Grillatut naudanlihafajitakset ja korianterikerma (sekä hiukan asiaa lihanleikkuusta)

Kun luin erilaisia ohjeita Serious eatsista lihan grillauksesta, kohtasin siellä mielenkiintoisen ohjeen grillatusta "skirt steakista" ja korianterikermasta. En tiennyt mikä tuo skirt (tai joskus myös nimellä flank) on suomeksi mutta lukiessa sain selvää, että se on pitkänmallinen ja ohut lihas joka lähtee naudan lonkasta kylkeä kohti. Tätä käytetään erityisesti texasissa fajitaksiin, sillä se on kuin suunniteltu sitä varten. Tuo lihas on pitkä, leveä ja ohut, eli kun sen grillaa molemmin puolin ja leikkkaa vain poikittain ohuita suikaleita ja sinulla on valmiita herkullisia fajitaksia. Jotkut ovat jopa rohjenneet sanomaan tuota osaa parhaaksi pihvilihaksi. Careliasta sitä saa myös ranskalaisella bavette nimellä pihvinä.

Innostuin reseptistä valtavasti, mutta ikävä kyllä suomalainen lihansyöntikulttuuri iski melko nopeasti vasten kasvoja. Kävin kysymässä tuota osaa sekä Reinin Lihasta, että Stockmannilta. Stockmannilla myytiin "ei oota", eikä kukaan edes tiennyt mistä osasta on kyse. Reinin lihassa sentään jokin myyjä tunnisti tuon osan ja sanoi sen olevan naudan kuvetta, mutta sitä on saatavana vain tilauksesta.

Kun tämä on tilanne kahdessa suomen parhaista lihatiskeistä, voi vaan kauhistella mikä tilanne on kaikkialla muualla. Suomen tilannetta voi vertailla alla olevista kuviin, jossa on Larousse Gastronomiquesta otetut kuvat ameriikkalaisesta ja ranskalaisesta tyylistä leikata lihaa.

Ja tässä sitten oma paint-tulkintani suomalaisesta...

Yllä oleva kuva on toisaalta siinä mielessä valheellinen, että siinä fileet sekä paisti on sijoitettu paikoilleen. Todennäköisesti keskimääräisellä lihansyöjällä ei ole havaintoakaan mistä kohti eläintä nuo tulevat. Itse ainakin pitkään ihmettelin mistä eri paistit mm. tulevat.

Vaikka voisin tästä(kin) helposti syytää kepulaistademaristista illuminaattia, on paljolti syy myös kuluttajissa. Kun kuluttaja ei osaa vaatia muuta kuin filettä, paistia ja epämääräistä jauhelihaa mieluiten tyhjiöpakattuna E621:llä ja E249:llä marinoituna, ei ole syytäkään tarjota mitään muuta. Kepulaisdemaristinen illuminaatin vastustuksesta huolimatta kysynnän ja tarjonnan lait vielä joten kuten pätevät tässä maassa ruuan tuotannossa. Kun vain kuluttaja osaisi kysyä itselleen parasta.

Mutta joo, vähemmän mussutusta enemmän ruokaa. Tässä tämä varsinainen resepti suomennettuna ja tuunattuna Serious eatsistä marinaadeineen. Käytin lihaksi ohueksi nuijittua luomusisäpaistia, vaikka ulkofile olisi sopinut tähän reseptiin ehkä paremmin. Tuo korianterikerma oli valtavan hyvää ja se sopii varmasti moniin muihinkin (tex)meksikolaisten ruokien lisukkeeksi. Hyvää oli, mutta voin vain kuvitella kuinka hyvää tämä olisi jos olisi tehnyt fajitakset skirt-steakista.

Grillatut naudanlihafajitakset ja korianterikerma

1 kg naudan sisäpaistia tai ulkofileetä

Marinadi
2 tl paprikajauhetta
1 tl chilijauhetta
1 tl ruskeaa sokeria
1 tl chipotlekastiketta
1/4 tl juustokuminaa
1/4 tl jauhettua korianteria
1/4 tl mustapippuria
2 valkosipulinkynttä
1/2 pieni sipuli
1 tl suolaa
1 limetin mehu (vähän päälle 1/2 dl)
1 rkl rypsiöljyä

Lisäksi
12 maissitortillaa tai 20 pientä tacolettua
6 tomaattia silputtuna
1 dl korianterisilppua
korianterikermaa

Leikkaa liha muutamaksi pienemmäksi pihviksi ja nuiji ne noin 1 cm paksuiseksi pitkulaisiksi pihveiksi.

Sekoita marinadin ainekset keskenään ja laita liha marinoitumaan huoneenlämpöön vähintään tunnin ajaksi. Tee tällä välin muut lisukkeet ja korianterikerma.

Laita grilli kuumenemaan. Kun grilli on kuuma grillaa lihaa molemmin puolin 3-5 minuuttia, niin että se jää hiukan punaiseksi vielä sisältä. Nosta vetäytymään 10 minuutiksi.

Leikkaa lihat poikittain noin 1 cm leveiksi suikaleiksi. Tarjoile tomaatti- ja korianterisilpun, korianterikerman ja lämmitettyjen maissitortillojen tai tacojen kanssa.

Korianterikerma

1 dl ranskankermaa
1/2 limetin mehu
1 dl silputtua korianteria
3 kevätsipulin vartta silputtuna
suolaa

Laita ranskankerma, limettimehu, korianteri ja kevätsipuli tehosekoittimeen. Aja tasaiseksi kastikkeeksi. Tarkista maku ja mausta suolalla. Säilytä jääkaapissa.

Patisserie Teemu & Markus

Luin Sillä Sipuli -blogista Demon ja Groteskin Teemu Auran ja Markus Hurskaisen avanneen uuden sokerileipomon/kahvilan Kisselhoffin taloon ja tiesin mihin seuraava kahvilaexcursioni kohdistuisi. Viime aikoina olen muutenkin intoillut erilaisista leivoksista ja Helsingissä on paljon tilaa uudenlaisille näkemyksille aiheesta. Fazer ja Ekberg ovat tähän asti olleet suosikkini, mutta ne ovat myös hiukan tylsiä.

Tähän saumaan Patisserie Teemu & Markus osuukin loistavasti, sillä heidän leivoksensa ovat hiukan modernimpia kuin noiden klassisempien. Menimme vaimoni kanssa sateisena sunnuntaina paikan päälle ja otimme kahvikupilliset, muutaman macaron-leivoksen sekä valkosuklaa-passionhedelmä mousseleivoksen sekä toisen, jossa oli maitosuklaata ja kirsikoita (kuvassa).

Leivokset ovat todella hienon näköisiä ja varsinkin värit olivat todella harkittuja. Myös maku oli todella hyvin kohdallaan. Valkosuklaa-passionhedelmäleivos oli silkkisen pehmeä ja valkosuklaan makeus toimi upeasti kirpeän passionhedelmän kanssa. Se toinen oli minun makuuni liian suklainen, mutta uskoisin sen suklaan ystäville maistuvan. Macaronitkin olivat hyviä, tosin eivät erottuneet mitenkään erityisesti monen muun hyvän paikan macaroneista.

Miinusta täytyy antaa siitä, että Patisserie Teemu & Markus tuntuu pääosin keskittyvän pääosin take awayn myyntiin, sillä itse paikalla on vain pari asiakaspaikkaa, eikä juomapuoli muutenkaan ole kovin kummoinen. Perus kahvia. Näiden upeiden leivosten kanssa olisi kuitenkin viimeisen päälle tehty espresso, tai miksei jopa jälkiruokaviini tai samppanjalasillinen, enemmän kuin paikallaan. Nyt tarjolla oli vain tavanomaista kahvia ja teetä.

Toisaalta, koska hinnat ovat ihan mukavan alhaiset (tosin näköjään nousseet hiukan heti tuon käyntimme jälkeen) on Patisserie Teemu & Markus loistava kohde hankkia joku pieni kakku tai muutamia macaroneja kesäiselle picnicille matkalla Kaivopuistoon tai Suomenlinnaan. Kuohuva bensiini sitten omasta puolesta.

Yhä kuitenkin toivoisin, että Helsinkiin tulisi yksi kahvia, joka loistaisi sekä leivostensa, että kahvinsa puolesta. Nyt se on joko tai.

Juhannusaatto Helsingissä

Perinteitä vastustaen vietin vaimoni ja muutaman kaverini kanssa juhannuksen pysyen visusti susirajojen sisäpuolella Helsingissä, jossa täysin yllättäen ja pyytämättä säätkin suosivat. Vietimme päivän picniköiden Kaivopuistossa, jossa oli todella lämmintä ja aurinko paistoi melkein koko päivän täysin pilvettömältä taivaalta.

Ruokapuolen hoidimme kaveripariskunnan kanssa tehden uusimman Glorian Ruuan ja Viinin "Menu tunnissa" kuuden ruokalajin juhannusmenun, jonka kaikki ruokalajit olivatkin todella hyviä. Tosin artikkelin lupaama "runsaan buffetpöydän herkut voi vaivatta valmistaa tunnissa", on täyttä bullshittia, ellei ole Chuck Norrisin ja Marco Pierre Whiten äpärälapsi.

Lisäksi tein jälkiruuaksi aiemmin blogaamiani suklaa-pekonicupcakeja, jotka näkyvät kuvassa vasemmassa yläkulmassa. Muut ruokalajit olivat avokado-artisokkaskagen, kirsikka-vuohenjuustosalaatti, laventeliöljyllä maustettu parmankinkku-perunasalaatti, tomaatti-rucolasalaatti ja sardellikastike ja lohisashimi ja retiisi-porkkasalaatti.

Menuun myös kuului jälkkärinä vadelmamojitoja, mutta niistä minulla ei ole kuvia.

Muu juomapuoli hoitui pääosin oluen voimin luottaen Alkon kesäoluisiin. Tuo Imperial India Pale Ale ja jälkkäriviiniksi tarkoitettu Fresita jäi lopulta juomatta, kun mojitoissa oli ihan riittävästi bensiiniä noiden oluiden lisäksi.

