvatukkainen ja täyteläinen, sekä kevyen makea. Todennäköisesti viinissä on hiukan jäännössokeria jäljellä. Jälkimaku on hiukan pippurinen ja siinä oli myös jokin omituinen ja hiukan epämiellyttäväkin sivumaku. Siitä oli vaikea saada kiinni, mutta se oli oli hiukan makea ja kitkerä ja muistutti vähän käyneitä marjoja.

Todella hienon tuoksun jälkeen viini jäi vähän pettymykseksi. Jotenkin tuntui, että viini yritti olla enemmän kuin mihin se pystyy, jolloin varsinkin maku jäi yksiulotteiseksi ja jätti taustalle tuon pienen epämiellyttävän jälkimaun. Ei tämä pahaa kuitenkaan ollut ja ilman tuota jälkimakua, olisin voinut jopa suositella tätä. Se myös ei ollut niin voimakas, etteikö tätä ihan ilolla juonut loppuun.

Castello Banfin muut tuotteet ovat kuitenkin tutustumisen arvoisia. Tuo tila on minulle itselle myös tuttu kahden vuoden takaa. Toscanassa käydessäni kaksi vuotta sitten kävin vierailulla heidän linnassaan ja ostin kaksi pulloa vuoden 2004 Poggio alle Mura brunelloa. Nämä pullot ovat vielä odottamassa isoveljeni kellarissa avaamistaan, joskin tänä vuonna niiden pitäisi olla juomakelpoisia niin saa nähdä josko korkkaisin piakkoin yhden.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/948057

Mitä Obelix tekisi? Villisian ulkofilettä.

Villisiat, eli metsäkarjut tunnetaan varmaan parhaiten siitä, että ne ovat Obelixin suosikkiruokaa, joka ilmenee muun muassa hänen kadehdittavasta kyvystä syödä useita villisian kinkkuja kerralla. Antiikin ajan Gallian lisäksi, villisikaa syödään myös nykypäivänä ja varsinkin keski- ja eteläeuroopassa villisiat ovat suosittua herkkua.

Villisikoja elää oikeastaan kaikkialle euraasiassa ja niitä löytyy myös Suomesta luonnonvaraisina. Villisika on yksi metsästetyistä riistaeläimistämme, mutta suurin osa lihakaupoista löytyvistä villisioista taitaa olla kasvatettuja.

Itse kohtasin eläviä villisikoja ensimmäistä kertaa Ranuan eläinpuistossa, jossa ne olivat melko isokokoisia karjuja. Toisen kerran kohtasin hiukan pienempikokoisia ihan luonnonvaraisena Toscanassa Chiantin kukkuloilla, josta onnistuin onneksi nappaamaan kuvankin ennenkuin se huomasi minut ja lähti lönköttelemään karkuun.

Olen kerran aikaisemmin tehnyt itse villisikaa. Silloin muistaakseni kyljyksiä, jotka grillasin. Nyt vaimoni osti Reinin lihasta kaksi kappaletta aivan upean näköisiä ulkofilepihvejä (harmi, etten älynnyt ottaa niistä kuvia raakana), jotka paistoin pannulla ja maustoin suolalla ja pippurilla. Maultaan villisian ulkofile muistuttaa aikalailla naudan- ja sianlihan sekoitusta. Suutuntuma on muistuttaa jonkin verran tiivimmän koostumuksen ja kuivuutensa puolesta possua, mutta ulkonäkö ja maku on taas lähempänä naudanlihaa. Kovin riistaisaa villisian ulkofile ei ollut. Sianlihan tavoin, villisiassa voi olla trikiiniä, mutta itse jätin lihan silti mediumiksi. Ostamani liha oli kuitenkin tarkastettua ja olisi suorastaan rikos paistaa tämä liha kuivaksi ja kypsäksi.

Lisukkeeksi tein punaviinikastiketta. Tai oikeastaan alunperin yritin tehdä bordelaisekastiketta, mutta en itse päässyt käymään Reinin lihassa ja lihakauppiaan ymmärrys siitä mitä lihaydin tarkoitta ei osoittautunut ihan oikeaksi, joten en saanut riittävästi luuydintä sitä varten. No, punaviinikastike oli silti hyvää.

Tein myös paistettuja porkkanoita (resepti näihin puuttuu mutta siis keitä suolatussa vedessä napakan pehmeiksi, paista nopeasti voissa ja mausta suolalla ja pippurilla) sekä karamellisoituja salottisipuleita, joihin otin reseptin Glorian Ruuan ja Viinin numerosta 6/2007.

Villisian ulkofilee, punaviinikastike ja karamellisoidut salottisipulit

4 villisian ulkofilepihviä (noin 200 g kappale)
2 rkl voita
2 rkl öljyä
suolaa
pippuria

Lisäksi
punaviinikastiketta
karamellisoituja salottisipuleita
paistettuja porkkanoita

Suolaa pihvit molemmin puolin ja jätä ne huoneen lämpöön kahdeksi tunniksi ennen paistamista.

Kuumenna voita ja öljyö paistinpannulla, kunnes voi hiukan ruskistuu. Paista pihvejä pannulla 3,5 minuuttia molemmin puolin. Kääntämisen jälkeen lusikoi hiukan rasvaa pannusta paistetulle puolelle, ettei se kuivu.

Suolaa ja pippuroi pihvit uudestaan ja nosta lämpimään kannelliseen uunivuokaan tai pataan vetäytymään viideksi minuutiksi.

Tarjoile lämpimiltä lautasilta punaviinikastikkeen, karamellisoituneiden salottisipuleiden ja paistettujen porkkanoiden kanssa.

Karamellisoidut salottisipulit

8 salottisipulia
1 dl vettä
3 rkl sokeria
2 rkl voita
1 tl suolaa

Kuori salottisipulit ja erota niiden kaksi irtonaista sipulia toisistaan.

Sulata sokeri paistinpannussa ja anna sen ruskistua kevyesti. Lisää paistinpannulle vesi, voi ja suola. Sekoita kunnes kaikki sokeri on liuennut ja voi sulanut. Kypsennä sipuleita 10-15 minuuttia, kunnes ne ovat pehmeitä ja kauniin karamellisoituneen vaalean ruskeita.