Illalla menimme vielä Kuudennelle Linjalle We Love Helsingin juhannustansseihin, joissa oli varsin hauskaa. Opin viimein (luullakseni) tangon askeleet, joten osaamieni tanssien potentiaali kasvoi 100%. Siellä oli myös Rakel Liekki, mutta en uskaltanut pyytää häntä tanssimaan. Ehkä ihan hyväkin. Olisin kuitenkin mennyt ja möläyttänyt hänelle jotain sopimatonta.

Nyt minä ja vaimoni pidämme viikon kaalisoppadieetin, jossa nyt ei ole hirveästi mitään järkeä mutta tuleepahan tehtyä. Toisaalta minulla on niin paljon blogaamatonta matskua bufferissa, että tämän blogin sisältöön se ei välttämättä hirveästi vaikuta.

Hyvää juhannusta kaikille!

Grillatut villilohimedaljongit ja Bois Boudran kastiketta

Lisää grilliruokaa, tällä kertaa kalaa. Stockmannilla oli myynnissä todella hyvän näköistä kotimaista villilohta, niin ostin siitä ison siivun medaljongeiksi. Kotimaisen villilohen erottaa helposti ulkonäkönsä perusteella, sillä norjalainen kasvatettu lohi on huomattavasti tummemman punaista syömänsä katkarapurehun johdosta. Tietysti, on huomattava, että kotimaisessa lohessa on huomattavasti enemmän dioksiinia kuin norjalaisessa broilerilohessa, kiitos Itämeren järkyttävän kunnon. Mutta toisaalta sitä ei todennäköisesti kukaan syö niin paljoa, että siitä kerkeisi aitoa haittaa syntymään.

WWF:n kalaoppaassa molemmat kasvatettu ja villilohi oli merkitty keltaisella "harkitse" merkillä. Aiemmin villilohi oli ollut vihreä, mutta ilmeisesti Itämeren kalastus ei ole ihan täysin kestävällä tasolla. Lisäksi monet lohijoet on tuhottu patoamalla. Sääli.

Kastikkeeksi kalalle bongasin Michel Rouxin Sauces -kirjasta lohelle sopivista kastikkeista Bois Boudran kastikkeen. Kastike oli aivan mahtavaa grillatun kalan kanssa, korostaen upeasti grillauksen aromeja mutta silti jättämällä tilaa herkulliselle lohelle. Kuin kalaruokien salsa verde. Suosittelen vahvasti kokeilemaan tätä.

Grillatut villilohimedaljongit ja Bois Boudran kastiketta

4 lohimedaljonkia
suolaa
pippuria
öljyä

Bois Boudran kastike
3/4 dl öljyä
1/4 dl viinietikkaa
43 g ketsuppia
1/2 tl worchestershire kastiketta
3 tippaa tabascoa
50 g salottisipulia silputtuna (noin 1 salottisipuli)
3 g kirveliä silputtuna
3 g ruohosipulia silputtuna
10 g rakuunaa silputtuna
suolaa ja pippuria

Suolaa ja pippuroi lohi molemmin puolin. Kääri lohet tiiviisti kelmuun ja anna maustua jääkaapissa vähintään tunnin ajan.

Tee kastike valmiiksi. Vatkaa kulhossa keskenään öljy, viinietikka, ripaus suolaa ja kaksi pyöräytystä mustapippuria myllystä. Lisää ketsuppi, worchestershire kastike, tabasco, ja silputtu salottisipuli ja yrtit. Tarkista maku ja lisää tarvittaessa suolaa ja pippuria. Säilytä huoneenlämmössä tarjoiluun asti.

Kuumenna grilli valmiiksi. Kuivaaa medaljonkien pinta talouspaperilla. Valele medaljonkien pintaan hiukan öljyä, jotta ne eivät tartu grillin pintaan. Grillaa medaljonkeja 2,5-3 minuuttia per puoli. Nosta pois grillista ja anna levähtää noin minuutin ajan.

Tarjoile lohi kastikkeen kanssa.

Tämän kanssa tein myös hölskytyskurkkuja avomaan kurkuista ja uusia perunoita, jotka molemmat alkavat nyt olla parhaimmillaan. Kokeilin pari viikkoa sitten pientä vertailua eri uusien perunoiden välillä. Ostin Hakaniemen Hallista vihannesmyyjältä 30 euroa kilolta (kyllä, 30 euroa kilolta, saman hintaista kuin naudan ulkofile) maksavia kotimaisia Sipoon Timoja, sekä sitten Kampin K-kaupasta silloin myytäviä ruotsalaisia varhaisperunoita hintaan 0,79 €/kg. Keitin nämä eri vedessä ja maistelin sitten rinnakkain paistetun ahvenen lisukkeena.

Arvatkaa kummat voitti? Kotimaiset tietysti, mutta jännittävintä tuossa oli kuinka paljon parempia ne olivat. Siinä missä 30 euron perunat olivat uskomattoman kermaisia ja pehmeitä, kuin perunamuusia käärittynä ohueen kuoreen, olivat nuo ruotsalaiset sen rinnalla jotenkin multaisen kitkeriä ja jauhoisia. Nyt kun kotimaisia uusia perunoita saa, ostin Stockmannilta tarjouksessa ollutta timoa muistaakseni vähän alle 2 €/kg hintaan, ja niitä vaivasi vähän sama kuin noita ruotsalaisia.

Näköjään kun pääsi maistamaan noita maailman parhaita perunoita, eivät vähäisemmät maistu enää miltään, mutta mihin hintaan! Noh, ehkä noiden hinta tippuu kesän edetessä. Viime vuonna muistaakseni kalliimmat perunat oli 10 €/kg luokkaa.

Hölskytyskurkkujen ohje on Glorian Ruuan ja Viinin numerosta 4/2008.

Uudet perunat

1 kg uusia perunoita
1 l vettä
1 rkl suolaa
muutama tillin varsi

Pese ja harjaa uudet perunat juuresharjalla. Laita ne kylmään veteen odottamaan.

Mitta 1 litra vettä kattilaan ja kuumenna kiehuvaksi. Lisää suola, tilli ja perunat veteen. Vettä pitäisi olla sen verran, että perunat juuri ja juuri peittyvät.

Anna kiehua noin 15-20 minuutin ajan, kunnes perunat ovat kypsiä.

Kaada vesi pois ja anna perunoiden levähtää parin minuutin ajan.

Hölskytyskurkut (kuudelle)

4 avomaankurkkua
1 rkl etikkaa
1 rkl sokeria
1 tl suolaa
3 rkl hienonnettua tuoretta tilliä

Kuori kurkut ja leikkaa ne ohuiksi viipaleiksi, esimerkiksi juustohöylällä. Laita viipaleet kulhoon ja lisää muut aineet. Sulje kannella ja hölskyttele kunnolla.

Pfaffenheim Black Tie 2008

Ranskalaisista voi olla montaa mieltä, mutta universaali lähtökohta on, että he ovat kusipäitä. Oma ensikokemukseni ranskalaisten negatiivisiin luonteenpiirteisiin tapahtui ollessani noin 8 vuotiaana vanhempieni kanssa asuntovaunumatkalla Etelä-Ranskassa. Siellä olin äitini kanssa marketin ruokajonossa, kun äitini jätti minut hetkeksi jonoon pitämään paikkaa käydessään itse hakemassa jotain unohtunutta. Siinä sitten odotin nuorena pellavapäänä AC/DC t-paidassa (musiikkimakuni oli erehtymätön jo tuolloin) yksin, kun paikalle saapuu vanhempi ranskalaispariskunta. Ja nähdessään avuttoman lapsen jonossa huomasivat he tilaisuutensa tulleen. He etuilivat! Enkä minä tietenkään osannut tehdä tilanteelle mitään. Olin siinä vaan ihmeissäni, että mitä nyt tapahtuu. Äitini tuli sitten paikalle ja ei voinut vain kuin ihmetellä heidän röyhkeyttään.

Kuva täältä.

En tiedä johtuiko tästä huonosta kokemuksesta, mutta muut mieleeni jääneet asiat Etelä-Ranskasta olivat kadut täynnä koiranpaskaa, rumat ja karvaiset ihmiset sekä liian kovakuoriset patongit. Ja hei, ihan oikeasti, kuka helvetti etuilee 8 vuotiasta lasta kaupan jonossa? Vitun ranskalaiset.

Mutta onneksi Ranskassa on Alsace. Vaikka se nykyään onkin Ranskaa, on sen historiallisest saksalaisvaikutteet niin voimakkaat, että 39% väestöstä puhuu vielä Elsassia, erästä saksan kielen murteista. Ja arvatkaa mikä on heidän perinneruokansa? Hapankaali ja makkara. Näin ollen Ranska-antipatiani eivät oikeastaan koske Alsacea, ja muutenkin muistan noilta reissulta Pohjois-Ranskan olleen huomattavasti etelää miellyttävämpää aluetta.

Alsacesta tulee myös todella hyvää viiniä. Erityisesti rieslingiä ja gewurztramineria. Saksalaisiin viineihin minun on ollut vielä hiukan vaikea päästä sisään, mutta Alsacen tyyliset kuivat rieslingit ovat lähes poikkeuksetta aina olleet vähintään "ihan hyvä" tasoa. Yleensä paljon tätä parempia. Näin ollen jos olen sokkona joutunut jonkun viinin valkoviinin valitsemaan, on tämä alue yleensä ollut kaikkein varmin valinta.

Sokkona valitsin tämänkin vuonna 1957 perustetun Alsacelaisen viinikommuuni Pfaffenheimin Black Tien vuodelta 2008, joka on sekoitus pinot grisiä (60%) ja rieslingiä (40%). Väriltään black tie on keskitumman keltainen ja hiukan vihertävä. Tuoksussa havaitsee päällimmäisenä tyylikkään tasapainoisesti klassisia rieslingin aromeja, mineraaleja, omenaa, raikasta hapokkuutta, ja taustalla taas hunajaa, nurmikkoa ja pinot grisille ominaista kukkeutta. Maku on raikas, hapokas ja leveä, jossa huomaa muun muassa mineraaleja, sitrusta, greippiä, sekä hunajaa.

Join tätä ensiksi parsan kanssa, jonka kanssa tämä ei oikein toiminut makujen laimentuessa. Mutta sen jälkeen paistetun ahvenen ja beurre blancin kanssa Black Tie oli aivan loistavaa, kuten myös pelkiltään juotuja. Lisäksi kun tämä hiukan lämpeni ja sai hengittää, maku parani entisestään. Voisin veikata tämän optimi tarjoilulämpötilaksi lähemmäs 10 astetta. Vaimoni piti tästä myös vielä itseäni enemmän. Yksi parhaista tämän vuoden puolella juomistani valkoviineistä.

Alkon linkki (tilausvalikoima): http://www.alko.fi/tuotteet/fi/931967

Hewitson Baby Bush Mourvèdre 2009

Kun Hewitsonin Miss Harry teki sen verran hyvän vaikutuksen, otin sitten Soppakellarin Tuslan vinkistä myös saman viinitilan toisen A-marketista löytyvän punaviinin testaukseen, Baby Bush Mourvèdren.

Alkon täältä.

Baby Bushin nimi tulee viinin tekoon käytetyistä nuorista pensaista. Siinä missä Hewitson on tunnetaan siitä, että se käyttää usein todella vanhoja, jopa 1800-luvulta asti, kasvaneita viinipensaita, on Baby Bushiin käytetty vuonna 1853 istutettujen Mourvèdre puskien pistokkaista kasvatettuja uusia pensaita. Vertailuksi Hewitsonilla on myös Old Garden Mourvèdre, johon nuo alkuperäisen pensaan marjat käytetään.

Baby Bush on kuivakasvatettu (dry grown, en tiedä onko tuo oikea suomennos), jolloin viininmarjat jäävät pienemmiksi ja voimakkaamman makuisiksi. Tätä samaa tekniikkaa käytetään ympäri maailmaa eri viinitiloilla, mutta Austraaliassa kuivan ilmaston vuoksi se on erittäin suosittu. Sadonkorjuun jälkeen viiniä on käytetty terästankeissa 10-14 päivän ajan, jonka jälkeen viiniä on tynnyrikypsennetty samoissa tammitynnyreissä, missä aiemmin on kypsytetty Old Garden Mourvèdreä.

Väriltään Hewitson Baby Bush on tumman punainen, vähän reunoilta hailakka ja hiukan violettiin taittavaa. Tuoksu oli tuhti, voimakkaan marjainen, jossa erityisesti karhunvatukka nousi esille, hiukan tamminen ja kevyen vaniljainen. Maku oli notkean tanniininen, moniulotteisen marjainen, hiukan hapokas ja kevyen pippurinen keskipitkällä jälkimaulla.

Vaikka odotukset Miss Harryn jälkeen olivatkin todella kovat, onnistui Hewitson Baby Bush täyttämään ne. Baby Bush oli todella hyvä ja tyylikäs viini. Kuitenkin yksi omituisuus tätä vaivasi. Kun join tätä grillatun naudan entrecoten ja punaviinivoin kanssa, niin Baby Bushin hapokkuus korostui hiukan epämiellyttävästi. Taas ilman ruokaa tämä oli todella hyvää. En tiedä onko vika väärässä ruokayhdistelmässä vai viinissä. Alkon ruokasuosituksissa lukee grilliruoka, kuten myös naudan liha, eli sen mukaan pitäisi toimia. Sen verran hyvää tämä oli, että varmasti ostan joskus toisen pullon, mutta ruuan kanssa täytyy olla vähän varovaisempi. Ehkäpä jotain riistaa, kuten poron ulkofilettä?

Lisäksi täytyy muuten antaa plussaa Hewitsonille melko hyvistä www-sivuista. Tietoa löytyy suhteellisen hyvin ja navigoitavuus oli kunnossa.

http://www.alko.fi/tuotteet/fi/448047

Kobujime, eli kombuun puristettua kalaa

Molekyyligastronomia -blogia selaillessani huomasin siellä jännittävän japanilaisen reseptin kombulevällä "maustetusta" kalasta. Kombu on aasialaisessa keittiössä paljon käytetty levä, joka tunnetaan yhtenä suurimmista glutamaatin lähteistä. Glutamaatit, tai glutamiinihapot, ovat niitä makuaineita, joista aiheutuu viides maku, umami.

Tässä Japanilaisesta keittiöstä tutussa reseptissä kun kala päällystetään kombulevällä, pitäisi kalaan siirtyä juuri tuota umamia, eli lihaista makua. Tämän jälkeen fileet voi tarjota sashimin tavoin soijan ja sitruunan kanssa.

Jos itselle on epäselvyyttä, miltä umami maistuu, niin tämä resepti on hyvä sitä varten. Tekee esimerkiksi osan kalasta näin ja vertaa sitä täysin maustamattomaan raakaan kalaan. Kombulla maustettu on selkeästi "lihaisempi". Siitä tosin en ole varma, onko kobujime parempi kuin raaka sashimi. Vaikka kala saavuttaa tiettyä täyteläisyyttä ja moniulotteisuutta näin, se menettää samalla hiukan tuoreella raa-alle kalalle ominaista raikkautta.

Molekyyligastronomia -blogissa kombua suositeltiin käytettävän vaalean kalan kanssa, mutta kun itse kokeilin sika siikaan, voisin kuvitella näiden makujen sopivan ennemminkin paremmin lohen kanssa.

Kobujime siiasta

2 nahatonta siikafilettä
kombulevää

Lisäksi
4 sitruunaviipaletta
soijaa

Jos levälisukat ovat kuivattuja ja jäykkiä, kastele niitä hiukan niin ne pehmenevät. Pyyhi levän pinnalta kuivalla liinalla epäpuhtaudet puis, jotta ne eivät siirry kalaan.

Peitä fileet molemmin puolin levällä ja nosta jääkaappiin painon alle 3-6 tunniksi.

Tarjoile soijakastikkeen ja sitruunaviipaleiden kanssa.

Punaviinivoi

Näin kesäisin uskollisesta Weberin (parveke)grillistäni on tullut tärkein ruuanlaittovälineeni. Viimeisen kuukauden ajan olen tehnyt lähes kaikkea grillissä, parsaa, lihaa, kalaa, kasviksia. Tänään grillaan tacoihin lihaa, huomenna grillaan kotimaisesta villilohesta lohimedaljonkeja. Mietin persikoiden grillaamista myös jälkiruuaksi, mutta ne eivät olleet vielä riittävän pehmeitä. Ja miksikäs grilliä ei käyttäisi, sillä saa kaikesta hyvää.

Grillikauden kunniaksi päätinkin laittaa tähän omasta mielestäni parhaan maustevoin reseptin, jonka plokkasin vuonna 2008 Glorian Ruuan ja Viinin numerosta 1/2008. Tämä sopii aivan mahtavasti grillatulle naudan lihalle. Kokeilin kerran tätä myös marinoidun possun kanssa, ja sen kanssa tämä ei ihan niin hyvin sopinut.

Nyt söin tätä grillilihojen kiistattoman kuninkaan, entrecoten, ja salaatin kanssa.

Punaviinivoi (10 annosta)

2 salottisipulia
4 valkosipulinkynttä
1/2 dl balsamiviinietikkaa
2 dl punaviiniä
1 (luomu)appelsiinin raastettu kuori
tuoretta timjamia
150 g voita
suolaa

Valmista aromivoi hyvissä ajoin, jotta se ehtii jäähtyä.

Laita silputut sipulit, viinietikka, punaviini ja appelsiininkuoriraaste pieneen kattilaan. Keitä kunnes kaikki neste on haihtunut. Jäähdytä.

Sekoita jäähtynyt sipuli-punaviiniseos ja hienonnettu timjami pehmeän voin sekaan. Mausta suolalla. Levitä massa voipaperille ja muotoile rullaksi. Jätä voipaperi voirullan kääreeksi ja jäähdytä. Viipaloi voirulla napeiksi paistettujen pihvien päälle.

Yakitori

Vuosi Japanin reissun jälkeen on kiva palata vähän samoihin tunnelmiin tekemällä yhtä omista suosikeistani japanilaisessa keittiössä, yakitoria. Yakitori tarkoittaa käytännössä vartaassa grillattua kanaa, josta nimikin tulee. Yaki, hiillos ja tori, kana.

Ihan mitä tahansa grillattua kanaa ei kuitenkaan tohdi yakitoriksi kutsua, sillä yakitoriin kuuluu olennaisesti länsimaisille vähän tuntemattomien kananosien käyttö, kuten sydämien, pyrstön, maksan ja kivipiiran. Lisäksi myös kasviksia käytetään usein. Toinen mikä on ominaista yakitorille, on hiukan makea soijapohjainen grillauskastike, joka antaa yakitorille sen ominaisen herkullisen maun.

Klassisesti yakitorin kastike tehdään soijan, saken ja mirinin sekoituksesta. Kuitenkaan itse en ollut ihan näin brutaalin yksinkertaiseen kastikkeeseen tyytyväinen ja yritin etsiä keinoja miten siihen saisi lisää vivahteita. Tähän tuli avuksi serious eatsin yakitori resepti, jossa kastikkeeseen tuotiin lisää syvyyttä paistamalla ensin kananluita uunissa ja deglaseeraamalla nämä sakella.

Tämä toimikin loistavasti. Ostin sydämien ja maksan lisäksi kanan siipiä Hakaniemen Hallista ja erottelin siivistä lihat karkeasti irti, jauhoin ne ja tein jauhelihasta kebakot myös grillattavaksi. Maultaan ne olivat herkullisia, mutta lihapullat olisivat ehkä olleet yakitorimaisemmat. Luita sitten paahdoin uunissa kunnes ne alkoivat mustua, deglaseerasin sakella ja lisäsin loput ainesosat ja keitin kokoon kunnes kastike oli sopivan paksua.

Kanan lisäksi grillasin vielä herkkusieniä, paprikaa ja pieniä purjon varsia ja lopputulos oli aivan upea. Vähintään saman veroista kuin Japanissa syömäni yakitori. Kyytipojaksi sopii japanilainen olut, tai omassa tapauksessa maailman (tai no, ratebeer.comin) parasta lageria: Mikkellerin Burger & Bun L.A. Lageria.

Ohje on kahdelle, mutta sen voi varmaan myös tuplata jos grillissä riittää tilaa.

Yakitori (kahdelle)

12 kanan sydäntä
10 kanan maksaa
5 kanan siipeä
2 pientä purjoa
1 punainen paprikaa
12 herkkusientä
suolaa ja pippuria

Lisäksi
Grillivartaita

Leikkaa siivistä lihat karkeasti erilleen luista. Kovin pikkutarkka ei kannata olla. Säästä luut kastiketta varten ja tee se ensiksi valmiiksi.

Laita maksa ja sydämet erillisiin pieniin kuppeihin. Laita 1 rkl kastiketta molempien päälle ja anna marinoitua puolen tunnin ajan. Liota grillivartaita vedessä, jotta ne eivät syty grillatessa palamaan.

Jauha siivistä ylijäänyt liha jauhelihaksi joko monitoimikoneessa tai lihamyllyssä. Mausta runsaahkolla suolalla ja pippurilla. Muotoile jauhelihasta palloja.

Leikkaa kasvikset pieniksi paloiksi. Lävistä lihapullat, sydämet, maksat, kasvikset ja herkkusienet vartaisiin.

Valele vartaat yakitorikastikkeella kauttaaltaan. Grillaa ensin kasvikset ja lihapullat, sillä niissä menee kauemmin. Valele niitä grillauksen aikana pariin kertaan.

Ota kasvikset ja lihapullat sivuun. Valele loput vartaat yakitorikastikkeella ja grillaa sydän-, maksa- ja herkkusienivartaat lopuksi. Valele niitä pariin kertaan grillauksen aikana kastikkeella.

Asettele vartaat lautaselle ja valele niille vielä yakitori kastiketta. Tarjoile.

Yakitorikastike

kanan luita ja rustoja (esimerkiksi siivistä)
1,5 dl soijaa
1,5 dl miriniä
1,5 dl sakea
2 rkl sokeria
mustapippuria

Lämmitä uuni 200 C asteeseen. Laita kanan luut ja rustot suureen pataan ja nosta pata uuniin noin 45 minuutiksi, kunnes luut alkavat ruskistua.

Nosta pata hellalle ja deglaseeraa pata 0,5 dl sakea. Raaputa pohjaan kiinni jääneet sattumat irti lastalla. Kaada loput sakesta, mirin, soija ja sokeri pataan ja keitä kastiketta kokoon luiden kanssa kunnes se paksunee sopivaksi. Anna jäähtyä, siivilöi ja mausta mustapippurilla.

Alkon kesäoluet

Varoitus: Seuraa Alkon tuotteiden mainontaa jota seuraa taas avautumista!

Vaikka yleensä Alkon ykkössesonki oluelle onkin joulu, niin kannattaa myös huomata nyt myyntiin tulleet kesäsesongin oluet. Siinä missä talvella oluet yleensä ovat makeita, vahvoja ja tummia, ovat kesäoluet vaaleita, miedompia ja raikkaan humaloituja. Tässä nyt omat suosikkini Alkon kesäoluista.

Klassisin kesäolut on belgialaiset saisonit (ranskaa, kausi), jotka klassisesti olivat vaaleita ja mietoja tarkoitettu nautittavaksi kesällä sadonkorjuun ohessa. Nyt Alkoon on tullut kaksi varsin oivaa saisonia. Yksi perinteisempi, tosin melko humaloitu belgialainen Saison de Dottignies ja norjalainen Nøgne Ø Saison. Molemmat saavat minulta vahvan suosituksen miellyttävän humalointinsa johdosta. Ruokajuomana molemmat toimivat todennäköisesti
upeasti grillatun kalan tai kanan parina. Tai esimerkiksi uusien perunoiden ja graavilohen tai sillin kanssa.

Muista kesäoluista Ruotsalaisen Oppigårdsin Golden Summer Ale on myös ihan mielenkiintoinen, mutta se minulta on vielä maistamatta. Ehkäpä nyt viikonloppuna.

Oma suosikkini kesäoluista on kuitenkin nyt myyntiin tullut olut on tanskalaisen Mikkellerin Burger & Bun L.A. Lager, joka ratebeerissä on äänestetty kaikkein kovimmaksi vaaleaksi lageriksi. Olut on miellyttävän mieto, vain 5% alkoholia, mutta silti todella täyteläinen ja raikkaasti humaloitu. Maultaanhan tämä muistuttaa enemmän pale alea kuin lageria, mutta kuitenkin pohjahiivaoluena luokitus osuu lageriksi.

Mietoutensa vuoksi tätä joisi mielellään enemmänkin. Jos Burger & Bunia saisi vironlaivalta tölkkikeisseinä, lentäisivät minulla kaikki suomalaiset lagerit samantien romukoppaan. Mutta onneksi Alko huolehtii meistä oluenjuojista ja pitää hinnat korkealla törkeällä oluenhinnoittelupolitiikallaan, josta syystä tämä Burger & Bun maksaa 3,95 euroa. Eivätpä tosin nuo muutkaan ole halpoja. De Dottignies maksaa 4,74 euroa, Oppigård on yllättävän halpa vain 3,2 euroa ja Nøgne Ø:n Saison käsittämättömät 6,01 euroa.

Suurta vitutusta aiheuttavaa Alkon hintalaskuria käyttäen voi nopeasti approksimoida maahantuojan osuuden tosta Nøgnen saisonista olevan noin 2,2-2,3 euroa. Burger & Bunille noin 1,4 euroa.

No hei, onneksi meille on tulossa uusi hallituksellinen urpoja valmiina nostamaan valmisteveroa, jonka 6 miljardin potista 1,2 miljardia tulee alkoholiverotuksesta.

Wyndham Estate Bin 555 Shiraz 2008

Hankin tämmän viinin alunperin pääsiäisviiniksi lampaan pariksi, kun poron lisäksi austraalialaiset shirazit ovat yleensä parhaimmillaan lampaan kanssa. Kuitenkin pääsiäisenä tämä jäi juomatta, joten päätin korkata tämän grillatun entrecoten kanssa nyt kesällä.

Kuva täältä.

Wyndham Estate sijaitsee Hunter Valleyssa Sydneyn lähellä New South Walesissa ja sen on perustanut George Wyndham, joka istutti Austraalian ensimmäisen kaupallisen shiraz tarhan vuonna 1830. Hirvittävästi lisää tietoa tästä tilasta en löytänyt, sillä lähes kaikki Wyndhamin nettisivuilla oli "intense". Intense wine, intense reputation, intense sensation... Joopa joo, intense fucking bullshit.

Onneksi katson aina näiden viinitilojen nettisivut jälkikäteen, niin niiden kauheus ei pääse vaikuttamaan makuaistimuksiin. Pitäisi varmaan perustaa firma, joka erikoistuu www-sivujen tekemiseen viinitiloille. Kaameat nettisivut tuntuvat olevan enemmän sääntö kuin poikkeus. Pienellä etsimisellä löysin kuitenkin vuoden 2007 vuosikerran tiedot, jotka varmaan pätevät myös näiltä osin tähän 2008 vuosikertaan.

Wyndham Estate Bin 555 Shiraz on käytetty terästankeissa 10-12 päivää jonka jälkeen niitä on kypsytetty 12 kuukautta ameriikkalaisissa ja ranskalaisissa tammitynnyreissä. Ulkonäöltään viini oli tasaisen tumman punainen. Tuoksu oli notkean tanniininen ja marjaisa, jossa erityisesti boysenmarja ja kevyt kirsikkaisuus nousi esiin. Lisäksi aistin taustalta paistettua karamellisoitunutta lihaa, jota oikeastaan aistin nykyään todella monesta täyteläisestä punaviinistä. Onko tälle tuoksulle joku virallinen termi? Maku oli notkea, marjaisa ja hedelmäinen, jossa oli pippuria ja muita mausteita, sekä hiukan vaniljaa. Jälkimaku oli pitkähkö ja mausteinen.

Ihan hyvä shiraz tämä oli. Melko klassinen, eikä tämä herättänyt suuria tunteita puoleen aikä toiseen. Toimi todella hyvin grillatun entrecoten kanssa, mutta jälkikäteen ilman ruokaa oli ehkä hiukan kireä. En varmaan ostaisi tätä uudestaan, sillä samaan hintaan saa paljon parempiakin aussi shirazeja, mutta jos joku tätä sattuisi tarjoamaan niin mielelläni joisin.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/446827

Moroder Dorico Conero Riserva 2004

Siinä missä italialaiset valkoviinit ovat aiheuttaneet päänvaivaa, niin taas italialaiset punaviinit olleet suuria suosikkejani. Varsinkin brunellot ja chiantit. Tästä syystä mielenkiintoni heräsikin kun Pekka Suorsa meni uudessa Glorian Ruuassa ja Viinissä kehumaan grilliviiniksi vähän aikaan Alkoon tullutta Moroder Dorico Conero Riservaa. Mielenkiintoa myös lisäsi viinin varsin tummanpuhuva nimi kuten myös etiketin logo, joka muistuttaa tyylittelyltään 1980-luvun trash bändien logoja. Pakkohan tämän on olla hyvää.

Kuva täältä.

Moroder tulee Marchen alueelta Conero vuoren juurelta. Tila on ollut paikallaan 1700 luvun lopusta lähtien, vaikkakin se on uudistettu vuonna 1984 modernimpaan suuntaan. Silti Moroder noudattaa yhä perinteisiä metodeja viinin kasvatuksessa ja heillä kiinnitetään ympäristön suojeluun paljon huomiota. Vuonna 2010 Moroder saikin luomu sertifikaatin.

Moroder Dorico Conero Riserva on DOCG Conero Riserva viini, joka tarkoittaa muun muassa, että viinissä on oltava vähintään 85% montepulcianoa ja maksimissaan 15% sangioveseä. Moroderin tapauksessa sangioveseä ei ole käytetty yhtään, eli se on 100% montepulciano. Terästankkikäymisen jälkeen viiniä on kypsytetty 30 kuukautta tammitynnyreissä ja sen jälkeen vielä 12 kuukautta pullossa ennen julkaisua.

Väriltään Moroder Dorico Conero Riserva 2004 tasaisen tumman punainen, joka pysyy tasaisen värisenä reunoille asti. Vaikka Alko varoitti pullossa olevan sakkaa, niin loppupeleissä sitä oli todella vähän. Tuoksu oli voimakas, hapan kirsikkainen, notkea, multainen ja puinen. Maku oli voimakkaan tanniininen, happaman kirsikkainen, multainen ja pippurinen. Jälkimaku oli kuiva ja maaperäinen.

Ennakko odotukseni Moroder Doricolle olivat todella korkeat, joten pettymys tähän oli myös todella suuri. Tuo hapan kirsikkaisuus ja puinen maaperäisyys puskivat läpi todella voimakkaasti ja jättivät taakseen paljon niitä aromeja joista yleensä pidän viineissä. Mausteinen ja tuhti liharuoka hiukan pehmensivät tätä, mutta ei tämä mitenkään hirveän hyvin senkään kanssa sopinut. Ihmettelen mitä Pekka Suorsa ajatteli suositellessaan tätä grilliviiniksi.

En ole ihan varma oliko tässä korkkivika tai joku muu virhe, joka sai tämän maistumaan tältä. Arvoin tätä pitkään tätä juodessa, mutta toisaalta maku ei muistuttanut korkkivikaista ja Alkon makukuvaus noudattaa melkolailla omia havaintojani niin totesin viinin olevan kunnossa. Pitäisi melkein kokeilla uutta pulloa, jotta tämän voisi todeta mutta 23,9 euron hinta on liian kova tätä varten. Maku myös parani hiukan jälkikäteen juotuna kun viini sai hengittää.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/473507

Mustapippurilla ja balsamicolla maustetut mansikat ja raparperijäätelö

Näin alkukesästä olen intoillut jälkiruokarintamalla melko paljon raparperista. Kuitenkaan ennen tätä jälkkäriä en oikein ollut yhteenkään täysin tyytyväinen, raparperin jäädessä jotenkin torsoksi ja muiden makujen alle. Onneksi kuitenkin tämän jälkkärin raparperijäätelö onnistui täydellisesti ja pääsin postaamaan reseptin tästä kauden yhdestä huippuraaka-aineesta. Salaisuus tässä oli jättää tuo raparperisose melko hapokkaaksi, jotta raparperin maku ei jäisi sokerin ja kerman alle liikaa. Monissa netistä löytämissäni raparperisoseohjeissa oli käytetty aivan liikaa sokeria.

Raparperijäätelön kanssa tarjosin sitten klassisesti mansikoita, mutta halusin tehdä ne vähän tavanomaista erikoisemmin. Balsamico on klassinen mansikoiden pari, mutta pistaasit ja mustapippuri ovat vähän jännemmät. Inspiraation otin Heston Blumenthalilta, joka osasi suositella näitä mansikoiden kanssa ja totta tosiaan, ne olivat vallan hyviä. Varsinkin tuo mustapippuri toi tähän jälkkärin mukavaa terää ja teki tästä huomattavasti innostavamman jälkkärin, mitä se ilman sitä olisi ollut.

Itse käytin tässä reseptissä aitoa modenalaista balsamicoa, jota saa esimerkiksi Hakaniemen hallista Roinisilta. Se on sen verran makeaa ja paksua (ja kallista), että sitä pystyi käyttämään sellaisenaan. Etikkaisempaa ja ohuempaa balsamicoa voi joutua keittämään kokoon sokerin kanssa.

Mustapippurilla ja balsamicolla maustetut mansikat ja raparperijäätelö

Raparperisose
500 g raparperia
1 dl sokeria

Raparperijäätelö
2 dl maitoa
2 dl kuohukermaa
1,5 dl sokeria
4 kananmunan keltuaista
3 dl raparperisosetta

Lisäksi
250 g mansikoita
1 rkl balsamicoa
mustapippuria myllystä
4 rkl pistaaseja kevyesti murskattuna

Tee ensin raparperisose: Leikkaa raparperi muutaman sentin mittaisiksi paloiksi ja laita ne ja sokeri kattilaan. Keitä seosta kattilassa, kunnes raparperi hajoaa hiukan karkeaksi soseeksi. Siirrä sivuun.

Kiehauta jäätelöä varten maito ja kerma keskenään paksupohjaisessa kattilassa. Vatkaa sokeri ja keltuaisia, kunnes seos vaalenee ja muistuttaa hiukan vaahtoa. Kaada puolet kiehautetusta kermamaidosta keltuaisten joukkoon, sekoita tasaikseksi ja kaada koko seos takaisin kattilaan. Kuumenna seosta kattilassa, kunnes se paksunee. Älä anna lämpötilan nousta yli 82 C asteen. Kun jäätelömassa on valmis, anna seoksen jäähtyä.

Siivilöi 1,5 dl raparperisosetta jäätelömassan joukkoon. Sekoita tasaiseksi ja anna massan tekeytyä jääkaapissa muutaman tunnin ajan tai yön  yli.

Valmista jäätelö jäätelökoneessa tai pakastimessa 6-8 tunnin ajan tunnin parin tunnin välein sekoittaen. Kun seos muistuttaa pehmistä, sekoita loput 1,5 dl raparperisoseesta karkeasti jäätelön joukkoon. Anna jäätelön valmistua loppuun pakastimessa.

Poista mansikoiden kannat ja leikkaa ne puoliksi. Laita mansikat ja balsamico kulhoon ja anna maustua 15 minuutin ajan. Asettele mansikat lautaselle ja pyöräytä myllystä jonkin verran mustapippuria niiden päälle.

Asettele yksi jäätelöpallo mansikoiden päälle ja koristele annos lopuksi pistaaseilla. Tarjoa.

Café de Nopal

Viimeksi uhosin, että luovutan yrityksissäni päästä syömään tänne kaupungin ainoaan aitoon meksikolaiseen ravintolaan. Paskaa puhuin ja kävin eilen. Ja onneksi kävinkin, Café de Nopal oli niin loistava kuin mitä oli luvattukkin.

Cafe de Nopal sijaitsee Ruttopuistosta kymmenen metriä itään Lönnrotinkatu 9:ssä. Paikka on melko pieni ja asiakaspaikkoja on maksimissaan 20. Sisustus on värikkään meksikolaistyylistä, ja onnistuu juuri oikealla tavalla tasapainoilemaan kitchin ja autenttisen välillä. Katossa on värikkäitä viirejä, pöydät ovat kirkkaan päävärisiä ja seinällä on tietysti neitsyt maaria. Taustalla pauhaa koko ajan meksikolainen mariachi-musiikkia.

Vaikka tulin paikalle vain vähän lounasajan alkamisen jälkeen, oli paikka jo kohtalaisen täynnä ja jos olisin tullut muutamaa minuuttia myöhemmin en olisi välttämättä saanut enää pöytää. Cafe de Nopalissa on vain muutama yli kahden istuttavaa pöytää, joten isommalla porukalla sisään pääseminen voi olla vaikeaa.

Lounasvaihtoehtoja oli kolme erilaista, joista itse otin tostadas de borregon, eli siis rapean maissitortillan lampaan lihalla, pavuilla ja salaatilla. Olisin ottanut ruokajuomaksi olutta, mutta heillä ei ole alkoholilupaa niin jouduin cervezan tilalta tyytymään veteen. Tarjoilija varoitti kaikkia, että ruuassa kestää noin 20-30 minuuttia, mutta se ei minua haitannut. Harvoinpa sitä on kiire takas töitä tekemään.

Alkuun ennen varsinaista ruokaa tuotiin maissilastuja kahden erilaisen salsan kanssa. Toinen oli vihreä, jossa oli avokaadoa ja toinen taas punainen chipotlesalsa. Maissilastut näyttivät olevan ihan valmiskamaa, mutta nuo kastikkeet olivat aivan mahtavia. Chipotlesalsa ei ollut tavanomaiseen tapaansa makea ja tunkkainen, vaan suolainen ja raikkaan tulinen jossa tuo savuisuus pysyi tyylikkäästi taustalla. Vihreä salsa oli taas vähän miedompi, mutta yhtä herkullinen.

Pian näiden jälkeen sainkin varsinaisen ruokani ja avokaadosalsaan sain myös täydennystä, jotta pystyisin käyttämään sitä tortillojen kanssa. Tarjoilija ohjeisti syömään maissitortillat käsin, kuten Meksikossakin yleensä tehdään. Tein työtä käskettynä ja uppouduin noihin tortillan herkullisiin makuihin: Upeaa suussa hajoavaa pitkään kypsytettyä lammasta mustapapukastikkeessa, ja raikasta salaattia, johon tujakan chilin potkun toivat nuo kaksi salsaa.

Ennenkuin sorrun liikoihin ylisanoihin, joudun antamaan pienen disclaimerin, sillä meksikolainen keittiö on oma suosikkini maailman keittiöistä. Näin ollen kehuni pitää asettaa jonkinlaiseen kontekstiin. Lisäksi on huomautettava, että vaikka Cafe de Nopal olikin todella hyvä, ei se ole paras meksikolainen ravintola missä olen syönyt. Toisaalta uskon, että vaikea kenenkään on olla pitämättä Café de Nopalista, joka näkyy myös sen suosiossa. Se myös tietääkseni Suomen ainoa meksikolainen ravintola ja hoitaa hommansa niin hyvin, että ei voi kuin nostaa hattua.

Café de Nopalin omistajat taitavatkin olla ihan aidosti meksikolaisia ja se näkyikin. Sisustus oli todella räikeää, jota ei voi mitenkään sanoa varsinaisesti tyylikkääksi. Lautaset olivat punaisia muovilautasia ja musiikki pauhaa suomalaiseen tasoon verrattuna liian kovalla. Kuitenkin kaikki nämä tekevät Nopalista omalla tavallaan todella autenttisen. Syödessä oli helppo unohtaa olevansa ankeassa Suomessa ja kuvitella olevansa pienessä sivukujalla sijaitsevassa ravintolassa keskellä Meksikoa. Ainoa, mikä puuttui oli se jääkylmä cerveza, jota suomalaisbyrokraatit eivät halua minulle suoda. Sääli.

Keittiöpuutarhurin palkintopokaali

Glorian Ruuassa ja Viinissä on ollut jo jonkin aikaa A21 ja K17 baarimestarin Timo Siitosen kirjoittamia juttuja kauteen sopivista cocktaileista. Vaikka ne ovat aina olleet todella mielenkiintoisia, olen jotenkin onnistunut unohtamaan ne. Nyt kuitenkin uusimman lehden drinkki oli sen verran inspiroiva ja raaka-aineet löytyivät baarikaapista niin päätin tarttua toimeen.

Siinä missä itse olen tottunut perinteisiin cocktaileihin, oli tämä Timo Siitosen drinkki tyylikkään moderni olematta kuitenkaan liian kikkaileva. Noissa Timo Siitosen cocktaileissa raaka-aineina on käytetty paljon erilaisia kauden raaka-aineita ja makuja rohkeasti, joka näkyy esimerkiksi tässä drinkissä tillin ja basilikan käyttönä. Näin cocktaileihin on saatu vähän tavanomaisesta poikkeava herkullinen makumaailma. Ihan ruuan parina tätä en tarjoaisi, mutta tämä sopii erinomaisesti raikkaaksi aperitiiviksi johonkin alkukesän ateriaan, jossa on tarjolla esimerkiksi uusia perunoita ja kalaa.

Ei ihme, että A21 on valittu maailman parhaaksi baariksi.

Kesän yrtti (1 lasillinen)

2 cl vodkaa
3 cl kuivaa vermuttia
2 cl tuorepuristettua sitruunamehua
2 cl omenamehua
1 cl sokerilientä (ks. vinkki)
6 basilikanlehteä
3 tillinoksaa
hyppysellinen suolaa

Lisäksi
jäitä
tilliä

Täytä noin 3/4 cocktailravistimen metalliosasta jäillä. Mittaa kaikki cocktailin ainekset ravistimen lasiosaan. Sulje ravistin. Sekoita voimakkaasti ravistamalla. Siivilöi juoma kahden siivilän läpi cocktaillasiin. Koristele tillillä.

VinkkiValmista sokeriliemi kiehauttamalla 1/2 dl vettä ja 1/2 dl sokeria. Jäähdytä sokeriliemi jääkaappikylmäksi ennen juoman valmistamista. (Toim. Huom. Itse sekoitin vaan 1 rkl/1,5 cl sokeria ja 1 rkl/1,5 cl vettä lasissa ja sekoitin jonkinaikaa tasaiseksi)

Grillattua parsaa ja parmankinkkua

Luulen, että parsakausi alkaa minun osaltani olla ohi. Vaikka parsa onkin herkullista, niin eivät ne enää taida olla ihan parhaimmillaan, jonka huomasi siitä, että näissä käyttämissäni parsoissa puumainen kanta oli huomattavasti pidempi kuin parsoissa vielä vähän aikaa sitten. Saattoivathan nuo olla tosin vaan huonolaatuisempia, mutta kesän muut herkut tulevat ryminällä ja parsaa on tullut syötyä jo ihan riittävästi.

Onneksi kuitenkin tämä viimeinen tekemäni parsaruoka oli myös herkullisin. Tähän asti olin aina tehnyt parsani jonkinlaisen voikastikkeen kanssa, kuten hollandaisen tai bearnaisen, mutta nyt kun tein pääruuaksi kalaa ja sen kanssa beurre blanccia niin arvelin voikastikkeen olevan alkuruuassa vähän liikaa. Näin ollen päätin tarjota parsan kanssa yhtä sen klassisista pareista, parman kinkkua.

Ohje on äärimmäisen simppeli. Voitelin parsat voilla, pyöräytin nämä grillissä ensin ilman kinkkua ja sen jälkeen kinkun kanssa ja tarjosin parmesaanin kanssa. Aivan älyttömän hyvää. Ehkä näillä eväillä jaksaa sitten ensi vuoteen.

Grillattua parsaa ja parmankinkkua

24 vihreää tankoparsaa (noin 1kg)
12 viipaletta parmankinkkua
4 rkl voita
raastettua parmesaania

Laita grilli kuumenemaan. Leikkaa parsoista puumaiset kannat pois. Leikkaa parmankinkut valmiiksi pitkittäin puoliksi. Sulata voi.

Voitele parsat voilla ja grillaa niitä muutaman minuutin ajan kunnes ne ovat pehmeitä. Käännä ne pariin kertaan, etteivät ne pala. Nosta parsat pois grillistä ja kääri jokaisen ympärille yksi parmankinkku. Grillaa parsoja parmankinkun kanssa nopeasti, kunnes parmankinkku muuttuu hiukan rapeammaksi. Voitele lopuksi jäljelle jäänneellä voilla.

Ripottele pinnalle parmesaania ja tarjoa.

Neljän kuohuviinin sokkomaistelu

Pari viikkoa sitten juhlimme kaverini 30-vuotispäiviä järjestämällä hänelle yllätyspäivän. Yhtenä ohjelmana oli kuohuviinien sokkomaistelu. Alunperin erään toisen kuohuviineihin erikoistuneen kaverini piti pitää tämä maistelu, mutta hänelle kävi varsin ironisesti. Lastatessaan maistelua varten Riedelin Grand Cru lasia onnistui hänen pudattamaan se lattialle. Sirpaleet tietysti levisivät ympäriinsä, jonka jälkeen hän vahingossa astui yhden sirpaleen päälle loukaten jalkansa. Jalalle nyt ei käynyt erityisen pahasti, mutta sen verran kipeä se oli, että hän oli estynyt pitämään tätä joten minä sitten toimin varamiehenä maistelussa.

Valitut neljä kuohuviiniä olivat hyvä kattaus erilaisista laadukkaista kuohuviineistä: Yksi samppanja, yksi eurooppalainen kuohuviini, yksi uuden maailman kuohuviini ja sokerina pohjalla yksi halpa klassikko. Aika pintaraapaisuksihan tällainen setti jää, mutta päällimmäinen tarkoitus kuitenkin oli pitää hauskaa, eikä pitää liian ryppyotsaista maistelua (tosin voiko koskaan alkoholin juonti olla ryppyotsaista?).

Maistelu järjestettiin siten, että etukäteen kerrottiin kuohuviinien alkuperämaat ja rypäleet, sekä hiukan taustaa tyyleistä. Tämän jälkeen järjestys arvottiin ja viinit kaadettiin yksitellen osallistujien lasiin. Viineistä tarkasteltiin ulkonäkö ja väri, tuoksu sekä maku ja näistä tehtiin muistiinpanot. Kaikkien kuohuviinien jälkeen osallistujat saivat sitten arvata, mitä olivat maistaneet ja tässä vaiheessa juodut kuohuviinit paljastettiin.

Melko ennalta-arvattavasti kaikki osasivat arvata mikä oli mitäkin, tyylien ollessa niin selkeän erilaisia. Kaikkein parhaaksi koettiin tuo samppanja. Jaetulla toisella sijalla oli eurooppalainen ja uuden maailman kuohuviini, joiden osalla oli pientä erimielisyyttä siitä, kumpi oli parempi. Halvasta ei oikein kukaan pitänyt, vaikka itse koinkin sen huomattavasti kompleksisemmaksi kuin tuon uuden maailman kuohuviinin.

Tässä omat havaintoni noista viineistä siinä järjestyksessä, kun ne tarjottiin.

Ca' del Bosco Cuvée Prestige

Ca' del Bosco on vuonna 1968 perustetu kuohuviinitila, joka sijaitsee Pohjois-Italian Franciacortassa. Franciacorta sijaitsee Lombardiasta ja sen kuohuviineille myönettiin vuonna 1995 DOCG luokitus. Luokitus määrittää, että Franciacortan kuohuviineissä on käytettävä rypäleinä chardonnayta, pinot neroa (pinot noir) ja pinot biancoa (pinot blanc), sekä kuohuviinejä on kypsytettävä vähintään 25 kuukautta, joista 18 kuukautta tulee olla pullossa hiivan kanssa.

Ca' del Bosco Cuvée Prestigessä on Ca' del Boscon vuosikerraton kuohuviini, jossa on rypäleinä käytetty DOCG säännösten mukaan chardonnayta 75%, pinot neroa 15% ja pinot biancoa 10%. Kypsytys tapahtui 8 kuukautta terässammioissa jota seurasi 28 kuukauden sakkakypsytystä hiivan kanssa. Sekoituksessa on käytetty vähintään 20% vanhempien vuosikertojen viiniä.

Kuohuviini oli väriltään vaalean keltainen pienellä limenvihreällä vivahteella. Kuplat olivat pieniä. Tuoksu oli kiwisen hedelmäinen, hiukan yrttinen ja appelsiinisen sekä hiukan greippisen sitruksinen. Maku oli keskihapokas, kevyt ja hiukan leveä, jossa päällimmäisenä maistoi kiwin hedelmäisyyden.

Ylipäänsä Ca 'del bosco oli varsin hyvä kuohuviini, joka erottui hienosti edukseen kevyen hedelmäisyytensä vuoksi. Ihan samppanjoille tämä ei kuitenkaan pärjää ohuen hapokkuutensa vuoksi, josta syystä monille kuohuviineille ominainen kitkeryys pääsi hiukan esille.

Itse pidin tästä, mutta tämä jakoi hiukan mielipiteitä muissa maistelleissa. Jos tämä olisi halvempaa ostaisin varmasti, mutta nyt tämä on hiukan liian kallista laatuunsa nähden. Hiukan täyteläisemmällä happorakenteella tämä olisi todellinen huippu.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/558057

Billecart-Salmon Brut Réserve

Billecart-Salmon on perheomisteinen vuonna 1818 perustettu samppanjatalo. Brut Réserve on heidän vuosikerraton perussamppanjansa, jossa rypäleinä on käytetty pinot meunieria 40%, chardonnayta 30% ja pinot noiria 30%.

Väriltään Billecart-Salmon Brut Réserve oli puhtaan vaalean keltaista pienillä suht harvoilla kuplilla. Tuoksu oli raikas, paahtoleipäinen, nurmikkoinen ja paahtuneen voinen. Maku oli täyteläisen hapokas, paahtoleipäinen, kuiva ja sitruunainen.

Maistetuista kuohuviineistä voiton vei odotetusti samppanja melko selkeästi. Billecart-Salmon Brut Réserve oli maultaan runsain ja täyteläisin ja selkeästi miellyttävin. Kuitenkin vaikka tämä bulkkisamppanja onkin selkeästi keskimääräistä NV samppanjaa parempi, vaivasi sitä mielestäni hiukan tylsyys. Tämä johtuu ehkä osittain siitä, että alan olla hiukan kyllästynyt näihin eri talojen bulkkisamppanjoihin. Vaikka ne kaikki ovat enemmän tai vähemmän todella hyviä, niin ne ovat myös todella samanlaisia.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/548517

Coralba Spumante

Kivana jäynänä maistelluissa oli sitten Alkon halvinta kuohuviiniä, Italialaista Coralba Spumantea. Tätä opiskelijabileistä tuttua kuohuviinien huttusta saa 5,81 euron hintaan pullollisen, tosin hinnassa täytyy ottaa huomioon, että tämä on muista kuohuviineistä poiketen vain 9,5% vahvuista.

Yritin etsiä nopeasti tästä hiukan taustatietoa, mutta vähän nihkeältä vaikutti. Suurin osa netistä löytyneistä jutuista käsitteli sitä, kuinka tällä saa halvat kännit ilman pahempaa irvistelyä. Meidän snobiköörissä tämä kyllä tuntui aiheuttavan melko paljon irvistelyä, mutta itse löysin tästä paljon hyvääkin.

Väriltään Coralba Spumante oli todella vaalean keltaista, lähes täysin läpikuultavaa. Tuoksu oli ennenkaikkea hiivainen, josta syystä tätä voisi jopa luulla suodattamattomaksi vehnäolueksi. Taustalla tuoksussa oli kuitenkin jonkin verran hedelmää ja myös mansikkaa. Maku oli makeahko, hedelmäinen ja mansikkainen.

Vaikka monet tyrmäsivätkin tämän täysin, itse olin yllättynyt siitä, ettei tämä täysin hirveää ollut. Tuoksun voimakas hiivaisuus saa varmasti monet varpailleen, mutta maku oli varsin siedettävä. Jos budjetti on tiukalla, voisin kuvitella tämän olevan varsin hyvä kumppani blandattuna appelsiinimehun kanssa. Ei tämä siis hyvää ole, mutta yllätti positiivisesti.

Ai niin, jos rypäleet kiinnostavat jotakuta niin ne ovat golden trebbiano, aromatic malvasie ja muscatel.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/008761

Taltarni Brut Taché 2009

Taltarni Vineyards on vuonna 1969 perustetu Victoriassa Austraaliassa paikkaansa pitävä kuohuviinitila. Taltarnin viinitilan omistaa Goeletin perhe, jolla on juuret Ranskan Bordeauxissa ja tämä näkyy myös Taltarnin viineissä. Kuohuviinien lisäksi Taltarni Vineyards tekee myös puna- ja valkoviinejä.

Taltarni Brut Taché 2009 on perinteisistä samppanjarypäleistä tehty rosé kuohuviini, josta nimikin taché tulee. Taché on ranskaa, ja tarkoittaa tahrattua, eli valmiiseen kuohuviiniin on sekoitettu hiukan punaviiniä, ja näin saadaan aikaan Taltarnin klassinen lohenpunainen väri. Rypälesekoitus on chardonnayta 52%, pinot noiria 40% ja pinot meunieria 8%.

Väriltään Taltarni Brut Taché on vaalean lohen punainen ja kuplat ovat keskikokoisia. Tuoksu on hapokas, nurmikkoinen ja greippinen. Maultaan viini on voimakkaan hapokas ja runsas, sekä hiukan greippinen.

Tämä kuohuviini oli oma suosikkini alle 20 euron kuohuviineistä vielä pari vuotta sitten, mutta nyt kun join tätä niin tuntui, että tuo hapokkuus vaan vyöryi yli kuin ameriikkalainen 18 renkainen rekka ja en oikein saanut mitään makuja tästä irti. Jopa tuo Spumante oli monimuotoisempaa. Ei tämä silti pahaa ollut, paljon parempaa kuin Spumante, mutta vähän yksiulotteista. Makutuloksiin saattoi tosin vaikuttaa, että olin jo juonut kolmea eri kuohuviiniä ennen tätä ja suuni oli ehtinyt turtua, tai sitten 2009 on vuosikertana heikompi  kuin aiemmat.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/580867

Ravintola Gaijin

Pari kertaa olen maininnut, kuinka Helsinki kaipaisi autenttista meksikolaista ravintolaa. Hyväksi onneksei toiveeseeni on vastattu ja viimevuonna Lönnrotin kadulle avautui Café de Nopal niminen meksikolainen ravintola, joka on kerännytkin jo suuren määrän kehuja kävijöiltään. Huonoksi onnekseni Café de Nopalin aukioloajat ovat minulle äärimmäisen paskat. Maanantaista perjantaihin 9-17 ja oikeastaan koskaan minulla ei ole lounaalla aikaa, tai jos minulla olisikin niin sitten seuraa jolla olisi aikaa ei ole.

Yritin käydä täällä jo 2.5. jolloin olin ottanut vapun vapinoihin seuraavan arkipäivän vapaaksi, mutta tietysti se oli suljettu silloin. Uudestaan yritin käydä vaimoni kanssa taas viime perjantaina, mutta tietysti se oli silloinkin kiinni ilman mitään ennakkoilmoitusta. Ehkä tämä on vinkki siitä, että Café de Nopal ei ole vaan minua varten.

Onni onnettomuudessa kuitenkin, kun olimme jo tuollapäin Helsinkiä niin vaimoni ehdotti, että kävisimme Chez Dominiquessa lounaalla, joka oli epäonneksemme täynnä, mutta matkalla huomasimme Bulevardin Namaskarin tiloihin muuttaneen Tomi Björckin ja Matti Wikbergi uuden Gaijinin. Gaijin on noiden Farangin omistajien uusi ravintola ja se hakee inspiraationsa Pohjois Aasista, eli siis Koreasta, Kiinasta ja Japanista modernilla otteella. Se sopikin perjantain lounaalle oivallisesti.

Lounaalla Gaijinissa on joko kahden ruokalajin (24 €) tai kolmen ruokalajin (29 €) kokonaisuuksia, kuten myös hintavampi kuuden ruokalajin lounas tasting menu (54 €). Päädyimme näistä tuohon kolmen ruokalajiin kokonaisuuteen, johon sai valita kolmesta alku- ja pääruokavaihtoehdosta yhden alkuruuan, yhden pääruuan ja kahdesta jälkiruokavaihtoehdosta yhden jälkiruuan.

Otimme alkuruuiksi fenkolisalaattia ja pehmeäkuorista taskurapua, sekä kaksi kappaletta vihersimpukoita soija-yuzu kastikkeella, pomelolla ja inkiväärillä. Molemmat alkuruuat olivat todella hyviä ja ne pystyi kätevästi jakamaan kahden kesken, jolloin pystyi maustelemaan molempia. Voiton alkuruuista vei nuo osterimaisesti syötävät vihersimpukat, jotka olivat koostumukseltaan ja maultaan aivan upeita. Fenkolisalaatti oli myös todella hyvää, mutta taskurapu siinä oli vähän tylsähkö.

Pääruuiksi itse otin vasikanposkea kimchi-majoneesilla ja liemellä ja vaimoni otti tulisessa liemessä tarjottua lohi-katkarapu nuudeleita. Alkuruokien tapaan pääruuat olivat todella hyviä. Oma vasikanposkeni oli todella pehmeäksi kypsennetty ja kimchi-liemi oli herkullista ja juuri sopivan tulista. Huonoin puoli pääruuassani oli vasikanposken kanssa tarjottu riisi, joka oli melko mautonta ja mitäänsanomatonta. Olisin olettanut Gaijinissa riisin olevan edes sillä tasolla, mitä se yleensä on monissa helsingin aasialaisissa ravintoloissa. Kuitenkin koska liemi ja liha olivat todella hyviä, niin ei tuo riisi niin paljoa haitannut.

Jälkiruuiksi kokeilimme molempia vaihtoehtoja, itse otin sake-mustikkasorbettia vaniljalla maustetulla limecremellä ja vaimoni otti sen toisen, "Geishan", eli jälkiruuan jonka makumaailma tuli Fazerin Geisha-suklaakonvehdeista. Itse en sorbetista hirvittävästi sakea maistanut ja muutenkin jälkiruuat noudattivat makumaailmaltaan eurooppalaisia jälkiruokaperinteitä pienellä aasialaisella vivahteella. Tämä on ollut hyväksi havaittu tapa myös muissa moderneissa aasialaisissa ravintoloissa, eikä minulla ole siitä mitään valitettavaa. Pieni makea annos kuuluu hyvän aterian loppuun, vaikkei Aasialaiset olekkaan sitä vielä ymmärtäneet. Varsinkin kun molemmat jälkiruuat olivat kuitenkin todella kauniita ja hyviä. Ainoa valituksen aihe jälkiruuissa oli, että me saimme vain lusikan avuksemme syömisessä klassisen lusikka-haarukkakombinaation sijaan. Tällä lusikalla sitten noiden hienosti rakennettujen annosten kauhominen oli vähän haastavaa.

Muutenkin palvelussa oli pientä ontumista ja parantamisen varaa. Se oli mukavaa ja rentoa, mutta vähän huolimatonta. Voi olla, että lounasaika on sen verran kiireinen, ettei ihan huipputason palveluun pysty, mutta toisaalta kun kolmesta ruokalajista velottaa saman verran lounasaikaan kuin kahden korttelin päässä sijaitsevat Chez Dominique tai Postres niin vaatimustasokin on melko korkea.

Kuitenkin näillä näytöillä uskaltaisin kokeilla Gaijinia myös illalla ja voin sitä hyvin suositella. Maut olivat todella hyvin kohdallaan ja niissä oli kivoja eksoottisia vivahteita. Luulen, että Gaijinia osaa enemmän arvostaa jos on edes jonkinverran tuntemusta Pohjois-Aasian keittiöstä, jolloin päsee paremmin ruokien makumaailmaan sisälle, mutta koska ote oli kuitenkin sen verran moderni se ei ole välttämätöntä.

Suklaa-pekonicupcaket vaahterasiirappi kuorrutuksella

Löytyykö maailmasta ihmisiä, jotka eivät pidä pekonista? Okei, löytyy varmasti löytyy. Kasvissyöjät ja tietenkin ne ihmiset, jotka eivät pidä koiranpennuista. Mutta silti on vaikea kuvitella miksi joku ei pitäisi pekonista. Sen suolan, rasvan ja savun maun pyhään kolminaisuuteen perustuva maku on aivan voittamaton ja se pystyy muodostamaan todella hienon parin lukemattomien ruokien parina.

Näin parsakauden loppupäässä esimerkiksi se sopii todella hyvin ihan vaan sellaisenaan parsan kanssa, tai esimerkiksi Voisilmäpeliä-blogin tyyliin parsapiirakkaan tuomaan täyteläisyyttä. Eikä tuo parsapiirakka ole ainoa piirakka joissa yleensä käytetään pekonia, myös sipulipiirakkaan tai sienipiirakkaan voi hyvin laittaa pekonia. Lisäksi pekonia voi käyttää salaateissa, ja moniin syksyisiin keittoihin pekoni toimii hyvin lisämakua tuovana koristeena. Ja tietenkin pekoni on klassinen kanan kumppani esimerkiksi uunibroilerissa. Kun kanan käärii pekoniin pysyy se mehukkaana ja rasvaisena. Pekonin voi myös yhdistää kanaan tämän ohjeen tyyliin.

Mutta voisiko pekonia käyttää myös jälkiruokiin? Sen savuinen makuhan on myös hiukan makea ja monesti suolaisuus korostaa jälkiruokien makeita elementtejä. Tämän huomaa esimerkiksi Heston Blumenthalin valkosuklaata ja mätiä yhdistävästä ohjeesta. Heston on myös käyttänyt ihan pekonia hänen englantilaista aamupalaa jäljittelevässä jälkiruuassa ja Yhdysvalloissa on jo jonkin aikaa osattu yhdistää pekonu suklaaseen, kuorruttamalla paistettu pekoniviipale suklaalla. Tämä pekonin ja suklaan yhdistelmä on sittemmin poikinut myös paljon muita noihin elementteihin perustuvia jälkiruokia ja leivoksia, ja sitä kautta itse löysin reseptin näihin cupcakeihin jotka tein viime viikonloppuna jälkiruuaksi. Eli vastaus kysymykseen on kyllä, pekoni sopii jälkiruokiin. Ja sopiikin aivan erinomaisesti.

Yksi ikävä pimeä puoli pekoniin kuitenkin liittyy, joka aiheutuu Suomen täysin käsittämättömästä sianlihateollisuudesta. Tällä hetkellä tukiaisten tukemana pidetään hinnat luonnottoman alhaisina ja luonnollinen kilpailu kannattamattomana, samaan aikaan kun eläinten olot tiloilla ovat Sirkka Liisa Anttilan siunaamina järkyttävän huonot. Yritin kysellä Reinin Lihasta olisiko mahdollista saada sianlihaa luomuna mutta he sanoivat, että tiloja on suomessa on vain muutama, että se ei käytännössä ole mahdollista joulun ulkopuolella. Itse mielelläni maksaisin pekonistani mielelläni ainakin tuplahintaa, jos vain saisin sen luomuna.

Näitä leivoksia varten ostin sitten Chef Wotkinsin pekonia, koska ainakin toivon Wotkinin hyvämaineisena lihatukkuna kiinnittävän huomiota tuottajiensa eläinten oloihin, vaikuttaahan se suoraan makuun. Ainakaan tuota pekonia ei ole roudattu ensin Suomesta Puolaan valmistettavaksi ja sieltä sitten takaisin, niinkuin HK:n amerikan pekoni.

Mutta eikö se niin mene, että jälkiruuan herkullisuus on suoraan verrannollinen niistä aiheutuvaan syyllisyyteen? Nämä nimittäin olivat aivan helvetin hyviä. Parhaita cupcakeja ikinä.

Ohje on about puolitettu ja vähän modattu täältä. Tuossa ohjeessa on muutama käsittämätön vaihe, jotka eivät välttämättä vaikuta lopputulokseen mitenkään. Osan niistä skippasin ja osan taas en.

Suklaa-pekonicupcaket vaahterasiirappi kuorrutuksella (n. 12-14 kappaletta)

Leivoksiin
3/4 dl van houtenin kaakaojauhetta
3/4 dl kuumaa vettä
3 dl vehnäjauhoja
1/2 tl ruokasoodaa
1/2 tl leivinjauhetta
1/2 tl suolaa
1 1/2 dl voita
2 1/4 dl sokeria
2 kananmunaa
2/3 rkl vaniljasokeria
1 dl ranskankermaa
3/4 dl paistettua ja pieneksi silputtua pekonia (noin 5 viipaletta)

Kuorrutteeseen
110 g pehmeää voita
1 tl vaniljasokeria
2 1/2 rkl vaahterasiirappia
225 g tomusokeria
4-5 paistettua ja silputtua pekoniviipaletta


Leivokset
Laita uuni lämpenemään 175 asteeseen. Vatkaa kaakaojauhe ja kuuma vesi tasaiseksi. Toisessa kulhossa sekoita jauhot, ruokasooda, leivinjauhe ja suola keskenään.

Sulata voi sokerin ja vaniljasokerin kanssa pienessä kasarissa keskilämmöllä jatkuvasti sekoittaen. Siirrä sivuun hellalta ja kaada kulhoon odottamaan. Anna jäähtyä kunnes suurinpiirtein kädenlämpöistä. Vatkaa seosta sähkövatkaimella jonkin aikaa ja lisää kananmunat yksi kerrallaan vatkaten, kunnes ne sekoittuvat tasaisesti. Lisää kaakao ja jatka vatkaamista.

Vaihda vatkaimen nopeus pienimmälle ja lisää jauhot ja ranskankerma kahdessa erässä. Kun seos on tasaista lopeta vatkaaminen ja kääntele paistettu pekonisilppu joukkoon.

Jaa seos muffinsivuokiin täyttäen jokainen kolo 3/4 täyteen. Paista uunissa 20 minuuttia, kunnes taikina on täysin hyytynyt. Voit testata kypsyyden tökkäämällä tulitikun leivoksen sisään. Jos siihen tarttuu taikinaa, on cupcaket vielä raakoja.

Ota pois uunista ja anna jäähtyä noin 15 minuuttia. Nosta cupcaket pois vuoasta ja anna jäähtyä täysin. Kuorruta ja anna kuorrutteen kovettua vähintään 2 tuntia.

Kuorrutus

Sekoita voi, vaniljasokeri ja vaahterasiirappi keskenään kulhossa. Vatkaa sähkövatkaimella kunnes seos on pehmeää ja tasaista. Lisää tomusokeri siivilän läpi vähän kerrallaan ja sekoita lusikalla tasaiseksi.

Koristele kuorrutus paistetulla pekonilla. Voit myös halutessasi tiputella päälle hiukan vaahterasiirappia hiukan ennen tarjoilua.

Hewitson Miss Harry 2009

Kuva Alkosta.

Sain tämän pullon lahjaksi tuttaviltamme pääsiäisenä, jotka mainitsivat tämän olevan yhden suosikkiviineistään. Vaikka austraalialainen Hewitson olikin minulle jo aiemmin tuttu heidän Mad Hatter -viinin kautta, oli minulta jostain syystä Miss Harry jäänyt maistamatta, vaikka se on jo varmaan pari vuotta ehtinyt olla Alkossa myynnissä. Olikin aika päästä korkkaamaan tämä.

Hewitsonin perusti Dean Hewitson vuonna 1998 Etelä Austraaliaan tavoitteenaan viinitarhojen ostamisen sijaan tehdä yhteistyötä kasvattajien kanssa käyttäen viinitarhoja, joissa on parhaimmillaan satoja vuosia vanhoja pensaita. Nyttemmin Hewitson on myös hankkinut muutaman oman viinitarhan.

Miss Harry on nimetty Deanin tyttären Harriet Hewitsonin mukaan ja se on sekoitus perinteisiä Ranskalaisia Rhonen laaksossa käytettäviä rypäleitä, 50% grenachea, 40% shirazia (syrah), 5% mourvèdreä ja loput 5% ovat sekoitus cinsaultia and carignania. Rypäleet on kerätty vanhoista Etelä Austraaliassa sijaitsevista viinitarhoista. Viini on käytetty vanhoissa ranskalaisissa tammitynnyreissä, jonka jälkeen ne on annettu kypsyä samoissa tynnyreissä vielä 12 kuukautta.

Väriltään Miss Harry on tasaisen tumman punainen, ja kevyen läpikuultava. Tuoksu on kevyen tanniininen ja erittäin runsaan tumman marjainen. Taustalla on myös kevyttä karamellisoitunutta lihaa. Maku on notkea, hiukan hapokkaan ja raikkaan tumman marjainen. Jälkimaku on upean pitkä, pippurinen ja karpaloinen.

Viininä Miss Harry 2009 oli tasapainoinen ja oikein hyvä, vaikkei kuitenkaan ihan parhaille Austraalialaisille viineille pärjäkkään. Miellyttävintä tässä oli tuo pitkä ja voimakas, mutta silti pehmeä jälkimaku. Grilliruuan pariksi tämä on todella hyvä viini ja luulen, että siihen tarkoitukseen tulenkin tätä käyttämään uudestaan tämän kesän aikana. Nyt join tämän viinin grillattujen itsetehtyjen hampurilaisten parina ja tämä sen pariksi ainakin tämä viini sopi paremmin kuin hyvin.

Alkon linkki: http://www.alko.fi/tuotteet/fi/469367